Niin kaukana, mutta niin...kaukana.

I Survived a Dreadful Accident

2011-12-30T01:43:00.002+02:00

In the car crash of the century
My shattered hopes
collapsed on cold cement
But in the back of the ambulance
I never felt so content

A high-speed collision gave a new sense of sight
To me
And now my vision can render the scene
A blurry image of wreckage and roadside debris
Happiness returned to me
through a grave emergency
(Owl City - Hospital Flowers)

Mitä mietin tänään. Eikö joku sellainen palsta ollut olemassa Hesarin Nyt-liitteessä joskus. Tämä lause on pyörinyt päässäni aika paljon viimeisinä parina kuukautena. Mutta edelleen on ollut vaikea kirjata kaikkea ylös, ei sillä että päänsisäiset myrskyni olisivat kokonaan loppuneet. Eivät ne ole, mutta ehkä minusta on tullut analysoivampi ja hitaampi hyppimään johtopäätöksiin. Lähinnä olen päivitellyt koirien kuvablogia, unohtaen kuinka terapeuttista tämä kirjoittaminen voikaan parhaimmillaan olla.

Mutta olen minäkin toivoton tapaus. Vuodet vierivät ja pitäisi tulla fiksummaksi, mutta se on niin vaikeaa. Toki voi tajuta asioita eri tavalla, ja todeta tehneensä menneisyydessä tyhmästi, mutta sen kuvion muuttaminen on todella vaikeaa sitten kuitenkin. Minun tapauksessani se on kai sellainen tietty marttyyrius, voi luoja kuinka minua ärsyttääkään se itselleni myöntää.

Oikeastaan kaikissa parisuhteissani so far olen ollut aika sovitteleva. Varmaan monessa tilanteessa joku muu olisi nostanut kissoja pöydille ja harrastanut rakentavia (tai epärakentavia) keskusteluja sen puoliskon kanssa niissä tilanteissa, missä olin aina vaan hiljaa. Ja voi kun etäsuhteet ovat tästä syystä aivan mahdottomia. Ihan totta, muistan ikuisesti Australiasta sen hetken, kun olin juuri saanut tietää silloisen poikaystäväni suunnittelevan pettämistä jonkun naisen kanssa. Samalla hetkellä kun tämä maili iskeytyi tajuntaani tietokoneen näytöltä, avautui talon ovi takanani ja sisään porhalsi iloinen Ryan töistä. Minulla oli se kaksi sekuntia aikaa klikata ikkuna kiinni ja päättää mitä tekisin. Yksin 21-vuotiaana Australiassa ilman flexible-lippua tai oikeastaan hirveämmin enää edes rahaa siinä vaiheessa matkaa...voin sanoa, että suhteen pelastaminen ei ollut se syys, miksi viimein vastasin, että mikään ei ole vialla, kun Ryan sitä viimein tiedusteli minun istuttuani halvaantuneena paikallani.

Mutta oli se muutakin. Koska sama kaava on toistunut muulloinkin. Se tajuton tyhmyys joka kumpuaa siitä, että mielessäni ajattelen näiden ikävien asioiden kasaantuvan joksikin velkataakaksi, jota voin sitten käyttää apuna myöhemmin jos tulee joku paha paikka. Hirveä ajattelumalli. Mutta niin totta. En minä kirurgillekaan suuttunut kun oli aihetta. Kun minulla oli hirveä olla, tai kun se sanoi asioita pahasti tai teki jotain typerää, minä kasain ne mielessäni juuri tällaiseen kasaan. Että look at me, kyllä oon hyvä tyyppi kun en hyökkää kimppuusi näistä asioista. Vielä.

En minä ole vieläkään oppinut olemaan tekemättä tätä. Olen parantunut kaikessa, mutta edelleen valtavan helposti nielaisen vihani ja olen päällisinpuolin normaali, joskin viileän asiallinen. K meni juuri nukkumaan tällaisessa tilanteessa, ja kaiken kukkuraksi ärsyyntymiseni on aivan typerästä syystä kumpuavaa. En kykene edes piiloutumaan naiseuteni taakse, sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Sellainen minä vain olen.

Ja miksi? Aina nämä ovat päättyneet jonkun toisen aloitteesta. Eli tämä minun käytökseni ei ole tuonut minulle mitään hyvää. Päinvastoin, vieläkin joskus toivon että olisin tehnyt asioille jotain ennen kuin ne kasautuivat valtaviksi anteeksiantamattomuuden möykyiksi. Opi tästä nyt, hyvä idioottinainen. Tätä olen miettinyt.

Mutta K:n kanssa asiat ovat muuten kivasti. Se käy edelleen pari kertaa kuukaudessa kyläilemässä, joulun vietimme erillään, ja tämä ei varmaan tule muuttumaan pitkiin aikoihin. Sillä on hyvin nuori veli, jolle joulu perheen kesken on toki valtavan tärkeä. Minä taas en voi edes kuvitella olevani missään muualla joulua kuin vanhemmillani. Mutta se nyt ei silleen haittaa toki, tuntuu vain hassusti kuin ei oltaisi nähty kuukauteen. Vaikka ei siitä nyt ole kuin pari viikkoa.

Meillä on edelleen kamalan kivaa yhdessä. Lenkitämme koiria, se osti juuri kunnon vaelluskengät siihen hommaan. Katsomme illat leffoja tai hengailemme kavereillani juomassa viiniä. Olen ihastuttanut sen Six Feet Underiin, mutta sillä on lupa katsoa sitä vain minun kanssani. Julmaa, I know.

Ai niin. Voin myös kertoa, että skriivasin New York-Travisille muutama viikko takaperin. Vastausta ei ole tullut ja täten vetäydyn tässä asiassa pois pelistä. Ehkä se tosiaan tarkoitti sitä mitä vuosi sitten sanoi, että jos en kesällä menisi sitä katsomaan, se ei enää puhuisi minulle. Mutta se merkitsee minulle nykyään yllättävän vähän, ja aika hämmentyneenä suhtaudun kirjoituksiini, ja täten tuntemuksiini, kyseisestä miehestä viimeisen kahden vuoden ajalta. Vähän kuin taika olisi rauennut. Niin kuin WTF.

Pitäisiköhän heittää lupaus vuodelle 2012. Eli idioottinainen, älä ole idioottinainen. Okei, lupaan tehdä parhaani.

I Remember a Long Farewell and a Time to Choose

2011-10-20T01:11:00.002+03:00

So we part like rivers, baby
like rivers do.
But I still talk about you though
and wonder how your life will unfold.

And I do remember thinking
that your world will go on spinning
Without me now
(Thriving Ivory - Twilight)

Se on syksy. Sen tietää siitä, että ajatukseni seilaavat melankolisesti menneisyyteen, niin kuin oikeastaan aina syksyisin. Silloin on tapahtunut niin paljon kaikkia asioita, yleensä tähän aikaan New York Travis alkaa suunnitella matkaa tänne.

Eikä se ole pelkästään se. Aika tasan 4 vuotta sitten maailmani sekoitti se toinen T ja muistan niin hyvin siitäkin ihan kaiken. Näin jotain uniakin siitä kuukausi takaperin, kai mieleni maisemaa nyt vähän aikaa taas koristaa tällainen ylenpalttinen haikeus. Ei sillä että tahtoisin sinne takaisin, niihin epätietoisuuden ja epäuskon hetkiin. Siltikin harmaus ja maahan pudonneet lehden ajoittain tuovat mieleen samoja fiiliksiä kuin silloin oli.

On ollut vaikea kirjoittaa. Jotenkin katosi sellainen tarve K:n myötä. Se on ollut elämässäni tänään tasan 7 kuukautta, joka on aika pitkä aika minun poikaystävähistoriassani. Näin pitkälle on päässyt kaiketi ainoastaan Ryan, jonka kanssa kituutimme yli kaksi vuotta. Sinne meillä on matkaa, mutta onhan tämä koko suhde nyt aivan erilainen kuin se ensimmäinen etäsuhteeni.

K:n kanssa puhumme edelleen päivittäin. Riitelemme joskus, yleensä aivan typeristä asioista, mutta minusta se on jotenkin rohkaisevaa, että pystyn. Olen aina ollut todella huono riitelemään kenenkään kanssa, koska yleensä riitatilateet ovat johtaneet aivan eeppiset mittasuhteet saaviin lopputuloksiin. Ei se ole K:n kanssa sellaista. Siitä tosin huomaa että tämä on sen ensimmäinen vakava parisuhde, koska se yleensä riidan edetessä kovasti huolestuu siitä, että sellaista tapahtuu. Olemme monella tavalla niin samanlaisia, mutta sitten taas jotkin asiat meissä ovat aivan vastakohtia, joten en uumoile että yhteisestä matkastamme tulee aivan mutkatonta koskaan.

Jotenkin minua vaan surettaa etten saanut elämääni mitenkään mahdutettua sekä K:ta että New York Travista. Niin uhosin loppukesästä, että niin on parempi, mutta kun viikot vierivät ja Traviksesta ei kuulu sanaakaan, on se vaan niin outoa. Varmaan jos kirjoittaisin sille se kyllä vastaisi, mutta edelleen en pysty ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa sille olisi mitään laittaa. Mitäpä sitä edes sanoisi, toisaalta en halua aiheuttaa siinä mitään ylemmyydentunteita, joka olisi kai väistämätöntä. Emmehän me oikeastaan loppuvaiheessa edes mistään puhuneet, diibadaabaa lähinnä. Senkin muistan, kuinka paljon se minua raivostutti että se meni sellaiseksi.

Mutta kai se on kohdattava faktat, ja se fakta sailyy kai hamaan ikuisuuteen, että se ihminen on minulle tärkeä ja Traviksesta tulen aina välittämään. Vaikkakaan en näe miten sen elämästä enää saisin mitään tietää, ei sillä että se siitä olisi jakanut mitään infoa edes silloin kuin puhuimme. Toivon kovasti että tämä hiljaisuus on merkki siitä, että se on löytänyt jonkun ja on niin onnellinen omassa elämässään kuin nyt sellaisen ihmisen on mahdollista olla. Siltikin...kaiketi se joskus minua ajattelee. Olisi vaan niin kiva jos se sellaisina hetkinä edes kerran kirjoittaisi jotain. Mutta kai tämä on sitä sen mainostamaa tough lovea, se on siinä erittäin hyvä.

Kirjoittelin myös sille toiselle Travikselle joku aika sitten. Tiedän, yli vuosi sitten torjuin sen aika totaallisesti facebookissa ja myöhemminkin annoin ymmärtää että painuisi ikuisesti johonkin pois. Ja siksi varmaan se ei vastannut. MySpacen piilotin, ja tavallaan annoin sille mailissa mahdollisuuden kysyä kuulumisia jos sitä niin kiinnosti, mutta todella, vastausta ei ikinä tullut ja siitä on jo sen verran aikaa, että en elättele mitään toiveita että sellaista olisi edes tulossa. Ei se tuntunut pahalta, ja totta vie en tiedä olisinko välttämättä halunnut kuulla siltä mitään tyttöystävä/vaimo-hehkutuksia, joten ehkä tämä yksinkertaisesti on parempi näin.

Mutta näin se vaan on. Valtavan tärkeät ihmiset elämästä katoavat ikuisiksi ajoiksi mutta tämä pallomme se vaan jatkaa pyörimistään.

Now the Tables Have Turned, It's Our Memories Instead

2011-07-16T22:29:00.004+03:00

Maybe you're gone forever, some other time
You're somewhere across the great divide
All I wanted to say were the thoughts running through my head
Now the lesson is learned everything remains unsaid
Now that you're gone, yesterdays can leave me alone

Maybe I'm ordinary, maybe I'm not
Somehow you have to carry on in your heart

Maybe there's a way to the heart of my desire for a ceasefire
(Howie Day - Ceasefire)

Time flies, this is crazy, K sanoi eteisessä kun kiiruhdimme älytöntä vauhtia autolle. Se ei tiennyt, mutta olisi varmaan sekunneista kiinni sen kerkeäminen junaan. Minä kyllä tajusin, sen verran monta kertaa olen ajanut vanhemmiltani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Vastahan se oli tullut, ihmettelin ääneen minäkin kun viimein istuimme autossa ja huristelimme kohti junaa.

Hain sen viime viikon perjantaina Riihimäeltä 1:44 junalta. Yöllä, oli harvinaisen kaunista kun pelloilta nousi usva ja huudatin suhteellisen kovaa Owl Citya koko matkan. Olin perillä 1:43 ja hetken päästä jo hämmentävän tuttu hahmo käppäili autoa kohti jostain varjoista. Se oli aivan hektinen, minä olisin halunnut vaan ihailla hiljaista yömaisemaa, mutta se jaksoi selittää matkastaan. Se esitteli vauhkootuneena saamaansa lippua josta ei selvinnyt oikeastaan mitään. What are these numbers I ask you? Minua vain nauratti. Calm down, totesin hymyillen ja laskin käteni sen polvelle.

Muistan kun se tuli tänne ensimmäisen kerran. Se oli ottanut paatin Talllinnasta Helsinkiin lauantaina aamupäivällä. Seuraavaksi se oli tullut aamulaivalla. Ja nyt iltalaivalla perjantaina. I can't come on Saturday anymore, se totesi kun pääsimme kotiin tuolloin perjantaiyönä. I have to spend as much time with you as possible.

Ja ehkä senkin takia tämä viikonloppu on kamalaa. K ei päässyt tulemaan, sillä oli työjuttuja. Viime viikonloppu oli täydellisyyttä, olimme vanhemmillani kun ne olivat mökillä. Kävimme tosin Tampereella katsomassa Melancholian ja syömässä lauantaina, joka oli aivan ihanuutta sekin. Myöhäiset koiralenkit, kaikki oli vaan niin juuri sellaista jota olen aina halunnutkin. Ajelimme Linnatuuleen lauantaiyönä ostamaan jäätelöä ja kävimme hautausmaan kautta, koska minun täytyi käydä tsekkaamassa istuttamamme kukkien vointi. Siinä se K kyykisteli isovanhempieni haudalla yömyöhällä, heistä toinen on ollut kuolleena kohta kohta 40 vuotta ja toinen kuoli 90-luvun alussa. You know we are doing everything in the wrong order, K totesi jonkin ajan kuluttua. Katsahdin siihen kysyvästi. I've met your dead grandparents before I meet your parents. Pudistin päätäni huvittuneena ja lähdin kohti autoa. Se liittyi hetken päästä seuraan ja kävelimme hautojen keskellä käsi kädessä sprinklereiden kastellessa kevyesti vaatteitamme.

Mutta tänä viikonlopuna kuunnellessani Howie Dayn uutta levyä pysähdyin pitkästä aikaa ajattelemaan Travista. Se on varmaan jo takaisin Floridassa, lähtenyt New Yorkista ikuisiksi ajoiksi. En usko että se tulee muuttamaan sinne takaisin. Hulluhan se olisi, oli se siellä niin onneton ollut. Viimeinen asia jota se sanoi minulle joskus iäisyys sitten oli se, että meidän pitäisi puhua enemmän. Sitä ei tapahtunut. Sellainen serves you right-asenne on minusta kadonnut jo kauan sitten. Jotenkin ajattelin että vaikka löytäisin jonkun, T olisi kuitenkin siellä jossain taustalla ystävänä jolle voisin välillä jutella. Ja nyt kun se on kokonaan pois, on se tavallaan tosi surullistakin. Minä en enää edes muista miltä se kuulostaa.

Toisaalta paljon sanoo sekin, etten minäkään enää tietäisi mitä sille kertoa. K:sta? En jotenkin usko. K on minun elämäni paras asia, enkä ole koskaan tuntenut kenestäkään samalla tavalla, ja kaikki on sen kanssa niin helppoa. En voinut kuvitellakaan että parisuhteessa oleminen voisi olla tällaista, ettei tarvitse jatkuvasti olla varpaillaan ja miettiä, että mitä voi sanoa ilman että toinen suuttuu tai käsittää väärin. Eikä tarvitse pelätä mitään syvällisiä tunteita tai sanoja, voi sanoa mitä haluaa. Ehkä sitä on vaan aikuisempi nyt kuin ennen. Voin olla myös K:n kanssa tasan niin idioottimainen pöljäilijä kun haluan, se näkee sen lähinnä hellyyttävänä.

Tämä kesä on myös ollut erikoinen sen takia, että yksi läheisistä ystävistäni yhtäkkiä päätti jättää poikaystävänsä. Muistan kun ne 8 vuotta sitten aloittivat jotenkin tosi mutkattoman suhteensa, ja kuinka ne muuttivat kuusi vuotta sitten yhteen. En ajatellut että eroaisivat koskaan. Ja jotenkin kun ystäväni ilmoitti asiasta ensimmäisen kerran, minä halusin taistella vastaan. Että ei se voi lähteä ja jättää poikaystäväänsä näin monen vuoden jälkeen. Kuitenkin viikkojen edetessä olen tajunnut yhden asian. Ei ole rakkautta. Sitä en jotenkin pysty ymmärtämään, että miten se voi olla niin. Miten rakkaus voi vaan kadota ilman mitään valtavia dramaattisia käänteitä. Muuttua vihaksi ja katkeruudeksi. Ihan kokonaan. Minäkin olen vihannut ja katkeroitunut, mutta kaikki, joita olen koskaan rakastanut, ovat ikuisesti leimattuja johonkin syvälle. Ryan ja kaksi Traivista. Siellä ne ovat niin kauan kun järjissäni pysyn.

Jatkuvasti Statcounter kertoo samaa tarinaa kuin aiemminkin. Kirurgi-Travis käy MySpacessa säännöllisesti lukemassa vanhoja blogeja. Viime viikolla kymmenen kertaa. K kysyi mistä voin tietää että se on se. No, ellei joku muu Mayon lääkäri tai siellä töissä käyvä ihminen ole addiktoitunut vanhoihin blogeihini, se on se.

Ja tällaisina hetkinä minut valtaa siltikin tietty haikeus. Ei menetetyistä tulevaisuuksista entisten rakkauksien kanssa. Mutta niistä kaikista ihmisistä jotka olen matkan varrella menettänyt. Kaikki niin kovin tärkeitä omina aikoinaan, kaikki tunsivat minut niin hyvin. Sellaisena kuin silloin olin. Katselen K:ta joskus ja toivon sydämeni pohjasta, että en tule sitä menettämään. Ja kun se puristaa minut itseään vasten niin kovaa kun uskaltaa, tuntuu käsittämättömältä että se koskaan minut jättäisi.

On sitä ennenkin oltu väärässä. Mutta pliis. Ei tällä kertaa.

Now I Radiate Both Dark and Light

2011-07-02T01:06:00.003+03:00

And I complicate
In a disconcering heartfelt way
But I have good intentions
I don't care for shiny things
Don't wear a puzzle ring
I'm always listening to a sea shell

But you have this tiny light
And no one else can see
It pulses randomly
And I can feel it.
(Darren Hayes - Random Blinking Light)

K tarjosi minulle autossa Domino-keksin, jonka otin hymyillen vastaan. Se oli pötkön viimeinen, olimme syöneet niitä koko automatkan juna-asemalle. Irrotin Dominosta toisen puolen, ja ojensin sille sen, jossa ei ollut yhtään täytettä. K hymähti ja silitti selkeästi vaikuttuneena päätäni samalla kun ajoin. You remember everything, se huokasi onnellisena. Dominot olivat olleet meidän juttumme oikeastaan heti alusta, ja olin vitsaillut silloin 13 viikkoa aiemmin että voisin kyllä jakaa Dominoni sen kanssa, mutta se saisi aina vain keksistä sen osan missä ei ole sitä ihanaa mössöä. Deal, se oli tuolloin sanonut. Minä vain pidin sopimuksestamme kiinni.

Aika tasan 24 tuntia aiemmin olin hermostuksissani odottanut sitä Tampereen rautatieasemalla. Niihin hetkiin ei ikinä, koskaan totu. Tietysti pieni hermoilu, että miten sen ihmisen tunnistaa kun sitä ei ole koskaan tavannut oikeasti. Ja miten siihen kaikkeen sitten reagoi. Vaikeita asioita, ja vaikka se oli jo viikkoja ollut omasta fiiliksestään muka varma, epäilin silti. Ja miksipä en, tyhmää olisi olettaa että olisin sellainen kuin se oli odottanutkin.

Siltikin huomasin sen heti kun se astui junasta pois valtavassa ihmismassassa. Se myös huomasi minut ja käveli luokseni rauhallisesti hymyillen. Minä, tietenkin, olin kaikkea muuta kuin rauhallinen, mutta painauduin sen syliin ja se ehkä aavistuksen hämmentyneenä laittoi käsivartensa ympärilleni. Se ei ollut sellainen romanttinen, pitkä halaus, se myöhemmin kuvaili minulle naureskellen. Kuulemma oli ollut hirveän nopea ja olin vaan lähtenyt marssimaan kohti parkkipaikkaa välittömästi sen irrotettua otteensa. Minusta se oli ihan normaali halaus. Hitto vie.

Kuten arvata saattaa, ajotaitoni pääsivät ihan kunnollisesti koetukselle. En päässyt millään parkkikselta pois, siellä oli joku aivan kaamea ryysis. K laskeskeli siinä istuessamme, että minulla kesti kokonaista 20 minuuttia. Good icebreaker, se totesi kun viimein pääsimme liikkumaan parkkipaikan ollessa melkein tyhjä. Minun teki mieli ehkä vähän läppästä sitä, mutta oikeasti minua hymyilytti kovasti. Se oli ihana.

Ajoin yliopiston kautta, se ihasteli sitä. It does look like a hospital, much more impressive than our university for sure though. I win, totesin voitokkaana. Melkein kuulin sen silmienpyöräytyksen. Minua melkein hämäsi kuinka se oli niin paljon samanlainen kuin minä. Ja sellainen kuin olin odottanutkin. Sen silmät olivat minulle valtavan tutut vaikken ollut sitä ikinä aiemmin silmiin katsonutkaan. Ja ne olivat aivan vaalean harmaat.

Autossa ei ollut ollenkaan vaivaantunut tunnelma. Eikä hississä. Tosin aistin siitä vähän jotain hermostuneisuutta juuri kun avasin ovea. You ready to meet the most important creatures in my life, kysyin. No pressure, K totesi sarkastisesti. Vanhempi koira ryntäsi minun luokseni, ja nuorempi lensi sen syliin, josta ei sitten irrottautunutkaan seuraavaan viiteen minuuttiin. Todella odottamatonta, ihmettelin itsekseni, enkä vieläkään oikeastaan tajua miten siinä niin kävi. K oli collienkarvainen hyvin äkkiä, sillä oli päällään mustat housut, musta t-paita ja musta kauluspaita.

Se kierteli asuntoani. It's not at all like I imagined it to be, it's somehow...bigger. Se oli nähnyt kämpästäni osan webcamista, mutta loppu oli täysin sen mielikuvituksen varassa. Näytin sille saunan, jota se sanoi suloiseksi, ja makkarin. You'll sleep on the balcony though, totesin katsoen partsin suuntaan. Oh really? Se vaikutti hyvin huvittuneelta.

Seuraavat kaksi tuntia oli sellaista deittailun pikakelausta. Istuimme lattialla ja se heitteli koirille tennispalloa. Minä olin jossain vaiheessa melkein kokonaan sen sylissä, mutta silti jatkoimme kieltämättä suhteellisen söpöä peliämme. Will they, won't they, K kuvaili sitä seuraavana päivänä, ja sitä se tosiaan oli. Kun tuli aika viedä koirat lenkille, kellon ollessa aika tasan 20:00, se viimein veti minut kiinni itseensä päättäväisesti ja siinä se sitten oli, ensimmäinen suudelma. Molemmat naurahdimme häkeltyneenä kun vetäydyimme kauemmas toisistamme. Kieltämättä kovin, kovin lupaava startti.

Lenkki oli hauska. Se oli aivan ihmeissään kun kävelin nurmikolla koirien kanssa, Tallinnassa se ei ikinä kävellyt nurmella. Minusta se oli ihan kummallista, ihan kuin se ei olisi ikinä tehnyt moista. Is it not allowed, yritin kysyä, mutta se sanoi ettei se kyllä kiellettyä ollut. Kai. Kukaan vaan ei tehnyt sellaista. Sadepilvet bongattuani kiirehdimme kotiin, ja olisimme me varmaan muutenkin kiirehtineet. Kaikki oli vaan niin uutta ja jännittävää. 13 viikkoa, laskeskelin itsekseni. Siihen meni 13 viikkoa että saimme viimein olla yhdessä.

Kotona aloin tehdä pizzaa. Tarjosin sille juotavaa ja se meni istumaan matolle koirien kanssa. Nuorempi laittoi päänsä sen reidelle ja nukahti. K katseli sitä hymyillen, ja tajusin että se ehkä oikeasti piti koiristani tosi paljon. Se tuli jossain vaiheessa katsomaan mitä hommailin. Annoin sille tölkinavaajan ja ananaspurkin. Se ei osannut käyttää sitä avaajaa. Näytin sille, mutta tietenkin demonstroidessani onnistuin viiltämään itseäni kyseisellä esineellä. K pudisti päätään ja selitti että heillä oli niin paljon paremmat avaajat. Ne joita väännettiin, se selitti. It's not usually like this, tuskailin. Mm hmm, se totesi. And it doesn't USUALLY take you 20 minutes to get out of a parking lot. Tökkäsin sitä vatsaan, ja se välittömästi tarttui minuun ja pehmeästi painoi minut keittiötasoa vasten. I'm trying to make food for you, protestoin. Se kohotti kulmakarvaansa. Ephasis on "trying".

Siirsimme tietokoneeni olkkariin ja se leikki asetuksilla hetken. Saakelin nörtti, tuumin, mutta sillä tuntui olevan kivaa. Se oli tuonut leffankin, Blue Valentine. Katsoimme sitä samalla kun viimein söimme minun upeaa pizzaani ja joimme vähän viiniä siinä samalla. Ihan onnistuneesti katselumme alkoi, mutta jossain puolentoistatunnin kohdalla keskittymisemme herpaantui eikä meillä vieläkään ole aavistustakaan miten se elokuva loppui.

Koirien lenkitystä yöllä. Hyttysiä, toki, mutta meitä ei haitannut. K meni juoksentelemaan koirien kanssa nurmelle, vaikka varoitin sitä että vanhempi riemastuu moisesta joskus vähän liikaakin. Istahdin penkille ja katselin niitä mietteissäni. Joskus ikusuudelta tuntuva aika sitten samalla nurmella kirurgi-Travis leikki vanhemman koiran kanssa minun niitä katsellessa ja tuolloin minut täytti sellainen ylitsevuotava onnellisuus. Nyt lähinnä sellainen tyyni olo, se kaikki silloin muinoin oli ollut niin nopeaa, räiskyvää, intohimoista ja kaikki tunteeni, hyvät ja pahat, niin äärimmäisiä. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, jättäen jäljet joita en saa ikinä kokonaan peitettyä. Tämä kaikki oli jotenkin vähemmän vaarallista, varovaista. Pidin siitä, että minulla oli tilaa ja aikaa sopeutua, ja että K ei rynnistänyt mihinkään suuntaan. Ettei minulla ollut tarvetta suojella itseäni ollenkaan. Pohdin, josko tämä oli kaikessa rauhallisuudessaan yksinkertaisesti taivaallista.

Ei ollut omituista kömpiä sänkyyni sen viereen. Tai nukahtaa sen puristukseen. Kumpikaan emme tykkää nukkua kiinni toisessa, joten aamulla herätessäni sain aivan rauhassa venytellä. Vaikkakin sen tajutessa minun olevan hereillä, se tarttui minuun välittömästi ja rutisti oikein lujaa. Pidin siitä enemmän kuin voin kuvailla. Enemmän kuin oikeastaan mistään siihen asti. K:n vierestä oli hyvä herätä.

Tein sille vohveleita. Se ei halunnut kahvia, minä join sitten teetä. Hirveän haikeaa, kaikki. Sen piti lähteä kotiin. Yksi yö, mutta ainakin olimme nyt sitten helpottuneita siitä, että mitä välillämme olikaan netissä, oli siellä myös oikeassa elämässä.

I'll admit I did worry about it, K sanoi kun pakkasi lenkin jälkeen suihkunraikkaana kamojaan. I know, sanoin vakana katsellen sitä. I wondered if it would be the same. Like, ever. Like I'd go home and we would no longer talk every night. Huokasin. Exactly. Tuijotimme toisiamme jonkun hetken. Ja sitten heitin sitä sohvatyynyllä.

Joten päädyimme autoon syömään Dominoita. Ah dammit, tajusin yhtäkkiä. I left my headphones at home. Ei musiikkia lenkillä, höh. K melkein välittömästi kurottautui reppuaan päin ja kaivoi iPodinsa taskusta. Here, have this. Maybe you won't hate everything, but if you do, just use the headphones. Pudistin päätäni hämmentyneenä, mutta se laittoi laitteensa laukkuuni ja sulki sen päättäväisesti. I'll be wanting that back, se lisäsi. So you'd better have it with you next time. Next time, kysyin hymyillen. Se tyytyi vain laittamaan kätensä kädelleni.

K astui junaan Hämeenlinnassa. Olimme olleet yhdessä melkein minuutilleen tasan 24 tuntia. Ajoin pois aivan tyynenä, ei mitään ongelmaa. Viisi minuuttia myöhemmin tekstiviesti, jonka luin heti. I'll come back next weekend. I really don't have ANY time but man screw it.

Ja niinpä seuraavan viikon lauantaina odotin sitä koirien kanssa samaisella asemalla puoliltapäivin. Ja se todella tuli takaisin. Tällä kertaa siltä jäi jälkeen DVD-soitin.

You'll Remember Me in the Morning

2011-05-17T00:27:00.004+03:00

You'll remember me tonight
Say this is not an accident, no
this is just how you planned it

As he looks into your eyes, he says if, says if
If you could only know, only know

She looks into your eyes, and screams say something
Say that your heart beats for me
Are we breathing? Are we breathing?
(Morning Parade - A&E)

Kuinka monta kertaa olen avannut tämän laatikon ja yrittänyt pukea sanoiksi viimeisen kahdeksan viikon tapahtumat. En edes tiedä. Varmaan tusinan. Pue sanoiksi sitten 300 tuntia, liioittelematta, keskustelua. Empimistä ja miettimistä. Ja sitten se viimeinen isku kun tajuaa, että kaikki on muuttumassa ilman että on tajunnut mitä edes tapahtuu. Ja antaa sen tapahtua, vaikka tietää miten kaikki voi tuhoutua ja millaiset realiteetit ovat vastassa.

Olen aina ajatellut ettei ole tyhmää uskoa ihmisiin. Ettei ole tyhmää antaa mahdollisuuksia ja laittaa itsensä likoon. Mutta tyhmää on olla tajuamatta tai hyväksymättä niitä totuuksia tästä meidän maailmastamme, jos kuitenkin pitäisi tietää paremmin. Jos on yhtä monta huonoa kokemusta maankamarallepalautusta kuin minulla on, ei pitäisi olla edes mahdollista olla siinä tilanteessa kuin minä nyt olen. Varsinkaan tapaus Moseksen jälkeen.

Aloitetaan kevään ensimmäisestä päivästä. Se oli kaiketi virallisesti 20.3. Päädyin jotenkin mystisesti keskustelemaan Skypessä virolaisen miehen kanssa. Mies, joka oli yrittänyt tuloksetta ottaa minuun yhteyttä jo vuosi sitten, taas uudestaan syksyllä, ja vielä kerran jouluna. En tiedä miksi sitten kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen viimein vastasin sille. Se vastasi takaisin tunnin sisään, selkeästi iloisena että viimein olin sille kirjoittanut, vaikkei minun viestissäni mitään järkevää ollutkaan. Yritin ehdottaa sille Skypeä, koska en millään olisi jaksanut kirjoittaa, mutta se vastasi aika legendaarisesti antamalla minulle sähköpostiosoitteensa. Se olisi voinut päättyä siihen, koska minulla ei ollut aikomustakaan kirjoitella mitään sähköposteja, niin epäkiinnostunut minä sitten kuitenkin tyypistä olin.

Kuitenkin se seuraavana päivänä yllättäen lisäsikin minut Skypeensä. Sillä ei kuitenkaan ollut mikkiä, tyypillistä. Joten kirjoittelimme ensimmäisenä iltana jonkun pari tuntia, olin todella vaikuttunut sen kirjoituskyvystä, sen englanti oli virheetöntä ja se käytti sitä taitavasti. Ja voi luoja kun se kirjoitti nopeasti, ajattelin kun 7 riviä tekstiä ilmestyi samassa ajassa kun minä olin saanut naputeltua ehkä kaksi.

Aika nopeasti heti alusta huomasimme että meillä on hyvin samanlainen maailmankuva. Olimme aivan friikeistäkin asioista samaa mieltä, ja jotenkin koin keskustelumme yhtäkkiä todella inspiroivaksi ja kiinnostavaksi. Mietin usein millainen sen ääni olisi, ja päätin että viimeistään se saisi minut totaalisesti epäkiinnostuneeksi taas. Minä olen ääninatsi, se sanottakoon nyt. Minulla on ollut liikaa kivaäänisiä miehiä, äänestä vaan on tullut niin hirveän tärkeä asia.

Viikon päästä se viimein sitten hankki mikin. Minua jännitti aivan tolkuttomasti sitten kuitenkin, huomasin haluavani niin paljon että sillä olisi kiva ääni. Ihan idioottimaista, nyt kun jälkeenpäin miettii, mutta niin se vaan oli. Valtava hämmennys valtasi mieleni kun se viimein tervehti syvällä, mutta selkeällä äänellään. Sillä oli sellainen hienoinen slaavilaisentyylinen aksentti, josta pidin välittömästi.

Ja tästä alkoi meidän suhteellisen eeppinen puhemaraton. Se on opiskelija, joka käy myös kokopäiväisesti töissä. Silti puhuimme 3 viikkoa putkeen joka yö 5 tuntia, yleensä lähdimme neljältä. En tiedä miten jaksoimme, ystäväni uskoivat kaikki että pystyisimme jatkamaan tätä korkeintaan 2 viikkoa. Yhden viikonlopun olimme erillämme, kunnes taas puhuimme yöt läpeensä. Kaikesta. Töistä se kirjoitteli minulle pitkiä viestejä Facebookiin ja minä luin niitä hymyillen ja vastasin yhtä pitkästi. En ole sellaisia viestejä kirjoittanut sitten australialaisen eksäni, jolle kirjoittelin valtavia maileja melkein päivittäin, kuitenkin vaan saadakseni selville myöhemmin, ettei se ollut lukenut niistä kuin murto-osan.

Elävinä mieleeni on painunut montakin hetkeä. Se kaikista hämmentävin oli eräs yö kun se puhui siitä, kuinka on miettinyt jo pidempään että vain löytäisi jonkun kivan ihmisen kenen kanssa viettää elämänsä. Että ei se epäile etteikö rakastaisi, varmasti rakastaisi, ja perustaisi tämän henkilön kanssa perheen ja olisi suhteellisen onnellinen siinä elämässä. Sen taustat ovat osin samanlaiset kuin minun, melkoisia pettymyksiä on sekin saanut elämässään kokea. Joten kun se puhui tästä tyytymisestä johonkin turvalliseen ja helppoon ja niin, realistiseen, se jotenkin kolahti. Niin minäkin olin ajatellut.

Olin kauan hiljaa. Mietin vaikka kuinka että miten sen sanoisin ilman että se olisi siitä kuulostanut pelottavalta. Toisaalta minullakin meni ikuisuus käsittää mitä minä edes yritin sanoa. Mutta jotenkin minä tajusin että jos tästä tulisi jotain, se ei olisi sitä tyytymistä. En tiedä miten en ollut sitä aiemmin tajunnut, ehkä se vaan tuli niin nopeasti. Minunhan piti olla ammattilainen näissä asioissa, minä, maailman varovaisin ihminen olin ehkä oikeasti ihastumassa. Eritavalla kuin pitkään aikaan, en pystynyt tuossa hetkessä muistamaan että minulla olisi ollut sellaista fiilistä kenestäkään kolmeen ja puoleen vuoteen.

Mutta kun lopulta sain jotenkin vähemmän jäsennellysti puettua ajatukseni sanoiksi, se tuntuikin valtavan hyvältä sanoa se kaikki. K reagoi mietteliäästi, mutta varmasti ja sanoi, että sillä on ollut samansuutaisia ajatuksia. Mutta liian äkkiä, kaikki oli tapahtumassa liian äkkiä. Joten päätimme vähän jarrutella, toistaiseksi.

Jarrutella. No joo. Perjantaina tätä on jatkunut 2kk, aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Se on tulossa käymään kesäkuussa viikonlopuksi ja olemme niin yrittäneet olla kasaamatta mitään odotuksia. Mutta voi kuinka se on välillä niin vaikeaa. Aivan odottamaton juttu koko tilanne, en oikein vieläkään pysty käsittämään että edes kirjoitan tätä. En voi kuin toivoa että tämä on todellista.

Travis oli jättänyt minulle viestin vastaajaan viikko sitten. Life is getting in the way of us, sen ääni sanoi vähän surumielisesti. But I will find you soon. I love you.

Se ennusti tämän tilanteen viime syksynä enkä minä uskonut. Minun ajoitukseni siitä irrottautumiseen oli mainio, sen voi ainakin sanoa. Ja niin. Ehkä minä en halua tulla löydetyksi.

I'm Caught in a Moment out in the Rain

2011-04-07T19:19:00.003+03:00

I'm caught in a moment out in the rain
Tell me there's something we can say

Miles and miles from where you are
Maybe the hardest things are the dreams that we've been given
There's one way in and there's one way out
(Mat Kearney - Annie)

Puhelin soi. Oli sunnuntai, joku aikainen aamu. En noussut, vaan käänsin kylkeäni ja toivoin että kuka sitten yrittikään minua siiihen aikaan tavoittaa, jatkaisi sekin uniaan.

Puhelin soi uudestaan. Uni katoaa silmistäni sillä hetkellä kun katseeni nauliutuu soittajan nimeen. New York-Travis, voi luoja.

Kaikki on ollut niin helppoa. Out of sight, out of mind, sanoisin. Kun Yahoo!-messengeriä tai AIM:ia ei ole ollut koneella häiritsemässä en ole välillä edes muistanut Traviksen olemassaoloa. Nyt sitä oli aika hankala unohtaa, en ollut kyllä odottanut mitään puhelinsoittoa. Ainakaan vielä pitkään aikaan.

Hello, vastasin yrittäen kuulostaa vähemmän vastaheränneeltä kuin olin. Hi, se vastasi. Hiljaisuus. So, erm, what's up? Hiljaisuus. Tässä me juttelemme puhelimessa, me rakastavaiset, ajattelin ja sain melkein aiheutettua itselleni naurukohtauksen. Ok so I know this might be an odd reason to get back in touch with you but I have something that might be of interest to you.

Mitä sitten odotinkaan, en ainakaan tuota. Mietin jo kauhuissani että olisiko sillä joku työtarjous minulle tai jotain, sellaiselta se nimittäin jotenkin kuulosti. Well, se viimein aloitti. There is a mistake fare. From HEL to some cities in South America. It will be there today only, someone will fix it tomorrow, you can be sure of that. I thought your brother might be interested.

Se oli varmaankin lukenut asiasta sieltä foorumilta. Mutta miten vain, oli aika uskomatonta että se soitti tästä asiasta minulle että voisin vinkata veljeäni. Thank you Travis, sanoin hyvin vilpittömästi. I'll give him a call. Do it NOW, he'll have to decide right away. But call me back when you're done.

No, soitin suoraa veljelleni, joka varasi heti lennot itselleen ja tyttöystävälleen. Eilen oli suomalaisissakin lehdissä juttua tästä virhehommelista, mutta siellä annettiin ymmärtää että lippujen varaus toimi vain lauantaina "pari tuntia", joka on aivan puppua, koska veljeni kavereistakin muutama varasi liput vielä sunnuntai-iltana.

Mietin hetken kannattaisiko minun soittaa kuitenkaan takaisin. En minä millään jaksanut puhua asioista joista olisi pakko keskustella. Toki, järkeilin, se voisi soittaa takaisin enivei, ja olisi ihan raukkamaista pakoilla tätä asiaa. Joten valitsin sen nimen valikosta ja painoin vihreää. Puhelin kerkesi soida kerran.

My brother will love you forever, totesin juhlallisesti. T naurahti, kind of not what I was going for, wrong sibling. Hymähdin vähän vaikeasti. Se kertoi että oli aloittamassa jonkinlaista omaa yritystä ja annoin sen puhua, vaikken nyt enää muista ollenkaan mitä se edes aikoi tehdä. Matkustaa paljon, ainakin käsittääkseni.

Aivan järkyttävän randomisti sitten viimein sanoin sen mitä mielessäni oli. Hey Travis, we need to talk about stuff. Mmmk, se vastasi selkeästi vähän vastahakoisesti. Tai sillätavalla että se oli jotenkin odottanutkin minun sanovan jotain vastaavaa. Minua ärsytti välittömästi. I just don't see the point of this anymore. I mean we don't talk, we just don't and even now it feels somehow forced. Se huokasi. I thought about you the other day. And I also though you might be thinking along these lines. Oh yes, I'm so very predictable, sanoin vähän kärkkäästi.

Well, Eeva, you see...I know it's different for you. Us not talking doesn't bother me. But I'm just weird, you know that. Kyllähän minä tätä osasinkin odottaa. Minä olin nyt se ylireagoija ja idiootti, kun se vain kunnioitti sopimustamme. Se jatkoi tästä vielä muutakin, mutta se rivienvälistä erottuva teksti oli aika selvä. Me emme olleet yhdessä, minä en saanut olla sille vihainen siitä ettei se ollut tavoitettavissa. And anyway, se sanoi aivan kuin lukien ajatuksiani. If you need to talk to me, all you have to do is send me an e-mail and I'll be online if I have time.

Istuin keittiöjakkaralle ja tuijottelin hetken jääkaapin ovessa olevia joulukortteja. Ehkä ne pitäisi kohta ottaa pois. Järkeni juoksi harvinaisen kirkkaasti, ja jotenkin oli helppo sanoa mitä ajattelin. I won't, totesin vakavana. I won't ever send you an e-mail like that, your ego might explode. Se naurahti, mutta minä vain vähän hymyilin. Totuus oli oikeammin, etten ikinä lähettäisi sille moista mailia, koska en ikinä koskaan myöntäisi sille niin selkeästi että sitä tarvitsin yhtään mihinkään. Eikä minun pitäisikään sitä tarvita. Ei sekään selkeästi tällä hetkellä tarvinnut minua.

It's just, we haven't talked at all since...I don't even know. 2 months ago we talked for a bit I guess. T mietti hetken ennen kuin vastasi, nyt sen sävy oli jotenkin erikoisen puolusteleva. Well it seemed to me that you were trying to meet new people. So I decided to stay away. Kurtistin kulmiani itsekseni.
That hasn't stopped you before though. Ärsyttävää miten se nyt yritti jotain tällaista, kun totuus oli se, että se oli itse tavannut jonkun ja siksi tämä oli sille nyt ihan toisarvoista. Kuulin sen äänestä jo sen tason ärsyyntyneisyyttä että tiesin että tough love-strategia ei ollut kaukana. Mutta sitä en halunnut kuulla.

Look, it doesn't matter, totesin hetken päästä. None of this does, I think my point here just is that maybe our time came and went. And we did manage to make some good memories, don't you think? Se oli taas hiljaa. Raivostuttava puhelinkeskustelu.

You don't want to come see me. Se tuli sen suusta todella painokkaasti, ihan kuin joku kuolemantuomio. Ei todellakaan kysymys. Ihan hätkähdin. But how can I, kysyin hiljaa. I can't trust any of this at all. I mean, who are you even, I sometimes feel like I don't know. Se huokasi turhautuneena. Varmaan tusinatta kertaa. This is up to you. I know where I stand. I don't want any of this to end.

Siinä sitä sitten oltiin. Syy miksi tämä kaikki olisi ollut netissä niin paljon helpompaa. Se kuulosti väsyneeltä ja surulliselta. Niitä hetkiä elämässä kun tahtoisi vaan valehdella itselleen ja muuttaa mieltään koska se olisi helpompaa. Hymähdin surumielisesti. Maybe this simply isn't what we need right now.

Pitkä hiljaisuus. Ok, se totesi. I'll be here though, if you ever change your mind. And anyway, I'll be here. More than I have been. En oikein tiennyt mitä vastata, joten kiitin sitä ja sanoin, että minun pitäisi varmaan lähteä aamulenkille. Taas hiljaisuus. Niitä hetkiä kun sanoo hyvästit jollekin ihmiselle ja katsoo niitä kasvoihin miettien onko se viimeinen kerta. Jossain leffassakin oli tästä, en vaan muista mikä se oli. Bye, Travis, sanoin ihan normaalisti. I love you, Eeva, se vastasi taas sillä sävyllä. Ihan kuin se olisi joku ikuisuuden totuus. En minä tiennyt mitä siihen sanoa ollenkaan, joten en sanonut mitään. Lopetin puhelun ja käperryin sänkyyn olematta kykenevä olemaan itsestäni edes ylpeä.

I'm So Tired of the Red Tape That Holds Me to a Heartache

2011-03-17T20:58:00.003+02:00

And I'm so tired of the same fight
That keeps me at the crash site

What do you mean you can't hold on?
It's been this way for far too long
I've cleared all the cobwebs
There's nothing here but dust
(Thriving Ivory - Cobwebs)

Kävelin siltaa pitkin Istanbulissa keskiviikkona iltahämyssä katsellen niitä uskomattoman kauniita moskeijota ja rakennuksia, jotka olivat seisoneet paikoillaan satoja vuosia. Ilman täytti puoli kahdeksan rukoushetken melu, joka oli jotenkin äärimmäisen kaunista. T ei osaisi arvostaa tätä, ajattelin ja tajusin, että se oli ensimmäinen kerta kun olin ajatellut sitä koko matkan aikana.

Poistelin kaksi viikkoa sitten AIMin ja Yahoo-messengerin koneeltani. Hupaisasti ne ovat aina olleet ne ohjelmat jotka olen ensimmäisenä asentanut kaikkiin tietokoneisiin, joiden kanssa olen tässä vuosien saatossa ollut pidempään tekemisissä. Ja vain sen takia että voisin olla Traviksen tavoitettavissa. Meseä sillä ei ole, eikä tule olemaan. Poisto-operaatio oli iisimpi kuin olin ajatellut, ainahan ne toki takaisin saa, mutta en minä niitä kaipaa. Pelottavan helppoa.

Ehkä pelkuruuttani en ole sille itselleen mitään näistä asioista maininnut. Se sellainen viha ja ärsytys katosi ja jäljelle jäi kummallinen tajuamus siitä, että ehkä minä en oikeastaan edes hirveästi välitä että tämä on tällaista. Luulen vähän että sillä on ollut samoja ajatuksia jo pidempään. En vaan jaksa sitä sen ihmettelyä dramaattisuudestani jos tästä alan sille jutella, mutta toisaalta tajuan että olisi kaiketi fiksuinta ottaa puhelin kauniiseen käteen ja soittaa. Ja sanoa mitä, I wonder. Jotain järkevää, mutta olenko minä sellaista ikinä osannut.

Kiinnostaa myös nähdä kuinka kauan menee ennen kuin se yrittää ottaa yhteyttä jotain muuta kautta. Siihen voi toki mennä ikuisuus, voi olla ettei sitä tule koskaan tapahtumaan. Olisi melkoinen antikliimaksi tälle kaikelle, ja vastoin sitä kaikkea mitä me olemme tässä sopineet. Mutta minusta se sopimus kattoi vähän muutakin, ennen kuin voi olla mitään FWB-suhdetta, pitäis eka olla edes ystäviä. Ja kyllähän me olemme toisillemme todella läheisiä. Välillä. Mutta minä en sitten jaksanutkaan tätä fade in - fade out - juttua. On tosi raskasta. Sille se on helppoa. Siltikään en kadu mitään, meillä on ollut tosi hauskaakin yhdessä, ja on ollut hetkiä sen kanssa joillaisia en varmasti tule kokemaan kenenkään muun kanssa. Hyvässä ja pahassa, mutta lähinnä nyt tarkoitan niitä hyviä juttuja.

En sitten tiedä onko tämä jotain ikäkriisiäkin. Tuntuu että olen ihan liian vanha vellomaan jossain epätietoisuuden virrassa, ikuisesti haluamatta sitoutua mihinkään koska jossain on joku Travis. En tosin oikeasti tiedä onko T edes se syy sitoutumiskyvyttömyyteeni, luultavasti ei. Ehkä minä vaan olen vähän sellainen.

Puhuin eilen pitkästä aikaa Mosekselle. Se yritti vihjailla että olisi kiva lentää Suomeen käymään. Heti seuraava lause tosin taas hienosti illustroi sitä älyttömyyttä mitä sen suusta oli tullut nyt joka kerta kun olimme puhuneet. You know, women here in Norway are so much fitter than in...I mean, than in general. Tuijotin seinää yrittämättä purskahtaa hysteeriseen nauruun. Tällainen oli sitten minun viimeisen kolmen kuukauden miessaldo. It's a good thing you're staying there, then, totesin kuivasti. Voisin tehdä listan asioista mitkä Moseksen raporttien mukaan Norjassa ovat paremmin, se olisi kuulkaa pitkä raapustus se. Yleensä naisiin liittyen.

On vähän nyt mietityttänyt tämän bloginkin kohtalo, ainakaan nimensä mukainen ei sisällöltään ole kai ollut pitkään aikaan. Kuitenkin tätä on ollut kiva kirjoittaa ja vielä mukavampaa lukea jälkikäteen ja pyöritellä silmiään itselleen. Ainakin on mustaa valkoisella, että mikään ei ole mustavalkoista. Hyvä todistus myös siitä että piru vie, vieläkään en tiedä mistään mitään.

I'm About To Lose My Mind

2011-03-04T01:29:00.004+02:00

You've been gone for so long
I'm running out of time
I need a doctor, call me a doctor
I need a doctor
to bring me back to life
(Dr. Dre feat. Eminem & Skylar Grey - I Need A Doctor)

Jotenkin olen tiennyt jo pidemmän aikaa. Viikko sitten ajattelin, että minun pitää soittaa sille ja voimme keskustella pitkään ja hartaasti tästä tärkeästä asiasta. Se kauan sitten sanoi, että se olisin minä joka sen päätöksen tekisin ja minä taistelin sitä vastaan. Sanoin etten pystyisi ikinä.

En muista milloin viimeksi olisimme käyneet jotain ihan oikeaa keskustelua. Sellaista ettei kumpikaan oikein haluaisi lopettaa. Olemme tämän vuoden puolella ylipäänsä puhuneet kaiketi kolme kertaa. Ja niinpä ajattelin, että nyt sen on kaiken loputtava.

Pari viikkoa sitten olin koko yön hereillä ja todella tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Minun oli aivan kaamea ikävä kirurgi-Travista, niin naurettavaa kuin se onkin. En oikeastaan tiennyt mistä se kaipuu tuli, ehkä siitä että tajusin, että on aika epätodennäköistä että ikinä enää rakastun sillä tavalla keneenkään. Olen nimittäin tajunnut etten tule ikinä rakastumaan Billyyn, se on mahdotonta ja poden siitä jonkinlaista huonoa omaatuntoa, mikä sinänsä on ihan typerää. Ei sekään ole minuun mitenkään erityisesti ihastunut. Uskoakseni.

Tässä istuin ja katselin ikkunasta ulos, miettien että onkohan minun tähänastisen elämäni rakkaus jo naimisissa. Jotenkin ajattelen että se on, ja vaikkakin olen tyytyväinen että tajusin kesällä käskeä sen jättämään minut rauhaan, minua harmittaa etten pysty olemaan osa sen elämää. Minun vikanihan se toki on etten kykene. Siltikin mietin välillä millaista olisi jos puhuisimme ja olisimme väleissä. En osaa pyyhkiä sitä ajatuksistani ikusiksi ajoiksi poiskaan, kun mietteeni kulkevat välillä yksinäisinä tunteina niihin hetkiin mitä meillä oli. Ja mitä ehkä olisi voinut olla siinä jossain todellisuudessa jossa asiat menevät niin kuin minun mielestäni pitäisi.

New York-Travis on ollut hyvä harhautus. Mies menneisyydestä, joka tuli takaisin ja oli monella tapaa tukenani vuosia. Sellainen turvaverkko johon oli hyvä välillä heittäytyä. Ajatella että hei, vaikka kaikki muu menee pilalle niin on se henkilö tuolla jossain joka ottaa kopin.

Mutta mitä siitä kaikesta on jäljellä. Small talkia kerran kuussa vartin verran, jonka jälkeen olemme molemmat hiljaa. Emme edes sano mitään kun lähdemme koneiltamme. Se on netissä, mutta ei ikinä näkyvissä missään IM-ohjelmissa. Minä en tule pystymään pitämään minun osaani sopimuksesta, koska en voi ikinä mennä sitä katsomaan. Miksi menisin, me emme varmaan näinä vuosina ole koskaan ole olleet niin etäisiä kuin nyt.

Ja onhan siihen syykin. Ei sillä etten olisi jo arvannut, mutta silti se jotenkin kirpaisee nähdä se kirjoitettuna. Muutama tunti sitten siellä pirun foorumilla suhteellisen pitkä ja yllättävän henkilökohtainen kirjoitus. Se on innoissaan ja haluaa jakaa onnensa näiden muiden keskustelupalstalaisten kanssa. A very nice lady, siinä postauksessa luki ja taas voin sanoa että jee, minä tiedän aina kaiken. Kai se olisi ihmekin jos en Travista jotenkin tuntisi näiden vuosien jälkeen.

Ja miksi kirpaisee. Onhan minullakin ollut tässä jopa kaksi ihmistä, joiden olemassaolo on jättänyt Traviksen varjoonsa monet kerrat. Ehkä se, että näistä kumpikaan ei sitten okeasti ollut mikään varteenotettava vaihtoehto, mutta T onnistuu nauttimaan omista valloituksistaan. Reilussa maailmassa me molemmat löytäisimme sen jonkun muun, miksi minä en pysty. Epäreilua, ja voi luoja, kateutta.

Ja niinpä minä päädyn tähän kuuntelemaan David Grayta ja surkuttelemaan kohtaloani, joka nyt kuitenkaan ei ehkä ole niin dramaattisen kauhea. En silti voi valehdella, tuntuu pahalta. Joku joskus sanoi ettei seksi voi naiselle olla ikinä vain sitä. Ja eihän se Traviksen kanssa ikinä vain sitä ollutkaan. Minä ajattelin aina, että mikäs siinä, ehkä meidän FWB-homma ei ole paha. Mitä haittaa siitä voi olla, mietin silloin.

Tätä haittaa, voin nyt rehellisesti sanoa. Olen varmaan tämän ajanjakson aikana ollut koko asiasta enemmän surulllinen kuin mitään muuta.

Ja mitä nyt? Mietin mailia, mutta en minä pysty sille mitään sellaista kirjoittamaan. Plus, minun maileistani tulee aina liian dramaattisia ja kiukkuisia. Ja jotenkin haluaisin olla sen kaiken yläpuolella. Olla välittämättä. Olla silleen coolisti ja odottaa että se ottaa yhteyttä, ja sitten heittää vaan että dude, oon miettinyt että voitas olla ihan vaan hyvänpäiväntuttuja, jookos. Luultavasti myös aika läpinäkyvää jos 4 tuntia sen postauksesta laitan sille jotain ihmellistä paatosta syistä ja seuraamuksista.

Ja sitten pakoilen sitä netissä seuraavat 2 kuukautta. Eikös se näin aina mene. Tässä olemme ikuisesti samassa oravanpyörässä eikä se ikinä lopu. En ikinä väsy puolustelemaan sitä kavereilleni, joista kaikki olivat niin ihastuneita Mosekseen, että niiden mielestä siihen verrattuna T oli jopa pelottava. Kaverini poikaystävä sanoi että oli tosi hankala keksiä puheenaihetta T:n kanssa, joka oli ihan kummallista minusta, koska on aika vähän aiheita mistä T ei pysty keskustelemaan.

Mutta kaiketi olen sen aiemminkin tässä blogissa sanonut. Ja nämä kaikki muutkin asiat. Täydellisessä maailmassa se olisi ehkä ikuisesti sitten yksin ja kärsisi yksinäistä elämäänsä koska silloin kauan sitten minut heitti menemään. Ja aivan erikoisesti olen antanut sille mahdollisuuden tehdä sen uudestaan ja uudestaan.

Kai sille pitäisi soittaa. Ja kertoa päätöksestäni. En vaan kehtaa sitäkään tehdä, en ikinä kehtaa soittaa sille ellei ole sovittu netissä etukäteen. Aina se on kiireinen. Töissä. Ja nyt luultavasti vapaa-aikansa sen naisen kanssa. Se mailihomma tuntuu taas jotenkin tosi houkuttelevalta, mutta luoja paratkoon jos rupean tässä puoli kolmelta yöllä skrivailemaan sille. Been there, done that, sen mailin se ignoorasi pari viikkoa, sitten luki ja vastasi sillä hirveällä "tough love" malilla. Olisinpa säästänyt sen, saisin ainakin motivaatiota vaan olla hiljaa.

Besides, jos en ole sitä käynyt katsomassa ennen elokuuta niin sehän suuttuu minulle muutenkin. Ehkä vaan puran tänne tuntojani ja olen ihan hiljaa. Niin kuin aikuiset ihmiset tekevät, ja kai 26 on jo sellainen ikä että pitäisi alkaa myös aikuisesti käyttäytyä.

Jos ajassa voisi mennä takaisinpäin, menisin niin kovin nopeasti sinne joulukuun loppuun 2007 kun makasin edellisessä kämpässä Kirurgi-Traviksen sylissä ja katsoimme Love Actuallyn sijasta vain toisiamme minuuttikaupalla ne typerät hymyt kasvoillamme ja olimme niin rakastuneita ettemme halunneet nukkua ollenkaan. Rakastankohan ikuisesti.

What's the Matter World

2011-02-20T00:41:00.004+02:00

Don't you see I opened up
This whole part been played by another man
I pulled out the reason card instead
(matchbox twenty - Damn)

I want to see you again, Billy sanoi heti kotiin päästyäni Skypessä. Minusta se tuntui hirmuisen kivalta, koska minusta tuntui juurikin samalta. Ok, vastasin empimättä. Do you want to meet my dogs?

Sehän halusi. Joten saman viikon torstaina se ihan itse omatoimisesti tuli bussilla oikeaan kaupunginosaan, onnistui jopa hyppäämään ulos oikealla pysäkillä, ja juoksin sitä vastaan ihan kuin jostain elokuvasta. Oli kylmä, mutta se oli vaatinut että saisi itsekseen selvittää tiensä asunnolleni, vaikka tarjouduin hakemaan sen Hervannasta.

Hey, huikkasin sille heti kun näin sen kääntyvän kulman takaa. Se hymyili ja heilautti kättään. Wow man, you should wear more clothes, se totesi heti kun molemmat pysähdyimme toistemme eteen. Minulla oli normivaatteiden päällä vain takki, kun en ajatellut meidän hengailevan ulkona sen kauempaa. You know, I'd offer my jacket but... Oh don't be ridiculous, sanoin sille ja lähdin käppäilemään kohti ovea.

This is so much nicer than the building I live in, B sanoi kun sain oven auki. En oikein tiennyt mitä sanoa, minun kävi sen oloja jotenkin sääliksi. Ehkä lähinnä sen kämppisten takia. Astuimme hissiin ja painoin nelosnappulaa, se tarkkaili jokaista liikettäni ja minusta se oli jotenkin huvittavaa. Toivoin kuitenkin ettei se koskaan tekisi mitään yllätysvierailuja, vihaan sellaisia.

Koirat ottivat sen vastaan todella hyvin. Siis pöyristyttävän hyvin. Kai se vaan niin on, että koirat tuntevat koiraihmiset, ne molemmat makasivat sen päällä sohvalla kaksikymmentä sekuntia siitä kun olimme saapuneet kämpille.

B katseli ympärilleen ihmetellen. Man, you have a couch, this place is awesome. Se halusi myös nähdä saunan, jollaista se ei ollut ikinä nähnyt aikaisemmin. God I wish my place was like this, se lopulta huokasi kun istui baarijakkaralle keittiöön. Well I'm sure your place in the States is nice. I guess, se vastasi ja alkoi tyhjentää reppuaan.

Ok, so I brought stuff. I got us some red wine and popcorn. Minua huvitti. That's kind of weird. But I like it, well done. Nappasin viinilasit kaapista ja se avasi pullon. I don't know how you feel about these screw tops but I don't have an opener. Didn't think to ask if I'd have one, kysyin. But that's alright, even my wine snob ex thinks screws are fine.

Katsoimme suomalaista televisiota koko illan. Ja puhuimme. Se pysyi kiltisti sohvan toisessa nurkassa. Katsoimme myös YouTubesta jotain Lonely Island-videoita kunnes sen täytyi lähteä bussilleen. Otin koirat mukaan ja saatoin sen pysäkille. Well, I guess I'll see you around, sanoin. Se hymyili ja sanoi heipat koirille. Sitten se asteli bussiin ja jatkoin iltalenkkiäni koirineni.

Edelleen outoa. Oli kiva tietää että näkisin sen taas, mutta myös se oli kivaa, että sain mennä lenkin jälkeen itsekseni kotiin. Että sillä oli oma elämä omani ulkopuolella, elämä jossa se näki muita ihmisiä ja kävi töissä. Olin niin helpottunut, jotenkin.

Veljeni tuli viikonlopuksi tyttöystävänsä kera käymään. Minä suostuin niille taksiksi lauantaina, sanoivat että olisivat varmaan about kolmeen asti baareilemassa. Pyysin siis Billyn valvomiskaverikseni, ja se suostui välittömästi.

Vein vieraani keskustaan ja sitten hain Billyn ja ajelin kotiin. Se kävi läpi veljen autoon jättämää iPodia innoissan ja valitsi siitä soimaan kappaleita. I love going through people's iPods. Your brother listens to everything. That he does, totesin hieman uupuneena, veljeni kun aina yritti käännyttää minua milloin mihinkin genreen. Ikinä siinä onnistumatta sitten teinivuosieni.

Koirat sekosivat taas kun Billy saapui ovesta sisään. Teimme taas poppareita ja katsoimme jotain elokuvaa televisiosta. Sitten siirryimme koneelle ja se näytti lisää nettivideoita, en oikeastaan edes tajua mihin kaikkeen se aika muka kului, koska sitä aikaa oli aivan valtavasti. Kävimme me lenkilläkin ja olin todella iloinen siitä, että se osasi lenkittää koiria. Se ei nyppinyt hihnasta, ei antanut sen laahata maata, ei riehunut lumipallojen kanssa, ja irrotti hihnasta jos koirat alkoivat leikkiä keskenään eikä lähimailla ollut ihmisiä.

Jossain vaiheessa päädyimme takaisin sohvalle, nyt se tuli viereeni istumaan. Katsoimme väsyneinä Miami Vicea ja sen käsi osui omaani. Se ei liikuttanut sitä heti pois, mutta kieltäydyin edes hymähtämästä, vaikka mieleni olisi tehnytkin. Mutta eipä siitä enää ollut siinä vaiheessa epäilystäkään, että meillä oli meneillään jotain muutakin kuin vain kaverillista hengailua.

Puhelimeni pärähti soimaan aika kriittisellä hetkellä kun sen käsi oli muutaman sekunnin ollut reidelläni. Se jännä energia ilmassa rikkoutui välittömästi ja lähdimme kiireellä. Kun olin jättänyt sen kotiinsa ja lähdin takaisin keskustaa kohti, minua mietitytti kaikki kovin paljon. Toisaalta tämä kaikki oli vaan niin älyttömän ihanaa, mutta sitten taas. Epäilykseni alkoivat taas kasaantua vuorien kokoisiksi, sillä aloin taas tosissani miettiä, olinko edes ihastunut tähän ihmiseen, vai mitä minä tällä kaikella hain.

It's Time to Make a Start

2011-02-04T21:28:00.002+02:00

to get to know your heart
time to show your face, time to take your place

In every speck of dust
In every universe,
When you feel most alone, you will not be alone
(Keane - My Shadow)

Ne päivät Moseksen lähdön jälkeen olivat taivaallisia. Sain tehdä mitä halusin, syödä mitä ja milloin halusin, summatakseni tuntemukseni voisin sanoa olleeni täysin vapaa. Ja se oli aivan loistavaa.

Pahat fiilikset tulivat vain silloin kun olimme Skypessä yhtäaikaa puhumatta toisillemme. Muistelin taas kuinka silloin ennen sen saapumista en ollut halunnut lopettaa puhelua kun oikeastaan tiesin silloin että se olisi viimeinen kerta kun puhuisimme toisillemme sillä tavalla. Ne tunteet olivat tosi aitoja, mutta aika järkyttävästi eivät sitten olleetkaan olemassa oikeassa elämässä. Kuinka monta kertaa olinkaan itse kuullut tämän ihmisiltä, ja ajatellut että miksi minä sitten aina tunnen ihan samoin. Tässä oli täydellinen esimerkki siitä millaista se olikaan. Toivon sydämestäni että kukaan ei ole ollut minun lähdöstäni yhtä helpottunut kuin minä Moseksen.

Mutta hullua on se, että kun saa elämänsä takaisin, se ei koskaan palaakaan ihan samanlaisena. Kaksi viikkoa yksin oltuani Skypeen tuli yhtäkkiä kaveripyytö. Katsahdin nimeä, joku Billy. Hyväksyin pyynnön, niin kuin aina Skypessä teen, koska ulkomaalaisille on niin nastaa puhua. Hey, I hope this isn't too weird, se kirjoitti välittömästi. I just moved to Tampere because of phD related work and was looking for some people who could maybe help me find stuff to do during the week. Sanoi saaneensa Skypeni eräältä sivustolta. Nimen perässä oli USA:n lippu, tietenkin, naurahdin.

Hey, what's up, kysyin kirjoittaen. Minua ärsytti Skypessä kirjoittaminen kun soittaakin voisi. Nothing much, pretty uneventful sunday evening here, se vastasi. Thanks for adding me, I swear I'm not a stalker or anything.

Kirjoittelimme toisillemme aika pitkään. Se kertoi vähän työstään ja Hervannasta, jossa asui kahden intialaisen kämppiksensä kanssa. Toisen kanssa se ei tullut yhtään toimeen, mutta toinen oli sen joku kaveri sen omasta yliopistosta, olivat molemmat tulleet tänne pyynnöstä. Se oli aivan tuskastunut asumaan kolmiossa näiden kahden kanssa. I need to meet people so I can live, you know, se näpytteli ja minua vähän säälitti.

I've tried to learn Finnish, se ilmoitti yhtäkkiä. But it's hopeless. Ooksi, kocksi, kiddos. (Vasta myöhemmin minulle selvisi, että se tarkoitti yksi, kaksi ja kiitos.) So hey, would it be too forward to ask you out for a cup of coffee?

No niin. Tässä tämä ongelma. En ollut ikinä koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, että samassa kaupungissa asuu joku henkilö joka tahtoo parituntisen keskustelun jälkeen tavata. Ei kuukausien jahkailua ja odottelua. Että pitäisi vaan päättää joku aika ja mennä? Istuin aivan jäykistyneenä tässä tietokoneen edessä, tietäen että joka sekunti lähetti sille signaalia siitä että en ehkä oikein halunnut.

I can't say I've ever been asked that on Skype before. But there's a first time for everything so why the hell not. Enteriä painettuani toivoin vain että se sanoisi että sillä olisi ihan kaamean kiirenen viikko, että saisin vähän henkistä valmistautumisaikaa. Tiedän, naurettavaa, mutta en minä osannut nyt yhtään suhtautua tähän tilanteeseen.

Oh hey, I just realised that I'm older than you. No, 5 kuukautta, mutta silti. Oh man, dealbreaker? Minua hymyilytti. Ei ehkä. Fortunately you're taller than me, helpotuin kun kysyin siltä sen pituutta. So now this is a date, se kysyi. No ei ole! Tai niin ajattelin päässäni kauhistuneena. Lisää paineita, hyi.

Yritin hienovaraisesti vihjata että minulle voisi soittaakin Skypessä. Mutta jotenkin se ei siihen halunnut tarttua, vaikka selkeästi kyllä kässäsi mitä ajoin takaa. Paha merkki yleensä, mitä jos sillä oli epämiellyttävä ääni? No, mitäpä toisaalta sitten, eihän nämä oikeasti olleet treffit.

No, saimme viimein sovittua kahvin tiistai-illaksi. Kello kuusi. Keskustassa, todellakin julkisella paikalla. Vaikkakin se lopulta oli vähän ehkä turhakin varotoimenpide, koska tajusin silloin tiistaina että minun kannattaisi vaan hakea se autolla kun ajaisin itse kuitenkin. Se suostui tarjoukseen vähän ymmärrettävästi epäröiden.

Koko maanantain ja tiistain olin aivan vissi että tulisin perumaan koko jutun. En minä uskaltanut, enkä oikeastaan ehkä halunnutkaan. Toisaalta tuntui tosi pahalta ajatellakin että sitten peruisinkin kun se tarvitsi selkeästi uusia kontakteja ja poispääsyä kotoaan.

Niinpä löysin sitten itseni Duon edestä Hervannasta odottamasta sitä. Se oli rakennuksen väärällä puolella, sain tietää kun soitin sille. Sillä oli kiva ääni, luojan kiitos. Mutta voi kun olin hermostunut! Melkein yhtä pahaa oli se kuin odottaa ihmisiä lentokentällä, mutta tämä jännityskauhu oli tietysti kestänyt paljon vähemmän aikaa kun ajo Hervantaan kesti vain sen kymmenisen minuuttia.

Sieltä se kuitenkin asteli lopulta autoani kohti ja hymyilin sille aukinaisesta ovesta. Get in, sanoin ja se kiersi auton toiselle puolelle.

Hetken tuijotimme toisiamme. Sillä oli vakosamettitakki, tästä miinus, ajattelin. Mutta lempeät silmät. Partaakin sillä oli, mutta se sopi sille oikein hyvin. Olin aika varautunut ja uskon sen näkyneen. Olen niin huono peittämään mitään vahvoja tuntemuksiani. Mutta B oli ihan chill. Thank you so much for taking me away from all that. Minua nauratti.

Hirveän vaikea ajaa ja katsoa ihmistä silmiin, toivoin ettei se ottanut sitä pahalla. Sivusilmällä näin että puhuessaan se katsoi minua koko ajan. Mietin mitä se oikeasti ajatteli, sen suusta kun tuli valtavasti puhetta. se sanoi jossain vaiheessa kun olin melkein Keskustorilla. Your English is awesome, Thanks, were you surprised? I guess, se totesi. But maybe I was wrong to think you'd talk broken English since you study it. Kohotin sille kulmiani. You mean, SPEAK broken English. Se huokasi huvittuneena. So this is how it's going to be huh? You'll correct my bad grammar? Get used to it, sanoin painavasti. Nyt se nauroi, ja sillä oli aika hauska nauru. Tarttuva, mutta jotenkin aika epämiehinen. Vähän sellaista tirskuntaa, ajattelin hymyillen.

Kahville. Tai, minä join kaakaon ja se teen. Jonossa tajusin että lompakkoni oli jäänyt autoon ja käännyin mennäkseni takaisin autolle. Se koski minua olkapäästä. Don't worry about it, se vakuutti ja sai minut oikeasti ajattelemaan että sitä ei haitannut. Autokin oli aika kaukana.

Kaksi tuntia me siellä istuimme. Se kertoi sen perheestä, sen isä oli lääkäri ja äiti sairaanhoitaja, niillä oli oma klinikka. Oli sillä velikin. You know, is getting married, bought a house, has a nice job. Se sanoi sen tavalla jonka hyvin ymmärsin. And you're in Finland living with two dudes from India. Se nyökkäsi ja osoitti minua sormellaan. Silleen kun jotkut tekee kun ajattelevat että toinen on osunut naulan kantaan.

Ajoin sen "kahvin" jälkeen takaisin kotiinsa. Se kysyi enkö haluaisi mennä vielä johonkin muualle, mutta minulla oli kiire koiria lenkittämään, ja tahdoin muutenkin sulatella tätä yllättävää tapahtumaketjua. Autossa se halasi minua. I hope you don't mind, Americans... Halasin sitä vähän hankalasti takaisin ja toivotin hyvät yöt.

Olin jotenkin ihan tohkeissani kun ajoin kotiin. Se olisi Suomessa elokuuhun asti, ja se oli niin kivakin. Pystyin hyvin kuvittelemaan hengailevani sen kanssa myöhemminkin ja voi kun oli ihanaa taas saada puhua englantia. Mutta muuten? Äh, en minä tiennyt. Ja oli kiva olla tietämättä. Pidin siitä tunteesta tässä tapauksessa hyvin paljon.

Kuka olisi uskonut.

If You Can't Love You Can't Hurt

2011-01-26T22:04:00.002+02:00

It's the wrong dream, with the wrong man
With a cold gun, in your wrong hand
Let the summer rain bring rest and shame and love
(Augustana - Rest And Shame And Love)

Hirveän nopeasti meni kuitenkin viimeiset päivämme. Se lauantai toki oli aika tuskainen taival, minulla ei koko elämässäni ole ollut sellaista olotilaa kuin silloin. Ei huvittanut edes syödä, ja M valitteli koko päivän ettei edellisessä illassa ollut ollut kyllä mitään järkeä.

Kävimme illalla vielä ulkona kavereideni kanssa ja löysimme itsemme baarista istuskelemasta joskus yön myöhäisinä hetkinä. M puhui kaverin poikakaverille syvällisiä, samoja juttuja jotka olin kuullut Skypessä aiemminkin. Sen lukema teoria siitä, miten tulevaisuus vaikuttaa menneisyyteen, sitä se selitti varmaan vartin ja illustroi asiaa taitetulla lasinalusella. Minua nauratti kaverini ilme, se on vähän sellainen joskus että päättää helposti jopa suomea puhuttaessa ettei tajua tällaisia hankalampia juttuja. Nyt se oli ihan ulapalla, mutta onneksi poikakaverinsa sitten jaksoi kysellä jatkokysymyksiä. Itse katselin Sprite-lasillistani haikeana. Kohta olisi lähdettävä kotiin.

Uni oli ihanaa sinä yönä. Ei enää mitään jomotusta tai heikkoa olotilaa, vaan ihan pelkkää ihanaa unta. Kuinka voikaan olla ristiriitaiset fiilikset, mietin sitten aamulla kun kävelin hangessa koirien kanssa. Kaikki tämä, mitä kaaosta se olikaan ollut. Suosikkihetkeni olivat melkein kaikki sellaisia, missä olimme olleet toisten ihmisten kanssa, ja M oli todellisuudessa jotenkin hankala ihminen. Se sen musisointi oli ollut koko sen ajan niin pirun ärsyttävää, en yhtään osannut odottaa että sellainen voisi minua raivostuttaa. Samoin se ei vakuutteluistaan huolimatta vaan ollut koiraihminen ollenkaan, se jatkuvasti jostain koiriin liittyvästä huomautteli ja sanoi että niistä oli kyllä kamalasti vaivaa.

Sunnuntaina sitten tehtiin kanasalaattia vielä kerran. Se valitti kastikkeesta. Next time we should just use olive oil instead, I would like that better. Nyökkäilin, mutta oikeasti minun teki mieli kysyä siltä että hei ihan oikeastiko luulet että me vielä tämän kaiken jälkeen tavataan. Se ajatus tuntui itsestä niin utopistiselta, että laittaisin itseni siihen tilanteeseen enää koskaan.

Kuitenkin minua alkoi kamalasti itkettää kun se pyysi minut syliinsä tähän tietokonetuolille ja katselin sitä silmiin. Sanoin sille että on outo fiilis, sellainen että tavallaan tietää että on niin iso mahdollisuus siihen ettemme me enää ikinä näe toisiamme. Tuli niin mieleen se kun 5 vuotta sitten lähdin Australiasta ja viimeisenä iltana halasin silloista poikaystävää spontaanisti kun olin ohittamassa sitä olkkarissa, käsissäni pakattavia vaatteita ja purskahdin itkuun. Se tunne oli sama, mutta vaikea sanoa että mitä ne kyynelet sitten tarkoittivat. Ehkäpä helpotusta, sitten kuitenkin. Ja toisaalta myös sitä pettymystä, etteivät asiat olleetkaan niin kuin olisi haluttu.

Kävimme vielä saunassa illalla ja se pakkasi suurimman osan tavaroistaan minun istuessa sohvalla. En voinut sitä auttaa koska en tajunnut oikein ollenkaan miten sen laukku toimi, oli tosi monimutkainen. Muutenkin järkevää pakata omat kamansa, eihän sieltä muuten ikinä mitään löydä.

Nukkumaan. Siitä yöstä minulla ei ole kyllä millään saralla mitään sanottavaa, kaikki meni ihan pieleen. Oikeastaan aika surkuhupaisaa, että voi niin kaikki vaan mennä pilalle. Ihan hävettää ajatella nyt jälkeenpäin koko insidenttiä, mutta kuinka sopivaa olikaan että sekin osa meidän yhteisestä ajasta niin hienosti kruunattiin viimeisenä yönä. Kaikki vaan meni pieleen, M opasti minua vähän väärin sanankääntein verraten minua jotenkin omituisesti muihin naisiin joiden kanssa se oli ollut ja minulle tuli ihan totaallinen haluttomuus yhtään mihinkään. I think I'm just going to sleep now, totesin sille ja käänsin selkäni sitä päin. Se laittoi käsivartensa ympärilleni. May I hold you? I didn't mean to offend you. No, it's alright, people just..are different. En minä osannut muutakaan sanoa, oikeasti vain pidättelin kyyneleitä koska en tahtonut nyt ainakaan tällaisesta asiasta itkeä.

Kello 5 me nousimme, minä keitin sille kahvit ja tein sille pari vohvelia. Paljon ei puhuttu, se kiukutteli jostain kirjastaan jota ei ollut pystynyt paikantamaan ja minä ainoastaan toivoin ettei minun tarvitsisi ikinä puhua edellisen yön tapahtumista sen kanssa.

Autoon astuessaan se kaatui aika ikävän näköisesti, oli tosi liukasta ja sillä oli ne pirun italialaiset kengät. Onneksi oli niin monta junaa ettei edes olisi haitannut jos se olisi myöhästynyt. Olin vain ja ainoastaan iloinen että minulla oli luento aamupäivällä, ei minua olisi yhtään kiinnostanut olla sen kanssa kahta tuntia autossa. Oli niin helppoa vaan jättää se junalle. Halata sitä siinä autolla ja sanoa hyvästit. En edes katsonut sen perään vaan ajoin reippaasti pois. Kotona heittäydyin sängylle ja nukuin kolme ihanaa, IHANAA tuntia yksin omassa rakkaassa sängyssäni, jonka lakanat vaihdoin samana iltana.

Se on nyt ollut Norjassa yli 3 viikkoa, ja olemme puhuneet Skypessä minimaalisesti. Viimeksi se soitti viikko sitten ja puhuimme 10 minuuttia. Kaikki Norjassa on ihanaa, Norja on sitä ja tätä ja tuotakin. Ihmiset ovat ihanampia ja musiikkiskene parempi. Hiljaisia hetkiä, niitä on aina. Sitten se aina sanoo että sen pitää varmaan mennä nukkumaan. Meillä ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa.

Ja miten se olikin kaikki niin hirveää. En edes tiedä. Eikä se koko ajan ollut, siitä olen suhteellisen varma. Siltikin mielikuvat omassa päässäni ovat kaikki negatiivisia. Ja piilottelin Skypessäkin varmaan viikon sen lähdön jälkeen kun en halunnut sille puhua.

T oli ehkä oikeassa kaikesta. Että olin Mosekselle jotenkin vihainen siitä ettei se sitten halunnutkaan olla minun kanssa. Mutta en minä rehellisesti sanottuna olisi edes halunnut, siinä oli yllättävä määrä kaikkea epämiellyttävää. En kaipaa siitä mitään, en toivo että saisi mitään niistä hetkistä takaisin. Lähinnä jäljelle jäi ahdistus, joka aika ärsyttävästi nyt sitten leijuu ylläni kun sitä vähiten tarvitsisin.

Näinkin voi siis tapahtua. Minäkin voin olla näin väärässä jostain ihmisestä vaikka olinkin sille niin kauan puhunut.

All at Once the Music Stopped

2011-01-20T21:28:00.002+02:00

the feeling went away
An ugly picture, me and you,
but nothing I can change
You know what happens
with the lights back on
(Jimmy Eat World - Just Tonight..)

Istuimme perjantaina päivällä sohvalla katselemassa Aviatoria. Se oli tosi erilainen siitä mitä olin odottanut jotenkin. Mutta luojan kiitos että se oli niin pitkä, sillä se päivä oli ollut tuskaa.

M oli huonolla päällä. Ollut jo aamusta. Kun yritin sitä aamiaisen jälkeen halata se kummallisesti työnsi minut pois ja muutenkin äksyili aina kun yritin sille jotain puhua. Minä todella yritin olla sitä kohtaan niin lämmin ja ystävällinen kuin vain voin, mutta jossain vaiheessa aamupäivää luovutin. Luin jostain keskustelupalstalta jotain aivan käsittämätöntä threadia jonkun parisuhdetragediasta ja päivittelin sitä ääneen. M tahtoi kuulla mistä olin niin hämmentynyt. Selitin sille jutun pääkohdat ja vahvistin vielä ihmetystäni. Jesus, these people, seriously. Moses katsoi minua jotenkin halveksuvasti. Jesus has nothing to do with it. I wish you would stop using his name like that. Se suuttui minulle myös kun selitin miten isäni oli jotenkin unohtanut miten sen upouusi diesel-auto käynnistetään. Men, olin todennut ja pyöräyttänyt silmiäni. Tästäkin M sai aikaan jonkun ihmeellisen väittelyn, kun sen mielestä moinen lausahdus oli halventavaa.

Aviatorin jälkeen huokasin ja menin omaan nurkkaani sohvalla kun se taas otti ukulelen syliinsä. You're not a nice person to be around today, sanoin sille suoraan. Olin jo hiippaillut sen ympärillä monta tuntia. Omassa kodissani. Yeah, M myönsi. I'm just kind of worried about everything. I mean, Norway stuff. Everything is so uncertain at this stage. Nojasin taaksepäin ja suljin silmäni. Osasin kyllä vähän arvata että se oli varmaankin ikävä fiilis, mutta eikö se ollut tullut Eurooppaan juuri siksi että saisi tästä kaikesta jonkun seikkailukokemuksen? I just really dislike this feeling that I can't say anything to you without you snapping at me. M siirtyi viereeni ja laittoi ukulelen pois. Look, I'm sorry. I realise I've been really distant and grumpy today. Well, totesin, I'll just try to stay out of your way. Se huokasi turhautuneesti. Not what I meant at all. It's just, I think I'm going crazy, I haven't left the house at all today. Katsoin sitä ihmeissäni. Olin pyytänyt sitä mukaani kaikille lenkeille, mutta se oli vedonnut työasioihin eikä ollut tullut. Well I'm sorry this is all so boring for you. But I warned you, sanoin totuudenmukaisesti. My life really isn't that eventful, and anyway, there simply isn't that much to do here in winter. Lakkaisivatpa nämä ihmiset tulemasta talvella, ajattelin. Plus että minun oli pitänyt tehdä kouluhommia koko viikko. Se oli päättänyt matkastaan niin pirun äkkiä, ja vakuuttanut ettei sille tarvitsisi keksiä sen ihmeempää tekemistä. Joopa joo.

Kävin kaupassakin illalla yksin koska se ei halunnut tulla sinnekään. Ostin sipsejä ja karkkia että saisimme viedä niitä kavereilleni. Hain meille pitsankin, koska emme oikein olleet syöneet mitään sinä päivänä ja oli vähän epävarmaa monelta olimme lähdössä.

You know, I feel like this thing isn't going to happen tonight, Moses sanoi joskus kahdeksan aikaan pahantuulisesti kun sanoin sille että menisi ysiin ennen kuin voisimme lähteä kun kaverillani olikin mennyt töissä pidempään. What are you talking about? She just had to work late. Yeah I don't know, I just feel like it's not happening. Pyöräytin silmiäni ja lähdin suihkuun. Oven laitoin lukkoon, niin kuin olin tehnyt jo päiviä.

No joskus yhdeksän aikaan pääsimme sitten matkaan. Otin taas mukaan Monopolin ja tällä kertaa se nappasi soittimensa messiin. Katsoin hississä itseäni peilistä. You look beautiful, M sanoi rohkaisevasti. Thanks, I'll have to get my hair done soon though, it's almost back to its original colour. Why can't it just be that colour, M kysyi ihmeissään. I think you should just not dye it. Tämä oli aina juurikin se mitä miehet minulle sanoivat. New York-Travis vihasi sitä faktaa, että värjäsin hiuksiani, ja nyt Moses kritisoi minua samasta asiasta. Well it's my hair and I like it better when it's a bit darker, nothing wrong with that.

Kaverini tuli hakemaan meidät. Sitä ennen M heitteli lumipalloja roskakatoksen seinään. Se istui taas etupenkille ja minä taakse, radiosta tuli Shakiraa ja kaikki olimme ihan että voi ei. Rapsuttelin collienalkua koiraverkon väleistä ja se painautui niin lähelle minua kuin mahdollista. Hauska pentu, ajattelin ja katselin sitä miettien ettei se näyttänyt emältään kyllä yhtään.

Harpoimme taas lumikaaoksessa etuovelle. Olin soittanut kaverille jo autosta että olimme saapuneet, ja sen poikaystävä tuli avaamaan meille oven samalla kun vei niiden koirat pissalle. Hey, tervehdin sitä kun se sai oven auki. And bye, nauroin heti perään kun menimme sen ohi. Olimme kaikki nyt hyvällä päällä, jopa Moses. Luojan kiitos.

Tortilloja, M söi vain yhden ja me muut kaksi. Olin jo vetelemässä illan kolmatta punaviinilasillista tunti myöhemmin, joka minulle oli varsin kova tahti. Poikaystävä ja Moses olivat käyneet ulkona seisoskelemassa ja nyt istuskelivat sohvalla, samalla kun me naiset katselimme koneelta jotain vanhoja kuvia. Koirat leikkivät olkkarin lattialla ja otin niistä välillä kuvia. En kiinnittänyt mitään huomiota miesten keskusteluihin, mutta ainakaan minun ei tarvinnut päsmäröidä jatkuvasti ja varmistaa ettei Moseksella ollut ulkopuolinen olo.

Jossain vaiheessa se otti ukulelensa esiin ja alkoi soittaa minulle tutuinta biisiään. Kaikki hiljenivät ja keskittyivät sen musisointiin. Olihan se hyvä, kaverini eivät olleet sitä tietenkään oikein osanneet arvata. Minua hymyilytti niiden tyrmistyneet ilmeet, ja M katseli minua paljon laulaessaan. Hymyilin sille ensimmäistä kertaa koko päivään vapautuneesti ja taas näin välähdyksen siitä ihmisestä, johon olisin voinut olla hyvinkin ihastunut.

Hey, play that one song I really love, pyysin siltä kun se oli saanut aplodien säestyksellä lopetettua ensimmäisen kappaleensa. Which one is that, se kysyi hämillään. You know, the other one, ja hyräilin kertosäettä vähän matkaa. Sen ilme kirkastui ja se alkoi heti soittaa biisin introa ja osoitin sitä riemuissani, that one! Se olikin sitten vähän hankala ukulelella soitettavaksi, mutta hyvin se onnistui. Sillä oli ehkä vähän samaa vikaa kuin useissa tuntemissani ihmisissä jotka osaavat laulaa, eli se ylilauloi jotain kohtia tajuamattaan.

Napsauttelimme valoja pois ja istuimme lopulta pöydän ympärillä kynttilänvalossa. Kello oli jotain kahden maissa tai jotain, ja koirat olivat unessa jaloissamme. Kuuntelimme Spotifyn kautta kaikkien toivomia biisejä, M tahtoi vaan Paul Simonia ja jotain mistä rehellisesti sanottuna emme muut olleet hirveän kiinnostuneita. Kaikki kuitenkin kohteliaasti kuuntelivat sen biisejä, mutta kun yhtäkkiä Jeff Buckelyn Hallelujah pärähti soimaan, tapahtui jotain aika jännää. M sen aloitti laulamalla biisin päälle, ja minä olin tarpeeksi hiprakassa että aloin myös laulaa. Kaverini poikaystävä liittyi mukaan, ja lopulta myös se kaveri. Ainoa joka ei laulanut oli meidän kuski, joka nyt jälkeenpäin ajatellen varmaan aika tuskaisesti joutui pidättelemään nauruaan kun me kaikki muut lauloimme.

Tästä sitten muotoutui sellainen yhteislaulutunti. M ei päässyt sisään meidän Kaija Koo-intoiluumme, emmekä me osanneet sen biisien sanoja, mutta minä vedin ihan itsekseni Goo Goo Dollsien Iriksen. Enkä voi vieläkään uskoa sen tehneeni. M oli aivan kummissaan kun pääsin biisin kertosäkeen loppuun toista kertaa, jonka jälkeen vaihdoimme biisiä. You can sing, se totesi mietteliäänä. Pyöräytin silmiäni, I just don't like to, usually, so don't think I'll be doing it much in the future.

Shotteja. Aivan liian monta, mutta poikaystävä vaati että kokeilisimme. Minun rajani tuli vastaan sillä neljännellä, en ollut koskaan ollut niin humalassa, enkä pitänyt siitä tunteesta. M oli myös aika iloisella tuulella, mutta joskus viiden maissa alkoi väsymys painaa. Olin tässä vaiheessa onnistunut läikyttämään punaviinini valkoiselle pöytäliinalle tuhoisin seurauksin. Noloa, en ollut tarpeeksi kännissä ollakseni täysin välinpitämätön siitä faktasta, että se liina oli varmaan oikeasti pilalla.

Sanoimme lopulta hyvästit ja muistan yrittäneeni olla niin järkevä kuin mahdollista koko automatkan. Shakiraa, taas. Minusta se oli aika huvittavaa, vaikka biisi niin hirveä olikin. Kiitimme kaveriani vuolaasti että se oli jaksanut meitä koko yön ja että ajoi meidät kotiin. Se naureskeli vastaukseksi.

Kotona nappasin koirien hihnat ja lähdin ulos. Yritin teroittaa itselleni, että avaimet, muista avaimet. Olin ihan väärissä kengissä ja farkuissa, ja hankeen jäi aika mutkitteleva polku jälkeeni. Koirat mulkoilivat minua ihmeissään ja kun jäin istumaan hankeen, ne tulivat hyppimään päälleni ja minä en voinut kuin nauraa surulliselle tilalleni. Mutta lenkki oli menestys, olin vaan niin ihmeissäni siitä, että heti kun minulla oli yhtään sellainen olo että aloin seljetä, ne viimeiset shotit alkoivat vasta vaikuttaa. Ulko-ovella paniikissa kaivoin niitä avaimia, kunnes tajusin että ne olivat minulla jo kädessä.

45 minuuttia lähtöni jälkeen palasin kämpille ehkä enemmän kännissä kuin olin ollut sieltä lähtiessä. M oli vielä hereillä, se oli käynyt suihkussa ja istui sohvalla läppärin kanssa. Myös minä halusin käydä suihkussa, jos se vaikka vähän selventäisi hajanaisia ajatuksiani. Se oli aika ihanaa, muistan vaan ajatelleeni että oli hirveän kirkasta siellä suihkussa. Onneksi en sentään käynyt napsauttamassa valoja pois, olisi voinut olla kohtalokasta.

Menin pyyhkeessä sänkyyn. M oli siellä jo ja napsautin valon pois. Tuskin meistä kumpikaan oli kykeneväinen lukemaan. Hiljaisuus laskeutui. Kunnes M sen rikkoi. I feel like I've been poisoned. Minä kikatin. Yeah this is insane. I wonder if you're as drunk as I feel. Hiljaisuus taas, mietin sammuiko se. Äänettömään kysymykseen tuli vastaus kun se yhtäkkiä melkein kuin hyökkäsi päälleni ja minua nauratti aivan äärettömästi. What are you doing, kysyin kun se painoi käsiäni sänkyä vasten samalla kun yritti käsittää miten saada pyyhe päältäni ilman käsiään. What do you think, se melkein kuin murahti. Olipas se nyt kiihkeä, tuumin ja aivan tärisin naurusta. Kriittisellä hetkellä odotin se jo nousevan sängystä paikallistamaan ehkäisyvälinettä, kun se rapistelikin jotain jo käsissään. You had one the WHOLE time, kysyin hämilläni. Well I didn't think this seemed entirely unlikely, se vastasi. Ja olikohan kello puoli kahdeksan kun se lopulta nukahti.

Minä olin hereillä vielä jonkin aikaa, tuijottaen kattoa ja kärsien kai laskuhumalan aiheuttamasta melankoliasta. Minua ahdisti jotenkin. Ja salaa toivoin että vieressäni makaava mies olisi ihan joku muu ja tiesin kuinka väärin sekin oli. Ei minulla voinut olla mitään friends with benefits-suhdetta kenenkään toisen ihmisen kanssa, miten siitä tulikin niin paska fiilis sitten loppujen lopuksi. Ja minulla oli se sama tunne joka kerta Moseksen kanssa. Ei sen tällaista pitänyt olla, ei ollenkaan.

Huokasin ja kääriydyin peittooni. Olihan meillä toki ollut hauskaa, mutta jotenkin tiesin että tämä kaikki myöhemmin tuntuisi kovin raskaalta käsitellä. Kaikki oli niin ristiriidassa, jopa ajatukseni ja tuntemukseni. Päätä, ettet välitä, yritin hokea itselleni. Mutta ainahan minä välitän, aivan liian paljon.

Don't Mistake the Silences

2011-01-19T23:27:00.004+02:00

There's so much I haven't said
It's not that quiet in my head
But I can't even tell you that

Whatever doesn't kill me
Doesn't make me stronger
(Finger Eleven - Whatever Doesn't Kill Me)

Yöllä tapahtui kummia. Jossain vaiheessa M nousi aivan yhtäkkiä istumaan sängyllä ja minä nousin kyynärpäälleni katsomaan sitä ihmeissäni. Se oli jäykistynyt kuuntelemaan jotain ääntä. Olin jo suunnilleen hälytystilassa. What is it, kysyin kireänä. Se näytti minulle kädellä sellaisen "hiljaa"-merkin ja yritin itsekin kuunnella. Oikeasti vihasin sitä tunnetta, miksi ei voinut selittää mikä se ääni oli, jota itse en kuullut. Do you hear that, se kysyi viimein. No, what is it?! Oli jo melkein hysteerinen, pimeydessä ei ollut hirveän kivaa kun toinen ei kerro mikä on. It's like..and electric sound. Here, put your head on my pillow. Tein työtä käskettyä, mutta en vieläkään kuullut mitään. Moses I don't hear it. Se selitti ettei itsekään kuullut sitä kaikissa asennoissa. Well do you want to sleep on this side of the bed, kysyin väsyneenä. Se nousi sängystä ja hiippaili pitkin kämppääni kuunnellen kaikkia mahdollisia vempeleitä. Tilanne oli aivan älytön, jos en olisi paremmin tiennyt olisin luullut sen oikeasti tulleen hulluksi.

Viimein se palasi sänkyyn. I'm sorry I scared you. It's ok, totesin ja tein sille tilaa omalle puolelleni. Se rauhoittui viimein, mutta vieläkin sitä vaivasi äänen lähde, vaikkei se sitä kuullutkaan. Lopulta hiljaisuus. Hey, se sanoi. Mm, vastasin tyylilleni uskollisena. I want to ask you to do something. You might think it's weird. What is it, kysyin yrittäen keksiä mistä ihmeestä voisi olla kyse. Se alkoi selittää, että tahtoisi minun vetävän sen päätä jotenkin omituisesti. Joku ihmeellinen selkäjuttu tai jotain. Se meni makaamaan niin että sen pää oli sängyn jalkopäässä, ja se käski minun mennä lattialle polvilleni ja vetää sen päätä itseeni päin. Yritin tajuta mitä se haki takaa, mutta en vaan ymmärtänyt ollenkaan. Well hey, how about you do it on me and then maybe I'll get what you're after. M suostui ja niinpä asetuin sen paikalle. Se otti päästäni kiinni ja veti sitä itseensä päin. En pitänyt siitä fiiliksestä ollenkaan. Naurahdin vaivautuneesti. Oh let's forget it, M sanoi ja taputti käsillään minun päätäni molemmilta puolilta yhtäaikaa. Korvien kohdalta. Kavahdin sen luota välittömästi, ei luoja se sattui! Kukaan ei ollut koskaan tehnyt sellaista, eikä M todellakaan ollut tarkoittanut, en minä edes tiennyt että sellainen voisi sillä tavalla sattua. Pitelin hämmentyneenä korviani, jotka soivat vieläkin. Eeva, I'm sorry, se sanoi kauhistuneena. This is the weirdest night of my life, totesin samalla kun kömmin takaisin peiton alle.

Loppiainen. Olin hereillä jo aamusta, unirytmini oli aivan olematon, tai ehkä pikemminkin unimääräni oli. Kuuntelin varmaan puolisen tuntia Moseksen hidasta hengitystä. Se oli joka aamu väittänyt ettei ollut saanut unta, yleensä syytti nuorempaa koiraani, joka halusi nukkua jalkopäässä, mutta jolle aina välillä tuli kuuma, joten se hyppäsi sängystä alas ja sitten taas takaisin. En jaksanut edes ikinä kommentoida tähän mitään. Enemmän tämä oli minun koirieni koti kuin sen, ajattelin ärsyyntyneenä. Se oli pyytänyt minua silloin edellisenä päivänä vaihtamaan lakanatkin, kun koirankarvat tuntuivat sen mukaan inhottavilta iholla. Luojan kiitos se ei ollut tullut tänne karvanlähtöaikaan, ja totta puhuen kaikki lakanani ovat sellaista materiaalia johon koirankarvat eivät muutenkaan tartu, enkä oikein tiedä mitä se tarkoitti sillä karvakommentilla.

Lopulta luovutin unen jahtaamisen ja lähdin koirien kanssa ulos. Kun palasin Moses oli koneellaan ja oli yrittänyt keittää kahvia. Tein sille taas vohveleita, mutta emme hirveästi keskustelleet mistään. Did you get any sleep, kysyin samalla kun annoin sille vohvelin, ne olivat parhaita välittömästi paistamisen jälkeen joten en itse istunut pöytään. Not really, se huokasi, well I doubt it anyway. That dog man, tonight we'll have to make sure she's in the bed before we fall asleep. Is there any way to make sure she stays there? Of course not, she sleeps where she wants to, vastasin ehkä vähän kärttyisästi. Besides, you did sleep. I was awake for a long while this morning. Se levitti vohvelilleen hilloa. Oh, well that's good then. Yep, totesin yrittäen kuulostaa vähän ystävällisemmältä.

Meillä oli suunnitelmia. Kaveripariskunta oli kutsunut meidät ja erään muun ystävän illaksi niille. Minä olin lupautunut tekemään kinkkupiirakan, johon olin käynyt ostamassa tarvikkeet edellisenä päivänä. Kinkun olin tosin unohtanut (ha), mutta onneksi jääkaapissa oli voileipäkinkkua, jonka voisin paloitella piirakkaan.

Kun sitten avasin tiskikoneen ja yritin ottaa sieltä piirakkavuoan ja muita astioita, ne olivatkin ihan kahvissa. Ihmeissäni vedin ylemmän tason ulos ja katsoin hämmentyneenä sen sisältöä. Kaksi likaista kahvikuppia, joista oli valunut nestettä alempana olleiden puhtaiden tiskien päälle. Laske kymmeneen, ajattelin itsekseni ja suljin silmäni. Hey honey, did you put dirty dishes in the dishwasher, kysyin niin ystävällisesti kuin pystyin. Yeah I thought I'd help out, se hymyili. Erm..thanks, but you it was full of clean ones. Se ei oikein kommentoinut mitään, ja niinpä otin tarvitsemani astiat ja pesin ne sitten käsin altaassa.

Äitini puhuu aina turhasta työstä, ja kuinka se sitä vihaa. Minun viikkoni oli ollut täynnä sellaista. Kaikki ne kerrat kun olin sulkenut sen saakelin vessan oven. Käynyt napsauttamassa valot pois makkarista jos siellä ei kukaan ollut. Nyt nämä astiat. Se oli myös toistuvasti unohtanut sulkea ulko-oveni, ja jättänyt sen siis apposen auki, sulkien vain välioven. Varmaan naapurit rapussa hieman ihmetelleet. Minä olin ihan hermojeni äärirajoilla, ja kuin tilauksesta se otti ukulelensa käsiinsä ja alkoi vetää taas sitä melodiaa. Maanantai ei voi tulla tarpeeksi nopeasti, mietin ja tein sen pirun piirakan.

Se ei tullut lenkille vaan jäi tekemään jotain työjuttujaan. Minun teki mieli kirkua kun viimein pääsin kauemmas ihmisasustuksesta. Ei tämä ikinä ollut tällaista ollut. Varmaan kohta alkaisi hiuksetkin tippua päästä, niin stressaantunut minä olin. Heittäydyin järvenjäällä hankeen ja makasin siinä uupuneena ja nauttien siitä hiljaisuudesta. Minä en halunnut mennä kotiin ollenkaan.

Olin pois ehkä puolitoista tuntia. Olin jo paremalla tuulella kun palasin, ja M puhui vielä työpuhelua Skypessä. Asetuin oman koneeni eteen ja huomasin AIM-ikkunan näytöllä. Sydämeni hyppäsi taivaisiin ja huokasin syvään. Luoja. New York-Travis. Tunsin sillä hetkellä sitä kohtaan niin suurta kiintymystä etten voi moista edes kuvailla. Hyvä etten purskahtanut itkuun.

How are you, siinä luki simppelisti. I'm good, and you? Se kertoi asuvansa nyt pari viikkoa kaverinsa kämpillä. Oli asiasta hyvillään, hotellielämä oli kallista ja rasittavaa. Se oli alkanut etsiä uutta työpaikkaa ja vaikutti muutenkin hyväntuuliselta. So, how was your friend's visit, se kysyi enkä yllättynyt että se moista uteli. He's still around. Oh, se vastasi, well how has it been?

Mietin jonkun hetken mitä sanoisin. Travis I can't live with anyone. This is crazy. I get so annoyed about every fucking thing. It seems like he can't do anything right, and the reasonable part of me knows that's not true. Kerroin sille tiskikoneinsidentistä. That's inexcusable, se vastasi. Then again, leaving clean dishes in the dishwasher is a domestic faux pas in itself. Minua nauratti, se oli aivan oikeassa. Hey, my place, I can do what I want, totesin vitsaillen. That's fair. This must kind of be what you felt like when I was there, sanoin lopulta, olin ajatellut sitä paljon. Se oli ollut samalla tavalla kireä minulle kuin minä olin Mosekselle. Niin kuin sen oven kanssa, jota paiskoin kiinni tajuamattani. I didn't have a dishwasher, se sanoi ohittaen kysymykseni. I didn't get annoyed with you like this. Sillä kesti hetki vastata. Have you considered that perhaps you are mad at him about something else? You do have the tendency of being passive aggressive. Tuijotin ruutua hämmenyksen vallassa. Outo vastaus.

Joskus kahdeksan aikaan lähdimme. Kaverini haki meidän autollaan, sillä oli mukana 6kk koiranpentunsa. Nuoremman koirani poika, oikeammin. M sai istua etupenkillä ettei sen takki menisi karvoihin. Minulla oli mukana piirakka ja Uusi-Seelantilainen Monopoli, ihan varmuuden vuoksi jos meillä olisi tylsää.

Mutta ei meillä ollut. Ystäväni ottivat Moseksen todella hyvin vastaan ja istumme pitkään ruokapöydässä puhuen ja naureskellen. Ystäväni poikaystävä kysyi miten olimme Moseksen kanssa tavanneet. Tarina oli liian pitkä, ja vitsailimme sen monimutkaisuudesta Moseksen kanssa jonkin aikaa. Maybe we should stop this public flirting, M naurahti jossain vaiheessa. Rypistin kulmiani. We're flirting? En minä ollut edes tajunnut. Se painoi suudelman poskelleni ja hymyilin sille silittäen sen reittä.

Oli jotenkin sääli lähteä. Ja niinpä meidät kutsuttiin takaisin seuraavana iltana. We should get drunk, poikaystävä huudahti. Moses oli samaa mieltä. The Finnish experience, totesin kuivasti ja kaikki nauroivat.

Kotona menin vielä lenkille ja sitten nukkumaan. Did you have a good time, kysyin viimein sängyssä. Yes, what time are we going to go see our friends tomorrow? Our friends kuulosti yhtäkkiä kuin ME olisimme olleet parisuhteessa, ajattelin. Probably at around 8 again, vastasin. Se sulki minut syliinsä ja silitin sen käsivartta. Mietin pitkään Traviksen outoa toteamusta ja sitä mitä se sillä ehkä vihjasi. Mistä minä muka sitten olin vihainen? Sehän oli kaikki keskusteltu jo silloin ekana yönä. Ja sehän oli kaikki ihan ok, eikö ollutkin? Enkö minä ollut ihan itse niin sanonut? Ja sitten tajusin jo jotain muutakin. Se ei ollut ok. Mikään ollut ok. Ja se oli ollut juuri se ensimmäisen yön keskustelu joka oli johtanut tähän. Osa oli purkautunut siihen itkukohtaukseen myöhemmin, mutta ei läheskään kaikki. Se, että olin päästänyt ajatukseni ilmoille ei ollut estänyt niitä pakkautumasta sisälleni epämukavaksi möykyksi, joka esti minua olemasta oma itseni Moseksen kanssa.

M nytkähti sillä tavalla kun ihmiset aina nytkähtävät kun nukahtavat. Irrottauduin päättäväisesti sen käsivarsilta ja otin etäisyyttä, koiran ryömiessä täyttämään väliimme jääneen raon. Tälle yhtälölle ei olisi ratkaisua, se oli mielestäni aivan selvä. Maanantai tuntui olevan niin kovin kaukana.

I Know It's Too Late to Stop the Setting Sun

2011-01-18T19:15:00.002+02:00

You see the shadows in the distant light,
and it's never going to be alright
And you know, and you know, and you know I'm right
(Hurts - Silver Lining)

Päivät liimautuivat toisiinsa. Ne olivat niin samanlaisia. Lenkkejä, elokuvia, kökötystä sohvalla. Välillä se soitteli ukuleleaan, oli juuri keksinyt jonkun uuden melodian, ja niinpä kuulin sitä samaa puolen minuutin pätkää uudestaan ja uudestaan.

Moseksen kanssa oli vaikea keksiä mitään erikoista tekemistä, lähinnä siksi että sen budjetti tälle Euroopan ensimmäiselle etapilleen oli minimaalinen. Se jopa suuttui minulle kaupassa kun en ollut huolissani siitä, että valitsemamme jäätelö maksoi neljä euroa. Katsoin sitä aivan ihmeissäni, ja selitin että maksaisin sen ihan itse sitten. Se jopa katseli vähän huolestuneena ruokalistaa kiinalaisessa ravintolassa ja päivitteli alkossa ääneen kalliita viinejä. Minä niin vihasin raha-asioista riitelyä, että yritin sitten keksiä kaikkea halpaa huvia. No, keksi siinä sitten keskellä talvea hauskoja, maksuttomia juttuja. Joo.

Tiistaina se kävi Helsingissä työreissulla. Helpotus minulle, paitsi että sillä ei ollut puhelinta käytössä ja suostuin sitten antamaan sille omani. Joskus kun heräsin toista kertaa ennen puoltapäivää sen lähdön jälkeen tajusin, että se ei varmaan osaisi takaisin asunnolleni. Idiootti olen minä, ajattelin ja menin paniikissa kirjoittamaan sille mailia, johon se kuitenkaan iltapäivään mennessä ei ollut vastannut.

Kaivoin sitten pöytälaatikosta vanhan puhelimeni, jota en ollut yrittänyt käynnistää vuoteen. Yllätys, se toimi! Riensin R-kioskille ostamaan prepaid-liittymän ja kun sain sen toimimaan, soitin välittömästi omaan numerooni. M ei vastannut. Koitin vartin päästä uudestaan, jonka jälkeen se ilmaantui Skypeen. Huokasin helpotuksesta, ainakin se oli hengissä ja nyt saisin puhuttua sille ja selitettyä miten se pääsisi takaisin.

Someone has been trying to call you, se ilmoitti. That was ME trying to call YOU, selitin sille. Se vaikutti helpottuneelta, ja totta tosiaan, niinhän minäkin olin. En oikeastaan voinut uskoa että olin noin vaan lähettänyt sen matkaan tajuamatta että eihän se osaisi takaisin ilman ohjeistusta. Se itse oli ollut niin keskittynyt miitinkeihinsä, ettei ollut ajatellut koko asiaa.

Joten se siitä rentouttavasta päivästä yksin. Se palasi joskus seitsemän pintaan nälkäisenä ja väsyneenä, minä olin melkein yhtä väsynyt ja jotenkin surullinen. Ahdistunut. Enkä osannut sitä selittää tai mitenkään oikeuttaa, mutta mitä väliäkään moisella oli, en minä mahtanut omille tunteilleni mitään. Minä halusin vain selvitä illasta ja mennä nukkumaan.

Oikeastaan se tunne ei kadonnut ennen keskiviikkoiltaa. Lupailin sille illaksi saunaa kun se istuskeli koneellaan. Hey, I'm going to book a flight to Norway, se ilmoitti ja katsoi minuun jotenkin kysyvästi. Olin tyhjentämässä astianpesukonetta ja vilkaisin siihen päin yrittäen piilottaa sitä helpotuksen aaltoa. Viimein olisi joku päivä, tiesin sillä hetkellä etten olisi ikinä jaksanut sitä tilannetta epätietoisuudessa sen lähtöajankohdasta.

Sillä oli tapaamisia maanantaina, joten se järkeili, että sen kannattaisi lähteä varmaan samalla. En pistänyt ollenkaan vastaan, vaan sanoin sille että se kuulosti hyvältä idealta, se säästäisi matkakustanuksia. Sitten menin istumaan kylmään saunaan vessassakäymisverukkeella, ja tuijotin siellä seinää hämärässä. Olin niin hukassa itseni kanssa. Milloin minusta oli tullut tällainen? Olinko minä ihan kauhea?

Jotenkin niitä syitä oli hirveän hankala järkeillä. M oli hauska, puhelias, fiksu ja hauskannäköinen. Mutta joskus se vaan tuntui niin jotenkin vanhalta. Ja minulla oli se jatkuva seinä siinä välissä jonka ylläpitäminen vei hirveästi voimia. Mutta miksi se oli siinä, se oli ehkä se isoin kysymys, johon en Moseksen täällä ollessa ikinä keksiyt vastausta.

Kävimme ulkona syömässä ja Alkossa hakemassa saunajuomia. Se halusi jotain belgialaista olutta ja minä Breezereitä. Lentovaraus oli tehnyt ihmeitä, tajusin kun juttelimme ehkä ensimmäistä kertaa koko aikana täysin vapautuneesti toisillemme samalla kun söimme. Se hassutteli ja minä nauroin sen pelleilylle, jotain mitä en oikeastaan ollut ennen sitä tehnyt. Ja oli NIIN kylmä, että kun pääsimme autoon, se puhkesi lauluun kylmyydestä ja minä nauroin vedet silmissä niille sanoille. Myös minä pääsin tähän lauluun, ja se jostain syystä lausui nimeni väärin. Keskeytin sen heti. Iiva, hey, kysyin kulmaa kohottaen. It rhymed, man. Ja taas nauroimme.

Laitoin kotona saunan päälle ja lähdin ulos koirien kera. M jäi soittelemaan ukuleleaan hiljaa, ettei naapurit häiriintyisi. Arvostin tätä suuresti, sillä välillä se soitti sitä aivan liian kovaa, ja oikeastaan minua välillä ärsyttikin sen musisointi. Kuvitella, niin paljon kun tykkäsinkin sen musiikista, oli ärsyttävää kuunnella sitä jatkuvasti. Ja harjoittelu on suht erilaista verrattuna oikeaan esiintymiseen, usein sen piti aloittaa alusta ja niinpä kuulin sellaisia hajanaisia repeatteja pitkin päivää. Ei muusikkoaviomiestä minulle ikinä, kiitos.

Kun palasin kävin sytyttämässä saunaan ja kylppäriin kynttilät. It's ready, sanoin Mosekselle, joka oli ollut koko sen ajan jotenkin vastahakoinen saunan suhteen. Se ei pitänyt sitä mitenkään erityisenä Suomikokemuksena, vaan sanoi että on ollut Amerikassa saunassa ennenkin.

Olin aiemmin kertonut sille kuinka rasittavia ulkkikset välillä olivat näissä sauna-asioissa kun eivät tajua ettei sieltä vaan voi hikisenä lähtä hihhuloimaan ympäri kämppää tai mennä istuskelemaan sohvalle tai mitään. Se nyökkäili kauhistuneena, että joku sellaista edes tekisi.

Noh, siellä sitten istuimme. Ainakaan M ei halunnut pyyhettä, joka oli nastaa. Se ei vaan voinut rentoutua, joka usein oli se ongelma näiden ensikertalaisten kanssa. Suomalainen sauna ei ollut yhtään sama kuin Amerikan, se tajusi aika nopeasti. What is that water for, do we bathe in it? Tyrskähdin nauruun ja heitin sitä kiukaalle. M oli kauhuissaan, mutta yritti diilata. Kaksi sekuntia myöhemmin se totesi, että halusi olutta, ja kälppi menemään.

No, kun se ei viiden minuutin päästä ollut vielä takaisin, lähdin suihkun kautta sitä etsimään. Kun löysin sen makoilemasta sohvalta läppäri vatsan päällä en edes tiennyt mitä sanoa. Katsoin sitä häkeltyneenä, mutta jotenkin se oli jopa huvittavaa. Että se oli tehnyt juuri niin kuin olin nimenomaan pyytänyt sitä olemaan tekemättä. Se katsoi minuun ja tajusi kaiketi ilmeestäni. Se hyppäsi pystyyn sekunnin murto-osassa. Wow, hey I'm SO sorry. Naurahdin epäuskoisena vastaukseksi. It's alright, it's just...aloitin. Obnoxious. I know, it really is. Huokasin ja hymyilin. Se halasi minua ja vakuutin kaiken olevan ok. Se otti oluensa ja minä breezerini ja menimme takaisin.

Jossain vaiheessa se tajusi, että saunominen on kivaa. Sitä ihastutti parvekkeella kun sen ihosta nousi höyryä. Ihan kuin pieni lapsi, ajattelin kun se ihmetteli tätä ilmiötä ja osoitteli minua, että minäkin höyrysin hirmuisesti. Istuin parvekkeen sohvalle ja nojasin taaksepäin sulkien silmäni. Olin niin rento, ensimmäistä kertaa moneen päivään ja tuntui kivalta että M oli siinä. Olin myös vaihtanut meille lakanat, enkä malttanut päästä nukkumaan. Menimme kuitenkin vielä saunaan ja kävimme suihkussa yhtäaikaa, aina jotenkin hankalaa kun se suihkun vaikutusalue on niin pieni.

Oh hey, M sanoi. I broke your washcloth the other day. En ollutkaan nähnyt sitä pesusientä hetkeen, tajusin yhtäkkiä. I guess I was scrubbing too hard. That's ok, vastasin vähän ällistyneenä. Olinko ihan herkkähipiäinen...mutta oliko se ihan ok että käytetään toisen ihmisen pesusientä eikä edes kysytä? Olinkohan kauhea tiukkapipo. And you know that facescrub thing you have, you are supposed to rinse it off, right? Because I do. Yeah, vastasin vielä enemmän pöllämystyneenä. Sure.

Puhalsin kynttilät sammuksiin kun olimme peseytyneet ja suuntasimme suoraan nukkumaan. Ihanat puhtaat lakanat. Suljin silmät ja sain Moseksen käsivarren taas ympärilleni. Olimme ihan hiljaa pitkän aikaa. Eeva, se kuiskasi sillälailla kysyvästi. Mm, mumisin vastaukseksi. I want to make love to you. Hiljaisuus, syvä ja täydellinen. Jotenkin se tuntui aika absurdilta sen kaiken tuskallisuuden ja ensimmäisen illan keskustelun jälkeen. M ei jäänyt oodottamaan vastausta vaan otti kääntymiseni sen sylissä siihen päin indikaationa myöntymisestäni. Joksi se oli toki tarkoitettukin. Tämä hulluus siis saisi jatkua, enkä nähnyt siinä mitään pahaa.

Niinpä niin.

And I'm Alone But It's Alright

2011-01-17T19:04:00.003+02:00

'Cause I understand, I could tell everything's not fine
It's never alright to push away, I'm not as blind as you may think
And I'm tired of all that is
And I know that this time it's not all in my head
(Thriving Ivory - Unhappy)

En ehkä ikinä tule unohtamaan sitä tunnetta, kun M tuli hiljaa vessasta kädessään jotain, jonka halusi minulle näyttää. Valot päälle, minua ärsytti, olin väsynyt ja tahdoin nukkua. Katsahdin kuitenkin sen vakavat kasvot nähtyäni sen pitelemää esinettä. Rikkinäinen kondomi. Raks raks, kääntyivät päässäni rattaat, ja yhtäkkiä en todellakaan halunnut nukkua.

Pari minuuttia myöhemmin istuimme molemmat silmät auki sängyllä, omilla puolillamme. You need to get that pill, M sanoi avuliaasti. Damn right I do, totesin kuivasti ja varsin tunteettomasti. It's going to be alright though, sanoin ja katsoin siihen, tahtoen sen sanovan, että kyllä, kaikki järjestyisi. Se ei katsonut minuun ollenkaan, vaan näytti jopa siinä vähässä valaistuksessa äärimmäisen huolestuneelta. I just never realised the risks until I guess now. Minussa kuohahti. You're a lot older than me and you seriously never considered that NOTHING is a 100% when it comes to these things? It's ALWAYS a risk. Se nyökkäsi ja kohautti hartioitaan. I see it now.

Huokasin ja asetuin kyljelleni, selkä siihen päin. Se laittoi jonkun hetken päästä käsivartensa ympärilleni. We shouldn't do this anymore. Like you say, it is a risk. Well, according to that logic you should never have sex again, totesin kiukkuisesti. En tiedä mikä siinä yhtäkkiä minua niin hirveästi ärsytti, ehkä sen panikoiminen, kun olisin tahtonut sen olevan rauhallinen. Se kuulosti ihan joltain teinipojalta, helvetti sentään, se ainoa teinipoika kenen kanssa olin ikinä ollut sängyssä oli sekin tietoisempi riskeistä kuin tämä dude, eikä niistä puhuessamme ollut läheskään niin törppö kuin M.

Jossain vaiheessa se nukahti. Aamu oli jo aika pitkällä, joten nousin ja jätin sen sänkyyn. Lähdin ulos koirien kanssa googleteltuani jälkiehkäisystä, en ollut sellaista koskaan aiemmin tarvinnut. Ajattelin jo kauhulla jotain luentohetkeä farmaseutilta ja minua mietitytti muutenkin koko juttu. Mitä nopeammin sen parempi, olivat kaikki lähteet painottaneet. Saattaa aiheuttaa pahoinvointia. Nämä asiat pyörivät päässäni koko epänautinnollisen lenkkini.

Asia leijui ilmassa koko päivän. Kävimme lenkillä kavereideni kanssa, jotka eivät puhuneet sille paljoakaan. Mosesta se ei tuntunut haittaavan, vaan se riehui koirien kanssa ja välillä kantoi toisen kaverini pientä koiraa, jolla välillä tärisi kylmässä tuulessa takistaan huolimatta. Minä räpsin kuvia kamerallani minkä kerkesin ja olin omissa ajatuksissani. Minua inhotti ajatus koko pilleristä, tai siis ei niinkään itse jälkiehkäisystä, vaan siitä prosessista.

Palasimme kotiin parin tunnin jälkeen. Kävin suihkussa ja puin päälle, ja sitten astelimme autoon ja ajoimme keskustaan. Apteekissa oli aika tyhjää, ja pääsin välittömästi reseptipuolelle. Nuori mies odotti minua tiskin takana ja mietin oliko tämä nyt hyvä juttu vai ei. Minusta tuntui lähinnä kuin olisin ollut sellainen nuorisonäyttelijä Salkkareista kun sanoin repliikkini niin vaivaantumattomana kuin mahdollista. Mielestäni onnistuin. Mies katsoi minua vähän häkeltyneenä. Jee, tosi paljon auttoi. Okei, se sanoi ja häippäsi. Katsoin taakseni Mosesta joka istui odottamassa läheisellä tuolirivistöllä. Hymyilin helpottuneena. Ja tosiaan, sain paketin käsiini sekä jonkun lapuskan missä oli ilmeisesti se koodi tai jotain. En ollut koskaan käynyt reseptipuolella aiemmin ja olin vähän hukassa, mutta mies opasti minua kärsivällisesti ja opasti myös minua sen pillerin kanssa.

Kassalle ja vähän järkytys oli se hinta. Lähemmäs kaksikymppiä maksoi se lysti. Sellaisesta maailman pienimmästä pilleristä, joka oli laitettu valtavaan pakettiin. Mutta kuinka helpottavaa olikaan laittaa se kassiin, jopa M vaikutti olevan paremmalla tuulella.

Menimme syömään läheiseen ravintolaan. Nyt M jo vitsaili asiasta, ja minä nielaisin pillerin teatraalisesti heti kun saimme vettä eteemme. How romantic is this, hymähdin kun olin saanut tehtävän suoritettua. Yeah I guess it really isn't, M hymähti takaisin ja hypisteli käsissään tyhjää liuskaa, jossa pilleri oli ollut.

Muistan joskus pari viikkoa aiemmin kun se oli tilannut matkaansa ja harmitellut ettei sillä ollut luottokorttia. En tuolloin ajatellut asiaa lähemmin, mutta kun tuli maksun aika ja näin kortin jolla se meinasi maksaa, hämäännyin totaallisesti. Olin aivan varma että se ei toimisi, siinä ei ollut sirua ja se oli debit-kortti. Tarjoilija todisti huoleni oikeaksi kymmenen minuuttia myöhemmin. Is this going to be a problem, M kysyi ihmeissään, I mean, for the rest of my trip? Tarjoilija ei osannut vastata. Minä sitten maksoin, ja kävelimme autolle. M kovin mietteissään. Minä en ollenkaan voinut uskoa ettei se ollut ajatellut tätä asiaa aiemmin. Oma veljeni oli yrittänyt pärjätä Visa Electronilla vuosikausia sitten Aasiassa, ja se oli toiminut ainoastaan Uudessa-Seelannissa jossain viinakaupassa, ei MISSÄÄN muualla ennen kuin olivat takaisin Euroopassa. Niin kuinka voi olla että dude tulee tänne kuudeksi kuukaudeksi, eikä ota selvää näistä asioista?

No, kaikki se oli aivan turhaa siinä vaiheessa. Vähän myöhäistä harmitella. Se maksoi minulle takaisin, vaikka vastustelin. Ja maksoi muuten dollareilla, se antoi minulle niitä 85. En ole vieläkään ihan varma mitä se ajatteli että niillä tekisin, mutta taidan pitää ne kaapissa jos vaikka joskus vielä lennän Atlantin yli.

Lähdin taas lenkille kun pääsimme kotiin. Oli hyvä saada ajatella rauhassa, se tuntui hyvältä. Mikä päivä, pohdin. Hirveästi kaikkia uusia juttuja ja ehkä joku huolikin nyt Moseksen pärjäämisestä sen jälkeen kun se lähtisi. Minua vähän ahdisti se, etten tiennyt milloin se tapahtui. Jotenkin kotini tuntui niin ahtaalta kun se oli luonani. Olin myös alkanut ärsyyntyä monesta asiasta mitä se teki "väärin", kun trijoonatta kertaa suljin vessan oven sen jälkeen tai kun se oli unohtanut vetää vessan tai laittaa valot pois makkarista. Minä, epänalkuttaja, pidin kaiken sisälläni, mutta epäilen etten onnistunut siinä niin hyvin kuin tuolloin luulin.

Katsoimme jonkun elokuvan, se oli ehkä Magnolia. M kävi aina välillä katsomassa Macillaan jotain triviaaleja asioita Googlesta ja IMDB:stä, joka oli pirun ärsyttävää. Sen kanssa ei kyllä voisi mennä leffaan. Makoilin sen sylissä koko sen ajan, ja kun lopulta menimme nukkumaan, olin aivan kaamean väsynyt. Se luki kirjastaan jonkun kappaleen, mutta en oikein saanut siitä mitään irti. Jotain hengellistä diipadaapaa se minun mielestäni oli, mutta M piti sitä tosi syvällisenä ja sanoi että saisin siitä irti vaikka mitä jos suostuisin asiaa ajattelemaan. Sekin sitten ärsytti, miksen vaan saanut lukea omaa kirjaani jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon tai jumalan kanssa.

Mietin viimein pimeydessä miksi olin niin hirveän pahalla päällä kaikesta. Tuli vähän paha mielikin Moseksen puolesta, tuskin se tahallaan minua raivostutti. Olinkohan aivan epäreilukin. Huokasin ja painauduin sen kainaloon, ja se otti minut välittömästi peittonsa alle. En voinut kuin pohtia oliko New York-Travis ollut aikoinaan kanssani yhtä ärsyyntynyt kun hengailin sen asunnolla.

Are you feeling ok, I mean, is the pill making you feel weird? Se kuulosti huolehtivalta. Yeah, I don't feel any different, I actually forgot about the whole thing. Se naurahti. I did too for a second there. Minuakin nauratti, olin huomannut että sen käsi vähän kuin salavihkaa oli kulkeutunut pitkin kylkeäni. I noticed. I think I'm about to change my mind. Would you be ok with that? Suljin silmäni ja rentouduin. I don't know how to say no to that. Then I'll take it as a yes.

I Had a Reason for the Life That Was Ahead of Me

2011-01-13T01:30:00.002+02:00

I had a reason, had a rhyme, had a destiny
I thought I knew where was heading
I would never look back

Rising up slowly and getting higher
I've been living with a hole in my heart
Weighing down on me, man
well I'm a fighter
I know I still got a shot in the dark
(Augustana - Shot In The Dark)

Ehkä historiani huonoimmin nukuttu yö oli se ensimmäinen. M ei saanut nukuttua oikeastaan ollenkaan, ja sellaisen ihmisen vieressä on äärimmäisen hankala yrittää saada unta ollenkaan. Se heräsi kaikkeen, ja huokaili syvään ärsyyntyneenä. Koko yön.

Aamulla sillä riittikin sitten unta. Minä käppäilin koirineni ulkona ja hengailin koneella puoleenpäivään, ja kävin sitten repimässä sitä ylös. Meillä oli valtavan kiireinen päivä, piti ajaa porukoilleni ja illaksi Espooseen kaverilleni, olihan se perjantai nimeltään myös se paljon toivoteltu uusi vuosi. Joten joku aikataulu oli hyvä pitää mielessä, mutta olin itsekin niin kovin väsynyt. Ihan hirvitti ajatus siitä että pitäisi ajaa tunti Espoosta joskus aamuyöllä porukoille. M ei tulisi auttamaan, tajusin. Se nukkuisi.

Lopulta olimme matkalla porukoille. En oikeastaan muista päivästä mitään, muistan vaan sen hektisen pakkaamisen. Ihan kuin olisimme olleet menossa kauemmaksikin. Syöminenkin oli hankalaa kun tiesin että tulisimme syömään molemmissa määränpäissä. Siltikin tein sille pari vohvelia, jotka se söi innoissaan. Samalla vetelimme myös osan kanasalaatista, jonka lopun heitin pois koska lauantai-iltana se olisi jo aivan syömiseen kelpaamatonta.

M oli hirveän helppo vieras. Se jaksoi puhua veljelleni ja veljen tyttöystävälle ruokapöydässä ilman ongelmaa. Veli jopa lopulta kutsui meidät ystävänsä bileisiin, jos omamme olisivat tylsät. Minua nauratti, kuinka voi ihminen ollakin niin pidetty, niin nopeasti. Mutta ei se sinänsä ihmetyttänyt. Moseksella oli taito puhua ihmisille, siitä oli niin kovin vaikea olla tykkäämättä. Mietin tätä hiljaisuudessani samalla kun muut puhuivat sille. Miten se sitten kuitenkaan ei millään tavalla tuntunut omalta, ajattelin. Kolme vuotta sitten sen paikalla samaisessa pöydässä oli istunut kirurgi-Travis, joka oli ollut minun, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Miksi hemmetissä näitä kahta oli niin helppo verrata, tulisinko aivan ikuisesti vertaamaan kaikkia maailman ihmisiä johonkin tavoittamattomaan hekumaan ikuisuuksien takaa? Todella toivoin ettei asia olisi niin.

Olimme ihan kaamean myöhässä. Kaikesta. Päivän teema, naurahdin ääneen kun ajelimme ilotulitteiden räiskyessä ympärillämme kohti pääkaupunkiseutua. M nukkui, minä kuuntelin Parasta Enneniä YleX:ltä, jonka musiikkia se tosin välillä heräsi paheksumaan. Se vihasi radiota. Hirveän sulkeutunut musiikin suhteen, ihmettelin. Ehkä artistit olivat sellaisia sitten, pysyivät visusti omissa genreissään ja kaikki muu oli paskaa.

About puolitoista tuntia myöhässä, ja kaverilla kaikki olivat jo syöneet. Vetelimme rippeitä ja yritimme pungeta keskusteluun. M päätyi juttelemaan kaverini siskon miehen kanssa Mamma Miasta, jonka ne olivat molemmat nähneet. Minä en halunnut edes kuunnella, päähäni ei mahtunut että M oli juuri riehunut radiosta autossa, mutta kuitenkin MAKSANUT rahaa käydäkseen katsomassa moista elokuvissa. Se oli pitänyt Winner Takes It All-esityksestä, josta taas se toinen mies ei ollut pitänyt. M taasen oli kauhuissaan kun mies sanoi sille pitäneensä Pierce Brosnanin lauluesityksistä.

Aliasta. Joo. Yrittäkää siinä voittaa ulkkiksen kanssa, sain aivan absurdeja sanoja selitettäväksi Mosekselle englanniksi. Se pelasi hienosti, ja kun sitten sain uskomattoman sanan selitettäväkseni katsoin sitä aivan kauhuissani ja totesin kuivasti, jotta "fuck me". Huone jähmettyi tuijottamaan minua, selkeästi hämmentyneenä lausahduksestani, jolla yritin lähinnä viestiä tuskaista olotilaani sanan vaikeuden suhteen. M varasti shown. Really? Sen äänensävy oli yllättynyt ja superkiinnostunut, toki tarkoituksella. Itse repesin nauruun eikä sen sanan selityksestä sitten meinannut mitään tulla. En vieläkään tiedä luulivatko ne oikeasti että tarkoitin jotain jota..en tarkoittanut.

Kello oli kaiketi 10 vaille puolenyön kun lampsimme ulos. Minä join Pommacia, muut kuoharia. Toivotimme hyvät uudet vuodet ja jonkin ajan päästä ryntäsimme takaisin sisälle. Tyypit vetelivät cocktaileja, minä Shirley Templen ja lisää Pommacia. Löysin itseni makoilemasta Moseksen sylistä jossain vaiheessa, kun olin päättänyt että ihan sama mitä tyypit ajattelisivat. Kai me sitten olimme yhdessä siinä hetkessä. Mitä se sitten tarkoittikaan, tuumin ja kuuntelin sen selitystä jostain musiikkiasiasta.

Kello kolme sanoimme hyvästit isännillemme ja löysimme jopa autonkin. Oli kylmä, ja Moseksella hirveän liukkaat kengät. Sillä oli ollut hauskaa, se vakuutti. Minä olin ainoastaan huolissani hereilläpysymisestäni. Olin ollut tosi väärässä, tajusin neljänkymmenen minuutin päästä, kun M jutteli minulle rauhallisesti, se ei nukahtaisikaan, vaan pitäisi minua hereillä koko matkan. Ja niin se todella teki.

Porukoilla koirat riemastuivat paluustamme. M nukkui minun huoneessani, minä takkahuoneessa 80cm patjalla. Halasin sitä vielä ennen kuin se meni nukkumaan. Happy New Year, se sanoi hymyillen. You too, hymyilin takaisin ja painuin etsimään unta sille patjalleni. Nuorempi koira änkesi viereeni, ja niinpä jonkin ajan kuluttua löysin itseni nukkumasta lattialta. Figures. Siellä M veteli sikeitä minun sängyssäni samalla kun minä en taaskaan saisi nukuttua.

Äiti tuli juttelemaan joskus aikaisin aamulla. Siirryin tämän jälkeen olkkarin sohvalle, jossa viimein sain kasaan ne muutamat tunnit unta. Tai no joo, ehkä 2. Tämä ei yhtään sopinut minulle, joka yleensä nukun sen 8 tuntia yössä, vähintään. Porukoilla tähän voi lisätä jotain kahdesta neljään tuntia.

Annoin Moseksen nukkua. Kävin aamulenkillä, istuin koneella ja join vähän mehua. Äiti kyseli että milloin M ehkä heräisi että voisi tehdä sille aamiaista. Minä en tiennyt, mutta yhdeltä päätin, että ehkä olisi aika mennä sitä härkkimään. Mietin pitivätkö vanhempani sitä ehkä outona että tuosta vain menin sitä herättelemään, mutta päätin sitten, että ihan sama. Kai se oli hereille saatava.

Good morning, totesin kun avasin oven koputuksen jälkeen. M makasi keskellä sänkyä peittojen keskellä, sillä näkyi olevan valtavan hyvä asento. Morning, se vastasi unisena. Did you get any sleep, kysyin tietämättä silloin vielä, että tästä tulisi seuraavan viikon yleisin kysytty kysymys. Yes, se vastasi äärimmäisen tyytyväisenä. I'm glad, totesin rehellisesti ja päätin jättää oman kärsimykseni mainitsematta.

Aamiasta ja sellaista yleistä hengailua. Moses soitti epävireistä pianoamme melkoisen upeasti samalla kun minä meikkasin samaisessa huoneessa pöydän ääressä. Isä luki Hesaria ja äiti katsoi telkkaria. Se oli kaikki ihmeellisellä tavalla mukavaa. Helppoa. Tai no oliko kuitenkaan. Minua oli alkanut vähän ahdistaa, niin kuin minua aina alkaa ahdistaa. Kotiinpaluu, Tampereella Moses tulisi varmaan kyllästymään. Minun elämäni ei koskaan ollut hirveän tapahtumarikasta. Luulikohan se, että tämä oli vaan joku suvantovaihe.

Niin me kuitenkin saavuimme kämpilleni joskus myöhään lauantaina. Se antoi minun lenkittää koirat yksinäni, porukoilla ollessamme se oli tullut kerran kanssamme ulos, mutta myönnän että olin asiasta jotenkin ärsyyntynyt. Se oli vähän samanlainen kuin veljeni, pelleili ja hyppeli jatkuvasti hangessa ja leikki koirien kanssa kun minä yritin parhaani mukaan niitä pitää ruodussa. Uusi teema, by the way, tulevalle viikolle.

Katsoimme leffan. Eternal Sushine of the Spotless Mind, yksi suosikeistani. Se oli nähnyt sen joskus muttei ollut pitänyt siitä sen ihmeemmin. Mielestäni suuri vääryys. Mutta voi luoja oliko ärsyttävää kun se jatkuvasti kyseli ja ihmetteli että miten joku meni erilailla kun se oli käsittänyt. Se nyt vaan sattuu olemaan leffa, joka kannattaa katsoa kahteen kertaan, koska se on erilainen. Vähän kuin Kuudes aisti on erilainen toisella kerralla. Olin tosin ollut oikeassa, se piti siitä elokuvasta enemmän. Pysyin koko illan visusti sohvan nurkassa, toisella puolella kuin se.

Nukkumaan. Minä en tiennyt mitä tapahtuisi, mutta M pisti kätensä välittömästi sänkyyn päästyään peittoni alle ja veti minut lähelleen. Ja sitten tapahtui jotain outoa. Minä aloin itkeä. Ihan spontaanisti itkeä. Ahdistuneisuuttani, tilanteen outoutta, sitä että olimme koko päivän olleet jotenkin etäisiä. Pettymystäni omien tunteideni puutoksesta. Ja sen. Menneitä kokemuksiani muiden kanssa ja sitä ikuista turhautuneisuutta ja käsittämättömyyttä. Epätietoisuutta ja silkkaa hulluutta. Odotuksia joita ei ikinä koskaan pystynyt täyttämään.

M piteli minusta kiinni kovaa. Niin kuin aina olin toivonut että joku tekisi kun itken. Ei ne yleensä, useimmiten miehet kaikkoavat. What's wrong, talk to me, se vaati. Pudistin vain päätäni ja naurahdin itkun lomasta säälittävästi. We need to talk about this, if you want to cry then I'll wait, but I'm not going anywhere. Jostain syystä tämä sai minut itkemään vielä enemmän. Ja sitten se purkaus tapahtui, sellainen päättymätön puhetulva, joka kattoi oikeastaan kaiken edellisessä kappaleessa läpikäydyn. En ehkä osannut sitä kunnolla pukea sanoiksi, mutta ainakin yritin.

This is what I meant...it was a bad idea for us to get physical at all, se sanoi hiljaa. It's never about just that, we should have known better. Nyyhkin vielä, mutta olin jo suhteellisen rauhallinen. So, that part of this is now over? Yes, M totesi, I think it has to be. Minä olin yhtäkkiä vihainen. Se oli jännä tunne. It's always the same with you people. You never know fucking anything. You think you do, but no, none of you ever knows anything at all. And then I'm left here wondering, what the hell is wrong with me and why don't you people ever love me.

M oli ihan hiljaa, mutta ei päästänyt otettaan minusta ollenkaan. Jatkoin monologiani ikuisuuteen. Tai siltä se tuntui. Sanoin ihan kaikkea, osa ei ollut edes sille suunnattu. Puristin tyynyä yhtä kovaa kuin se puristi minua itseensä ja kun lopulta rauhoituin, se silitti päätäni hellästi. Minä olin vaan niin kovin väsynyt ihan kaikkeen siihen hämmennykseen ja turhuuteen mitä se kaikki oli. Ja niinpä rentouduin sen käsivarsissa ja se painoi suudelman olkapäälleni. I will not say it out loud. Not those three words, but I care about you very much. Huokasin surullisesti ja käännyin katsomaan sitä kasvoihin. Joka oli aika vaikeaa tosin, oli pimeää.

Se tuijotti rauhallisesti takaisin. I'm a nut, huokasin. Se vastasi suudelmalla, joka yllätti minut kiihkeydellään ja voimakkuudellaan. I thought you said, yritin mumista, mutta se piteli minusta kiinni nyt vähän eri tavalla ja hyvin itsevarmasti. Right now, se sanoi kun oli saanut huulensa liikutettua korvani luokseni, I'm actually thinking about something you said last night while we were playing that word game. Muuta ei sitten sanottukaan. Enkä saanut nukuttua sitten sinäkään yönä.

This Ain't Gonna Hit Me Till God Knows When

2011-01-12T00:43:00.003+02:00

You know I feel it in my bones
And I wear it on my skin
But there ain't no use in right or wrong
A heart must go where it belongs

So hold on
Hold on
Before it's all gone
(Thriving Ivory - Twilight)

Jotenkin hassua että kun istuin tässä kahvikuppi kädessä, valmiina lähtemään kohti Helsinki-Vantaata, New York-Travis pamahti Yahoo-messengeriin. Kaksi sekuntia myöhemmin ja minulla oli edessäni tutunnäköinen laatikko. Se kyllä osasi kyllä ajoittaa nämä, kaiketi joku kunniapalkinto olisi paikallaan.

Sillä oli ollut kaamea joulu. Se oli käynyt porukoillaan viikonloppuna, eikä meinannut päästä lumimyrskyn takia takaisin New Yorkiin. Lopulta se oli päätynyt kävelemään viisi mailia jostain hotellilleen, lähemmäksi ei ollut päässyt. Ihmettelin miksi se ei ollut ottanut taksia, mutta se jo riensikin selittämään, että ei halua tukea pimeitä takseja tai jotain. Periaatteen mies. Huokaus.

Ja se vihaa työtään enemmän kuin koskaan, se jopa sanoi että toivoo että saisi potkut niin voisi häipätä koko osavaltiosta takaisin Floridaan. En vieläkään ymmärrä miksi se ei itse lähde, lopeta vaan duuniaan ja häivy.

Se kysyi mitä minulle kuuluu. Kerroin sille Moseksesta, se oli hetken mielijohde. I don't know what to tell my parents, dad thinks I'm in love with you. Well, you are, aren't you? Kera hymiön. Hymähdin itsekseni, mutta jätin vastaamatta. Ja sitten sille tulikin hirmuinen kiire toimistolle. No joo, suotakoon sille se, ettei sen tarvitsisi kuunnella juttujani muista miehistä.

Vaatteet niskaan ja kentälle. Alunperin olin sellaisessa käsityksessä, että M olisi tulossa keskiviikkona, mutta olinkin ymmärtänyt väärin, se lähti keskiviikkona, mutta olisi Suomessa vasta torstaina. Ikuisuus autossa, siltä se ainakin tuntui ja muutenkin panikoin kun en ollenkaan tiennyt oliko kaksi tuntia sitten kuitenkaan tarpeeksi ajoaikaa, radiossa sanoivat että keli olisi mitä karmivin. No, onneksi se karmivuus alkoi vasta 20km ennen lentokenttää, joten lopulta olin siellä vartin myöhässä, joka ei haitannut yhtään, koska kone Frankfurtista oli myöhässä sen 30min.

Oli se vaan taas niin hirmuista se odotus. Plus, että tämä kaikki tapahtui ykkösterminaalissa, jossa en ollut kaiketi ikinä edes käynyt. Mutta kun ovi avautui ja M siitä asteli ulos, ei minulla ollut sen henkilöllisyydestä pienintäkään epäilystä. Huikkasin sille kädellä, että se varmasti huomaisi minut ihmisjoukon takaa, ja se hymyili välittömästi. Riensin kaiteen toiselle puolelle sitä tervehtimään, ja halasimme pitkään. Sitä oli helppo halata, New York Travisin kanssa meillä meni aina tämä eka halaus aivan mönkään, nyt ei ollenkaan.

Kävin maksamassa parkkilipun samalla kun M kertoi minulle ketä kaikkia oli tavannut matkalla. Se on sellainen yltiösosiaalinen tyyppi, joka puhuu kaikille ja jolle kaikki tuntuvat haluavan puhua, koska se joko on kaikista asioista superkiinnostunut, tai sitten se vaan osaa vaikuttaa siltä. Lähinnä oli vaan sellainen olo että ei jumankauta, se on oikeasti täällä.

Automatka olikin sitten vähän hankala. Taivaalta satava lumi/jää/vesi jäätyi välittömästi kiinni tuulilasiin, ja jouduin pysäyttämään auton kaksi kertaa raaputtaakseni sen kaiken irti. M oli aivan väsynyt, ei ollut nukkunut kolmeen päivään ja niinpä se veteli sikeitä melkein koko ajan. Kuitenkin aina kun pysäytin auton, se tarttui käsivarteeni säikäyttäen minut joka kerta. Ajattelin silloin että se johtui siitä että olimme autossa, mutta se itseasiassa oli nukkumisen suhteen sellainen koko ajan.

Kävimme matkalla kaupassa, koska minulla ei ollut kotona kuin kahvia, banaani ja ketsuppia. Päätin tehdä sille kanasalaatin ja niinpä seikkailimme jonkin aikaa paikallisessa cittarissa. Moseksella oli nälkä ja se napsi esittelijöiltä makupaloja. Hei, te rakastavaiset, huudahti eräs peräämme toiveissaan myydä meille makkaraa, ja käännyin välittömästi ympäri. Ollaan ihan ystäviä, totesin ehkä hieman ärsyyntyneesti. Ahaa, vastasi esittelijämiekkonen, no, ainakaan ette oo sisko ja veli, olis ollut pahempi homma. Se nauroi, minä huokasin ja lähdin kohti jugurttiosastoa. M kysyi mitä tapahtui ja pyöräytin silmiäni. He thought we were lovers. I corrected him. M hymähti erikoisesti. Minun teki mieli vajota maan alle. Se oli vaan jotenkin kaikki niin ihmeellistä yhtäkkiä. Olin hassussa tilanteessa. En oikeasti tiennyt mitään. Minä, joka yleensä tiedän täsmälleen mitä tunnen.

Kotona koirat riemastuivat miesvieraasta. Se riemastui vähemmän, koirankarvat eivät olleet sen lempiasia. Muuten M kyllä piti koirista, ja heti kun se sai villakangastakkinsa ripustettua naulakkoon se tervehti ne kunnolla.

Lähdin suoraan lenkille, se jäi kotiin. Suihku kuulosti siitä hyvältä idealta. Kyllähän minä sen tiesin, pitkän matkustuksen jälkeen mikään ei ollut parempaa. Lenkki ei ollut pitkä, minulla oli hirveä nälkä, joten 45 minuuttia myöhemmin olin takaisin kotona tekemässä ruokaa tämän yllättävän vieraantuntuisen amerikkalaisen kanssa. Se ei oikein pilkkonut jäävuorisalaattia oikein, ja halusi kuoria kurkun. Tämän soin sille, mutta huomasin salaa toivovani että se olisi jättänyt kokkailun minulle.

Joimme puoli pulloa valkkaria salaatin kanssa. En löytänyt sanoja oikeastaan millekään, mutta se puhui minunkin puolestani. Salaattia jäi paljon, mies joka syö vähemmän kuin minä, ajattelin ja harmittelin salaatin kohtaloa, se kun ei ikinä ole niin hyvää seuraavana päivänä. Jossain vaiheessa sen jalka osui omaani ja säpsähdin. Oh, se naurahti, I thought that was the dog. No, vastasin hymyillen. That's me. But your foot can stay there. Se silitti jalallaan omaani. Oliko jotenkin friikkiä, näin kävi silloin ikuisuus sitten kirurgi-Travisin kanssa. Tämä tunne oli tosin hyvin erilainen. Siltikin, se sai minut mietteliääksi.

Syötyämme se romahti sohvalle. Laitoin television päälle ja painauduin itse kiinni sohvan toiseen nurkkaan. Australian Master Chef tai joku sellainen oli päällä ja katselimme sitä hiljaisuudessa. You should come here, M sanoi yhtäkkiä. Katsahdin siihen varoen, mutta sen katse pysyi televisiossa. Hymyilin ja ryömin sen viereen, ja se laittoi kätensä välittömästi vyötärölleni, ja painoin pääni käsinojaa vasten sulkien silmäni. Nämä hetket kun saisi pulloon. Ensimmäiset kosketukset ja se sellainen jännittävä odotus. Mikään kiire meillä tosin ei ollut, ja se tuntui kivalta. Ettei tarvinnut hätäillä.

Se kävi vessassa ja kun se palasi, se käänsi minut itseensä päin samalla kun ahtautui takaisin viereeni. Katselimme toisiamme vakavina, ja minä niin tahdoin pitkittää sitä hetkeä. Painoin lopulta pääni sen rintakehää vasten ja se puristi minut itseään vasten. Se tosin oli malttamattomampi kuin minä, ja painettuaan suudelman päälaelleni se laittoi kätensä poskelleni. Kummallisia nämä signaalit. Mutta perille meni, ja niinpä ensimmäinen suudelma oli totta. Se oli pehmeä ja hellä. Haparoiva ja varovainen. Moseksen silmät olivan jäänsiniset kun katsoin niihin.

Tähän asti kaikki oli ollut niin ennalta-arvattavaa. Olin elänyt nämä hetket ennenkin. Karua, mutta totta. Toki eri ihmisten kanssa, eikä mikään hetki sinänsä voinut olla identtinen. Mutta jotenkin oletin että olisin tiennyt. Kuitenkin M sänkyyn ehdittyämme nousikin istumaan ja veti minut istuma-asentoon mukanaan. Sen kasvoilla oli jotenkin ristiriitainen ilme. What, kysyin hämmentyneenä. I just don't know how a long distance thing could ever work for me. I don't want to hurt you, I don't, but maybe this will lead to that and so maybe we shouldn't do this at all.

Yleensä tämä keskustelu tulee paljon myöhemmin. Nojasin käsiini ja minun teki mieli nauraa ääneen. Pääni sisällä oli jo melkoinen hysteerinen naurukohtaus päällä. No, tuumin siinä itsekseni sen tuijottaessa minua, ainakin se oli rehellinen.

Pudistin päätäni. I don't know how I feel about you, totesin. Ollaan nyt sitten molemmat rehellisiä. I usually am right about these things. But now I just don't know. Maybe this really doesn't have any future at all. You worry too much though, this is ok. Honestly. Ja tämän se sitten lopulta uskoi, kun olin jonkin aikaa pidellyt sen päätä sylissäni yrittäen vakuuttaa sille että kaikki kyllä järjestyisi.

Mutta salaa olin ehkä vähän pettynyt. Kuitenkin. Ainahan siinä niin käy kun joku ei pidäkään niin totaallisesti kuin piti. Näinhän se vaan aina menee. Typerä nettipersoonani, se tyyppi on kyllä varmaan jotain melkoisen upeaa, ja ehdottomasti jotain jonka tasolle "oikea" minäni ei ikinä yletä. Sitten kun itse vielä saisin selvitettyä, mikä näistä kahdesta tekee niin erilaisia.

Everybody Waits for Christmas

2010-12-26T00:43:00.002+02:00

for me it's New Year's Day
that's gonna come and take my blues away

All of the bells ringing out for christmas
I'm singing goodbye to the year before
I know that the next one will be different and so much more
(Hurts - All I Want For Christmas Is New Year's Day)

Jouluaattoaamuna istuin koneella hetken. Kello oli Minneapolisissa 2:30am kun M soitti Skypen kautta ja vastasin tietysti. Veli vilkaisi olkkarista kun sanoin hey hymyillen, mutta katsoi sitten pois kun näytin sille kädellä puhelinmerkkiä. Sillä oli iisimpää, kun se puhui tyttöystävänsä kanssa se pystyi menemään ulos muiden kuulemattomiin. Minä jouduin istumaan tässä ja kiertelemään ja kaartelemaan. Itsensä editointi ei koskaan ole helppoa.

Why aren't you asleep, kysyin vähän toruvasti. I wanted to talk to you, M vastasi simppelisti. You're nuts, totesin kuivasti. Yes, I think we already established that. Sitten se nauroi ja minua hymyilytti. Se oli niin uninen. Mutta sillä oli hirveästi univaikeuksia, tämä vähän huoletti minua, koska minulla ei ole aikuisiällä ollut oikein ikinä mitään pidempiaikasta uniongelmaa ja olisi jotenkin ikävää jos se ei täällä ollessaan pystyisi nukkumaan minun vedellessä hirsiä. Tai no, ehkä tästä oli tulossa joku uusi traditio, että ihmiset tulevat toiselta puolen maailmaa kotiini valvomaan öitä.

Merry christmas, se toivotti muistaen, että jouluaatto oli meillä se juttu. Kiitin, mutta en ihan vielä toivottanut sille samaa. Se kertoi omista suunnitelmistaan, se oli menossa illalla kirkkoon jonkun kaverinsa ja sen isän kanssa. Tämä oli yksi Moseksen epäkohdista, se oli uskonnollinen, ollut joskus aikoinaan melkoisen hardcore, mutta nykyään paljon maltillisempi. Sen näkemys abortista oli aika tavalla erilainen kuin minun, mutta sen kanssa sentään pystyi asiasta keskustelemaan, eikä se tyrmännyt minun ajatuksiani. Se oli myös joskus sanonut, ettei voisi koskaan seurustella ateistin kanssa, ja no, lähempänä minä olen ateistia kuin mitään muuta. Joskus kysyin siltä, että oliko se minusta huolissaan, että pelkäsikö se että joudun helvettiin tai jotain sellaista. Se silloin nauroi, ja sanoi ettei se toimi niin. You'll never be able to convert me, sanoin silloin, ja tämä toki yhä pitää. Se oli sen mukaan ihan ok, eikä se koskaan yrittäisikään.

Puhuimme eilen useaankin otteeseen. Aika lyhyesti, koska minulla oli jouluvelvollisuuksia. Tai siis, piti syödä hirmuisesti. Ja hävitä veljelle ja äidille korttipelissä. Perhana. Mutta silti se oli vaan niin ihanaa kuulla sen ääni ja puhua sille merkityksettömistä asioista, ja vastailla hyvin neutraalisti kaikkeen ettei kukaan vaan ymmärtäisi väärin. Tai no, okein. M on vielä minun salaisuuteni, en ole siitä puhunut kenellekään. Kerron vasta kun on pakko.

Tokihan nämä täällä tajuavat että jotain outoa tapahtuu. En minä yleensä puhu Skypessä vanhemmilla ollessani, enkä ainakaan jos veli on käymässä. Nyt vaan tuntuu että minun on pakko puhua Mosekselle joka päivä, ja eilenkin odotin sitä puoli kahteen asti, vaikka tiesin ettei se varmaan tulisi, enkä olisi sille voinut ääneen puhuakaan kun kaikki jo nukkuivat. En edes muista milloin olin viimeksi tällainen. Ehkä yli kolme vuotta sitten.

Tänäänkin puhuimme puolisentoista tuntia ennen kuin se lähti kaverilleen jouluaterialle. Se makoili sängyssä, jostain syystä pystyin kuulemaan sen sen äänestä. Koska emme oikein voineet puhua ihan kaikesta, päädyimme uskontokeskusteluun. Se oli selittänyt jotain siitä kirkkokäynnistään ja jostain raamattujutusta, kun sanoin yhtäkkiä, että se oli nyt ehkä uskonnollisempi kuin koskaan sinä aikana kun olin sen tuntenut. So, aloitin ja ajattelin ampua kovilla. We have a problem. M oli kuulolla. What would that be? You said you'd never date an atheist. M hymähti. I did, didn't I. Well now I guess I will be.

Hiljaisuus jota olisi voinut kai sillä kuuluisalla veitsellä leikata. En tiedä oliko se yhtään miettinyt lausahduksensa painoarvoa. Minuun se ainakin osui aika lujaa. You will, kysyin hämmentyneenä. Olisin voinut antaa asian ollakin, mutta en siihen kyennyt. Myönnän, että pistin sen aika pahaan paikkaan, ja kauan se miettikin. Eeva, se lopulta sanoi taas sillä samalla hämäävällä luovutusäänellä. Se rrrakasti nimeni sanomista, en tiedä onko kukaan käyttänyt sitä niin paljon minulle puhuessaan kuin se. You are so special to me. I don't see how it could be possible that I wouldn't want to. Nyt oltiin niin vaarallisella alueella, että minunkin täytyi edetä varoen. Tai olisi pitänyt. Wow, I'll have to change my Facebook status and everything. M hämmentyi, eikä tajunnut minun laskevan leikkiä. Oh...might be a bit early for th..se aloitti, mutta keskeytin sen. I'm kidding, silly. Se nauroi vapautuneesti ja minä pyöräytin silmiäni. Eipä se tietysti sitä nähnyt joten ihan hukkaan meni taas kerran. I'm sorry, sanoin hymyillen. I just had to. You said it, and I ran with it. M vakavoitui. At least you didn't run away.

I'm also sorry that I make you spell things out for me, totesin nyt kun kerran anteeksi pyytelin ylipäänsä. It's not like I don't know what you mean. No, it's good that you do that, M sanoi. I'm glad we can be so open about these things. And actually, se lisäsi, you can keep doing it when I'm there with you. I'll just ask you to lie down on the bed on your stomach and I'll spell these things out to you by writing the letters on your back with my finger.

Perhosia. Herranjumala.

When You Gotta Move, You Gotta Move

2010-12-23T00:16:00.006+02:00

Whatever that it was
you were thinking of lady
You're certainly not thinking
of it now
(Ryan Adams - Night Birds)

Let me ask you something, Moses sanoi kun olimme jo puhuneet tuntikausia keskellä minun yötäni. I'm going out with someone tonight, we planned this weeks ago. Se vaikutti vaivaantuneelta, enkä tiennyt mitä sanoa, joten kai minäkin olin aivan yhtä vaivaantunut. No of course you should go, sain viimein muotoiltua, ja olin mielestäni suhteellisen rehellinen. Alright, well are there lines I should not cross? Voi jummi, ajattelin itsekseni ja yritin jotenkin järkevästi sanoa mitä päässäni liikkui. Tästä kuitenkin muotoutui joku 5-minuuttinen monologi, jonka viimein summasin otsa kurtussa yhteen lauseeseen. I have no right to tell you not to do things if you want to do them, but I think...I think I would be, aloitin, ja etsin hetken jotain hyvää sanaa. Se löytyi lopulta. I think I would be surprised.

M ei sanonut ihan heti mitään. You know, se sitten viimein aloitti, mutta hiljeni taas. Sekin etsi sanoja. Miten ne olivatkin viime ajat olleet niin kovasti hukassa meiltä molemmilta. I felt a little jealous when you told me you had had sex with you ex. Tokihan olin sille Traviksesta puhunut. Jo vuosia. En ollut ikinä ajatellut sen olevan huono asia, tai aihe jota olisi pitänyt vältellä, olimmehan me Moseksen kanssa vain ystäviä. Well I had no idea that...aloitin, mutta se keskeytti. Epätavallista. I know, but I'm just telling you how I felt because I think it makes sense for us to be honest. Nowadays I find myself not wanting to hear you mention the guy at all.

Nojailin päätäni kättäni vasten hetken aikaa, olikohan ehkä odottamattomin tilanne ikinä. Taas tätä erikoista määrittelyä, nettisuhteet be damned, tuumin ja huokasin. It's too early for this, Moses, sanoin ja tajusin samalla hetkellä etten ollut ehkä koskaan kutsunut sitä nimeltä aiemmin. Do what you want, but tell me about it and I'll see how I feel.

Seuraavana päivänä hengasin taas koneella samalla kun suoritin joulusiivousta. Kello oli jo jonkin verran kun kajareista alkoi kuulua Skypen soittoääni. Ryntäsin koneelle ja vaihdoin äänet kuulokkeille ja vastasin ehkä aavistuksen hengästyneenä.

Puhuimme kaikesta muusta pari tuntia. Viimein se mainitsi olleensa illalla jollain musiikkiklubilla, jossa oli ollut esiintymässä sen suosikkikitaristi. Oh right, huudahdin, you had your date! Yeah, I did, M sanoin vähän sillä tavalla erikoisesti, jotenkin niin ettei olisi halunnut kutsua niitä treffeiksi tai jotain. So did you like her, kysyin tietysti. M mietti jonkun aikaa vastausta. Well maybe that club was a bad idea, since I spent most of the time listening to the guitarist. Naurahdin, sounds like a great date. Yeah, se vastasi ja kuvittelin sen ehkä kohauttavan olkiaan. She was nice though, I felt bad about not getting to talk to her properly. Se kertoi että nainen oli hulavanneohjaaja, ja se myös valmisti niitä itse. Yksinhuoltaja, mutta moiset asiat eivät Mosesta haitanneet, se oli hirveän luonteva lapsien kanssa. Olen usein puhunut sen veljen lapsille Skypen kautta Moseksen pidellessä niitä sylissä. Olen jopa kerran puhunut sen tädin kanssa pitkät pätkät, mutta tästä on jo pari vuotta aikaa. Kuitenkin aistin, että nainen oli tehnyt Mosekseen vaikutuksen, sen verran paljon se siitä puhui. Kuuntelin kärsivällisesti, mutta annoin itseni tuntea mitä tunsin voidakseni analysoida niitä fiiliksiä vähän myöhemmin itsekseni.

And this is where I tell you that yes, I walked her home but no, I didn't sleep with her. M ei ollut tarvinnut minua avaamaan tätä keskustelua. En olisi asiasta tosin siltä varmaan suoraan kysynyt muuten. Reaktioni oli erikoinen. I hope it wasn't because of me. M naurahti epäuskoisesti. Eeva...yesterday you said you would be surprised if I slept with her. There must have been a reason for that, and I'm sure it had everything to do with you. Tuijottelin kattoon, ajatuksia minulla oli vain yksi. Busted. Se oli niin oikeassa, mutta voi luoja kuinka vaikea minun oli sitä myöntää. Joten huokasin syvään. I don't know, turhautunut ääneni vastasi. M hymähti, it's ok. You don't have to explain. Puheenaihe vaihtui kevyempään, ja olin siitä sille hyvin kiitollinen.

Näin unta seuraavan yönä naisesta ja hulavanteista. Menimme unessani Moseksen kanssa sen talolle ja se nainen teki minulle vanteen kankaasta, minun piti solmia sen päät yhteen ja sitten pyöritellä sitä vannetta. Siis, minä en ole varmaan koskaan harrastanut moista, en edes lapsena, enkä minä todellakaan edes siinä unessa osannut. Se oli tietysti aivan pro, kuinkas muuten. Aamulla herätessäni päätin olla suuremmin miettimättä omaa alitajuntaani.

Kuitenkin kerroin unesta Mosekselle samana iltana. What do you think it means, se kysyi kiinnostuneena. I don't think it means anything really, vastasin hällävälisti. M oli hiljaa, odotti siis vielä vastaustani, tämä ei kelvannut. Well ok, myönnyin lopulta. I guess my subconsciousness doesn't like competition. Eeva, M sanoi väsyneesti. Se kuulosti ihan kuin se olisi ollut luovuttamassa jotain taistelua itsensä kanssa. Hetken hiljaisuuden jälkeen se tuntui kokoavan itsensä, pystyin melkein kuulemaan sen kamppailun. There are things I will not say to you until I've met you. It doesn't mean that I don't feel these things, but I will keep them to myself. Know this, though, all I could think about last night was you.

Onneksi webcam oli visusti kiinni, en saa koskaan tietää miltä naamani näytti tuolla hetkellä, eikä sekään. Aloin välittömästi ottaa askelia taaksepäin. Kuvainnollisesti. We can't know anything, I've been through this too many times before, you don't know what you're talking about. Kaikki tämä sama mikä ennenkin. M kuunteli ja myötäili ajatuksiani. Ja huomasin jossain vaiheessa, että se oli ärsyttävää. Minä tahdoin että se olisi eri mieltä, että se kyseenalaistaisi oman kyseenalaistamiseni. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt.

It's not like I don't think about it, sanoin jonkun ajan kuluttua. I mean like, us. M hymisteli jotain linjan toisessa päässä. Well there is no point really, we do have to meet first. Minä purskahdin nauruun. Man, first you take a step forward, I take two steps back, then I take a step forward and you take two steps back. M ei nauranut, vaan oli varsin mietteliään oloinen. I think it would be easy for us to get carried away. We're simply too smart, we stop each other. But I want to tell you something. I've been on the phone today...and I have decided it is time I took a business trip to Scandinavia. I've set up a meeting with Finnair and Blue1, would you be willing to pick me up at the airport on the 29th?

You're serious, kysyin melkein halvaantuneena. Very, se vastasi. January, you mean, kysyin varmistaakseni. No no, December.

Ja näin muuttuivat minun kaikki joululomasuunnitelmat. Parissa hetkessä. Se tulee keskiviikkona, haen sen kentältä ja katsomme mitä sitten tapahtuu. Tuntuu aivan utopialta kirjoittaa näitä sanoja, kun se totuus ei edes mahdu vielä minun tajuntaani. Onhan tästä puhuttu ehkä puolitoista vuotta, mutta mikä sen nyt sai yhtäkkiä päättämään tulla tänne on minulle mysteeri. Tai onkohan sittenkään.

Siivousta Tampereella. Siis aivan hetkistä joulusiivoa, onneksi kaikki oli vielä suht hyvällä mallilla Traviksen vierailun jäljiltä. Kävin tosin Ikeasta ostamassa uuden maton ja mallailin sitä eri paikkoihin. Ja vaihdoin järjestystä makuuhuoneessa. Katselin sänkyä uudessa paikassaan ja mietin nukkuisikohan M siinä minun kanssani, vai kävisikö niin, että se nukkuisi sohvalla. Kuka tietää, minä en ainakaan.

Viimeinen ilta ennen vanhemmille lähtöä. Istuin koneella puhuen Mosekselle ja nojaillen tuolissani putipuhtaassa asunnossani. Olimme puhuneet jokainen päivä nyt jo pari viikkoa. Joskus vain muutaman hetken, joskus tunteja. Olin oppinut kaipaamaan näitä hetkiä silloin kun niitä ei ollut.

Ja tajusin tuntevani niin paljon. Avauduin asiasta Mosekselle käyttämättä mitään dramaattisia sanoja, mutta voi jeesus kun olisin halunnut. Se aisti minusta tällaista, mutta ei toppuutellut. Sain kuitenkin hallittua itseni, vaikkakin vain vaivoin. Tätä se kai teetti, monen vuoden tunteiden piilottelu kaikilta mahdollisilta ihmisiltä. Olisi ollut niin helppoa tuntea Mosesta kohtaan ihan kaikkea, ja se olisi ilomielin ottanut sen kaiken vastaan. Mutta kai sitä pitää joskus kasvaa aikuiseksi ja oppia miettimään aivoillakin. Tämä oli kaikki tapahtunut niin nopeasti.

Kuitenkin oli niin vaikea lopettaa sitä puhelua. Sydämeni hakkasi miljoonaa kun mietin miten sen sanoisin. My heart is beating so fast right now, selostin sille miettien, että tajuaisikohan se mikä ihmeen mielenhäiriö minulla oli menossa. If you were here, you'd be able to feel it. But as long as I don't say it, it's not out there. Moses oli niin hirmuisen vakava, mutta jotenkin kuulosti siltä kuin sanani olisivat sitä koskettaneet, vaikka en edes itse oikein tiennyt mitä hemmettiä yritin sanoa. Eeva, it's out there.

No expectations, naurahdin. Olimme joskus kauan sitten sopineet, että jos joskus tapaisimme, emme odottaisi mitään, koska se oli fiksuinta. Yeah, really, M naurahti myös. Suljin silmäni ja olimme molemmat ihan hiljaa. I'd like to hold you now, M sanoi hiljaa. We are both absolutely nuts, vastasin kykenemättä lopettamaan hymyilyä. That we are my dear, that we are.

Olen lentänyt Australiaan kolmeksi kuukaudeksi tapaamaan miestä jonka kanssa en ollut ikinä ollut ollut samassa tilassa ennen sitä. Olen lentänyt New Yorkiin samassa tarkoituksessa. Vienyt rakastamani ihmisen samana iltana vanhemmilleni kuin sen itse tapasin ensimmäistä kertaa oikeasti. Mutta silti tämä on kaikki hulluinta mitä olen ikinä tehnyt.

The year 2011 will start with a bang, M sanoi tänään kun juttelin sille hetken ennen jouluateriaa. Melkein tukehduin omenaani kun tajusin tuplamerkityksen. Enkä ole edelleenkään lopettanut hymyilemistä. En enää osaa.

How Many Moments Pass Me By

2010-12-20T23:26:00.008+02:00

How many times have I said I won't try
to live my life and love like I mean it
How many days will slip away?
How much pain does it take to see it?
(Stars Go Dim - Like I Mean It)

Aika kuluu pyrähdyksissä. Deadlineja, odotusta, viikkojen laskua. Jossain vaiheessa kerkesin mennä jo niissä sekaisin. Kunnes lakkasin laskemasta. Vedin taas rajoja, miksei T ottanut yhteyttä? Jos ei silloin ja silloin viimestään...niin, niin mitä sitten? Ei mitään.

Pääsikö Travis ehjänä kotiin, äitini kysyi minulta viikko sitten kun olin niillä käymässä. Laitoin käsityön pois ja huokasin. Sitten katsoin äitiä ja kohautin olkiani. Isä kysyi myöhemmin olinko menossa takaisin Amerikkaan lähiaikoina. Yritin olla huomaamatta sen kysymyksen todellista tarkoitusta, mutta pudistin vain päätäni ja totesin, että en luultavasti pitkään aikaan.

Se laskeminen loppui jotenkin salamyhkäisesti. Tähän suurena syynä on yllättävä taho, jotenkin pysäyttävää miten kaikki tämä vuosien piirileikki viimein päättyi kun tajusimme Moseksen kanssa noin viikko sitten, että olimme puhuneet Skypessä jo viisi tuntia, ja minun kelloni näytti puolta viittä. Aamulla.

Hey, what's going on here, kysyin ja tuijotin webcamin välityksellä sen kasvoja, kun se makoili lattialla Minneapolisissa nojaten käsivarsiinsa. Se kohotti kulmiaan ja hymähti. Hiljaisuus, jonka aikana yritimme varmaan molemmat epätoivoisesti löytää toistemme kasvoilta netin välityksellä jotain vastausta. So here we are at last, se sanoi lopulta ja katselin johonkin kaukaisuuteen mietteliäänä. Where is that, kysyin, koska halusin sen sanovan sen suoraan. Tein tätä Moseksen kanssa hyvin, hyvin usein, koska yleensä tiesin tarkalleen mitä se jollain sanomisellaan tarkoitti, mutta tahdoin sen sanovan asiat selkokielellä, koska se sai ne aina kuulostamaan niin kivalta. On the same page, se vastasi, ja minä yritin kommunikoida hämmennystäni sille sanattomasti.

Se sulki silmänsä ja huokasi, mutta se hymyili sillä tavalla mietteliäästi ja toisaalta tyytyväisesti. Somehow unbelievable, and frustrating, that we were here, in this city, at the same time. I just didn't know you yet. Pudistin päätäni naurahtaen. Yes, but I was with someone else back then. You could have of course picked me up from Rochester and showed me around since he had to work so much. M tuijotti kameraansa vakavana, niin että se minusta vaikutti kun se olisi porautunut syvälle omiin silmiini. I wouldn't have taken you back there. That might have been a problem.

So what page are you on, utelin toki, koska tahdoin edelleen sen selkokielivastauksen. M jo naurahti inttämiselleni, mutta se oli aina niin kovin kärsivällinen. This will sound crazy to you, but ever since the first conversation, I've had a crush on you. Yritin ajatella niin pitkälle, mutta se oli aika vaikeaa. Kesä 2008, se oli kysynyt minulta olinko lukenut jonkun kirjan. Mutta näitä keskusteluita en sinänsä enää muistanut. Minusta lähinnä tuntui, että se muisti ne paremmin kuin minä. Ja se oli jo melkoinen saavutus.

Istuin pitkän hetken ajatusteni kanssa, ja se antoi minulle tämän hetken mukisematta. Sellainen se oli, sitä ei häirinnyt hiljaiset hetkemme. Ja sinä yönä niitä oli ollut valtavasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Eihän se minään shokkina tullut. M oli ollut harvinaisen sinnikäs tämän koko ajan, minä olin ollut se, joka oli välillä kadonnut kuukausiksi, jättänyt vastamatta maileihin ja puheluihin. Mutta ikinä se ei ihmetellyt ääneen tätä, tai kysynyt miksi niin tapahtui. En varmaan olisi osannut vastata, sillä niin kauan olin pitänyt Mosesta jotenkin tavoittamattomana. Jonkinasteinen ongelma oli myös sen ikä, se oli vielä New York Travistakin pari vuotta vanhempi, joka ei siitä kylläkään yhtään näkynyt, 23-vuotiaalle minulle se oli ollut paljon isompi juttu kuin nykyminälle, mutta en voi väittää enkö toivoisi että se olisi edes muutaman vuoden nuorempi.

M on myös supersosiaalinen, supermukava ja superlahjakas. Useat kerrat se on soitellut minulle kitaraa ja laulellut, ja välillä olen kuunnellut sen biisejä myös YouTuben kautta. Se on ollut 12 vuotta enemmän tai vähemmän sinkkuna, se on pahempi kuin minä. Se tosin käy treffeillä jatkuvalla syötöllä, toisin kuin minä, joka olen eksääni ripustautunut, niin kuin se asian ilmaisi. Eikä ole vaikea tajuta miksi sillä olisi vientiä. Miksi se on minusta niin kiinnostunut on vieläkin aivan absurdia, koska olen kyllä todella tehnyt parhaani sen karkoittamiseksi olemalla niin kaukainen ja ingooraava. En ikinä kyllä mitenkään epämukava, joskin kerran aika rasittava varmaan koiranäyttelyn jälkeen kun olin väsynyt ja vittuuntunut ja se soitti minulle ihan yllättäen puhelimeen.

You're right, vastasin pähkäiltyäni aikani. That does sound crazy. So you've been, what, just waiting for me to figure it out? M näytti tyytyväiseltä kysymykseeni. Not really. Just hoping. Molemmat hymyilimme tahoillamme, kunnes se meni minun osaltani päänpudisteluksi ja naurahtamiseksi. Sellaista epäuskoista se varmaan oli. I should sleep, totesin viimein. Maybe, se vastasi. Yes, so I think I'll be going to bed. I might join you soon, se sanoi kasvoillaan jotenkin miettivä ilme. It's not that late there, totesin. No. But that's not what I meant. Off you go. Ja sitten se sulki puhelun ja minä jäin istumaan hämmentyneenä hiljaisuuteen.

Aamulla kone sanoi tutusti, jotta plop. Kuulin sen Spotifyn läpi samalla kun tein aamupalaa keittiössä. E kuitenkaan rientänyt koneelle niin kuin olisin ehkä pari viikkoa sitten tehnyt. Travishan se olisi toki. Ajattelin miten se reagoisi jos vain loggaisin ulos Yahoosta, mutta en sitä sitten kuitenkaan tehnyt kun viimein saavuin koneelle kahvikuppi kädessä.

Hey, I've had a crazy month, siinä luki. Hey, so have I, vastasin totuudenmukaisesti. My brain pretty much exploded last week, I'm still picking up the pieces. En tiennyt mitä siihen olisin sanonut, joten en sanonut mitään. I finally got my shit sorted out. Hey I'm so sorry about the holiday, my stuff messed it all up and I felt like we didn't get very far. En tiennyt mitä se viimeisellä tarkoitti, mutta en jotenkin edes halunnut kysyä. That's alright, vastasin. I had a nice time with you, se vielä yritti, mutta kai minä vaan olin jotenkin...no, muualla. Sitten se puhui Lucia-päivästä, lehdessä oli ollut siitä jotain. Se käyttäytyi tapansa mukaan kuin tietäisi traditiosta kaiken vain siksi että oli vuosi sitten nähnyt Helsingissä sen paraatihommelin, ja sen mielestä lehdessä oli annettu ihan väärä kuva koko hommasta.

Sen piti nukkua, joten se lähti aika äkkiä. Minä puolestani lähdin lenkille, enkä ajatellut sitä hetkeäkään. Minun ajatukseni olivat ihan muualla. Ja sekös vasta olikin pelottavaa.

So Long, So Long

2010-12-04T20:34:00.001+02:00

who's to say where the road will pave
So long, so long
who's to say when the tide will change
when nothing's for sure
(Thriving Ivory - Motorcade (So Long, So Long)

Nukuin jälleen äärettömän levottomasti. Ensimmäisen kerran heräsin neljältä, sitten kerran tunnissa, kunnes 7:59 tiesin että Traviksen tilaama herätys pärähtäisi käyntiin ihan kohta. Ja niin se tekikin, joten luovutusmielialassa tönin sen hereille. It's eight, you have to get up.

T nousi ja käveli puhelimen luo, hiljentäen piippauksen. Valot päälle ja nousin istumaan. 12 hours, hey, sanoin hymähtäen. What do you mean, se kysyi ihmeissään. You slept for 12 hours. Oh yeah. Se jähmettyi miettimään tätä asiaa. You're right. Jeez. 12 hours. Sitten se katsoi minua. You stayed awake by yourself? Yeah, sanoin naurahtaen ehkä aavistuksen katkerasti. Don't you remember though, I tried to wake you up, we even talked for a while. Se tuijotti hämmentyneenä, what about? I don't remember any of it. Uskomatonta, no ilmankos se oli vaikuttanut niin oudolta. It was nothing important, totesin ja nousin sängystä.

Why didn't you wake me up, se kysyi kun pesimme hampaitamme. I swear I tried, but you told me you wanted to sleep. Travis oli epäuskoisen näköinen. You ASKED me? Honey, that's like asking a heroin addict if he would like some more drugs. Of course I was going to say that I wanted to sleep. I didn't snap at you or anything, did I? Se kertoi että sitä säälitti joskus sen äiti joka oli joutunut sietämään sen äksyilyä vuosikaupalla yrittäessään herättää poikaansa. En tätä sille suoraa myöntänyt, mutta tämä oli yksi syistä miksen ollut ottanut järeämpiä aseita käyttöön. Olen niin herkkänahkainen että olisin varmasti pahoittanut mieleni.

Vaatteet päälle ja kamat kasaan. Se tarkisti lentonsa koneeltaan ja pakkasi senkin lopulta laukkuunsa. Se sanoi että sen olisi jatkettava hommiaan sitten koneessa, koska sunnuntaille sillä oli muitakin koulujuttuja tehtävänä. Katsoin sen konetta hetken ärsyyntyneenä. Saakelin vempele.

Pusu ovella ja sitten menimme aamiaiselle. Se ei ollut läheskään Klaus K:n tasoa, mutta söimme silti suhteellisen hyvällä ruokahalulla. T oli varsin järkyttynyt muro-jugurtticombostani, vaikka vakuutin sen olevan parasta ikinä. Se epäili kovasti.

Haimme tavaramme vielä huoneesta ja T tsekkasi ettei ollut jättänyt mitään mihinkään. Sitten se nappasi laukkunsa ja minä omani, ja lähdimme alakertaan. Nopea uloskirjaus ja sitten autolle. T otti navigaattorin ja valitsi sieltä taitavasti Helsinki-Vantaan, ja ajoin ulos hallista kirkkaaseen talviaamuun.

Travis yritti lukea karttaa kun navigaattori ei halunnut löytää satelliitteja. Sibeliuksenkatu, se luki ja selkeästi hämmentyi. Sibelius, why did you name a street after him? Vilkaisin siihen. You know him? Well, he's dead, T selvensi hyvin auttavasti, but I mean, he isn't Finnish. Melkein osuin katukivetykseen. Oh my god Travis, he composed Finlandia, what do you think? T ei meinannut vieläkään uskoa. But what's his first name? Ihan tosi, ajattelin itsekseni, meinasiko se yrittää väitellä tästä minun kanssani. Jean, totesin. That's not very Finnish, se vastasi. Google it, kehoitin ja käskin sitä keskittymään karttaan.

Jotenkin se vaan ei helpotu se lähdön hetkikään koskaan. T suuteli minua autossa kaksi kertaa kun olin ajanut terminaalin eteen, ja tulin vielä hengailemaan auton viereen kun se tyhjensi tavaratilan. Katsoin sitä paljonpuhuvasti, tai yritin kommunikoida jotenkin niitä ajatuksia mitä päässäni oli, mutta joita ei nyt ollut aikaa sanoa. Se hetki oli tullut ja mennyt, ja T oli ollut silloin syvässä unessa. Se vain hymyili rohkaisevasti ja halasimme pitkään. Kaksi suudelmaa vielä siellä ihmisten pällistellessä, ja päästin sen menemään. I love you, se sanoi vielä ennen kuin irroitti. I love you too, vastasin tylsästi. I'll see you, huikkasin sen perään. Se kääntyi hymyillen. You'd better.

Ja sitten minä ajoin pois. 10 sekuntia myöhemmin minua itketti aivan järjettömästi, mutta se tunne väistyi melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Jäljelle jäi sellainen ontto tyhjyys, hyvin erilainen fiilis kuin viimeksi. En ollut saanut sanottua sille mitään niistä asioista, joista olin halunnut puhua.

Nyt viikko myöhemmin tuntuu ihan hullulta että mitään näistä asioista tapahtui. Traviksesta en ole kuullut pihaustakaan sen jälkeen kun se lähti, se on käynyt matkailufoorumilla kirjoittelemassa, mutta Yahoossa sitä ei ole näkynyt. En oikein tiedä mitä siitäkin ajatella, viimeksi se kirjoitti minulle välittömästi laskeuduttuaan. Ehkä päällimmäisenä tunteena on, että vaikka meillä kivaa olikin, ja vaikka se tuntui rakkaammalta minulle kuin koskaan, tässä ei vaan ole enää mitään järkeä.

Joskus silloin muutama viikko sitten se vannotti minua puhelimessa, että jos tapaisin jonkun ja jos meidän sopimuksemme siksi raukeaisi, minun tulisi sanoa se sille kasvotusten. Minun tulisi matkustaa sen luo että se saisi sanoa hyvästit kunnolla, vaikkakin se omien sanojensa mukaan olisi aina odottamassa mahdollista paluutani. Tuolloin olin nauranut tälle kaikelle, nyt fiilikseni moisesta on vähän haikeat. Mahdotontahan se olisi siinä vaiheessa, todella. Everything always sounds better in theory, se sanoi minulle autossakin kun ajelimme Tampereelle silloin tiistaina. Ja minun täytyy myöntää, että se oli mitä luultavammin oikeammassa kuin ajattelikaan.

It's All Blowing North While We're Headed South

2010-12-02T10:23:00.005+02:00

When the train pulls out at dawn
Will it be something that's gone
In the rubble and the steam
Will you save a line for me
(Mat Kearney - Save A Line)

Heräsin yhtäkkiä keskellä yötä kun Travis sulki makkarin liukuovea. Tai jätti se sen toki raolleen, että nuorempi koirani voisi tulla ja mennä halutessaan, niin kuin se ilmeisesti tiesikin aiempien öitten perusteella. Katsahdin kelloa kun T oli jo poistunut ovenraosta, 3:15.

Loppuyö oli taas levotonta. Heräilin aina välillä ja kuulostelin mitä T puuhaili. Välillä kuului naputusta ja klikkailua, välillä taas ei yhtään mitään. Joskus tuoli narisi kun se venytteli, ja jossain vaiheessa toinen koirani tuli sen luota minua katsomaan. Josko sattuisin olemaan hereillä. Nuku vaan, sanoin sille, ja se heilautti häntäänsä ja lähti taas Traviksen jalkojenjuureen makoilemaan.

Nousin vähemmän levänneenä kuin olisin tahtonut siinä varttia vaille kymmenen. Travis havahtui kuin transsista kun istahdin keittiön baarijakkaralle. Are you done now, kysyin ja katselin sen näyttöä, jossa oli valtavasti aivan pientä tekstiä, kappale toisensa perään. Se oli aiemmin selittänyt minulle pienentävänsä tekstin välittömästi kun oli saanut kirjoitettua, että voisi paremmin katsella kokonaisuutta. Travis pudisti päätään jotenkin luovutusfiiliksissä. I've worked nonstop tonight for 7 hours and I feel like I'm not even close. Tuijotin sitä sanattomana, kun se venytteli kipeänoloisesti. I'm so stiff, I'd really need a massage. Naurahdin, I'm not good at giving massages. Yeah I don't want one from you, you'd just end up making it worse, se totesi hajamielisesti samalla kun tutkiskeli aikaansaannostaan. Pyöräytin silmiäni, ainakin se oli rehellinen.

Lähdin ulos koirien kanssa tarjoamatta sille edes kahvia, ei ollut moiseen aikaa. Tullessani takaisin se oli jo pakannut ja minunkin täytyi kasailla kamojani kun jäisin loppuviikonlopuksi vanhemmille. Se tyhjensi myös kahvinkeittimen ja laittoi likaisia astioita koneeseen. Arvostin tätä suuresti, mutta minua vähän jotenkin huvittikin, kun eihän sen olisi tarvinnut. Kaipasikohan se kaikkea sellaista kun oli asunut hotelleissa niin kauan? We'll need to take the garbage out when we leave, se ohjeisti minua, joka pakkasin makuuhuoneessa kassiani päätäni puistellen. Alright, honey, we'll be sure to do that.

Ulos päästessämme kävin heittämässä ne roskat katokseen, ja annoin koirat siksi aikaa Travikselle. Kun palasin en voinut kuin hymyillä miehelle, joka odotti autolla koirieni kanssa. Ne kolme eivät jotenkin sopineet yhteen, tai koirat toki, mutta Travis teki niistä häiritsevän pienen näköisiä. Sille olisi sopinut joku iso musta koira, paljon paremmin kuin kaksi vaaleaa pehmocollieta.

Autoon ja vanhemmille. Yritin koko matkan suostutella Travista ajamaan sieltä Helsinkiin, minua kun keskustassa ajaminen perjantai-iltapäivällä ruuhka-aikaan ei houkutellut yhtään. Vuosi sitten se oli kysynyt että saisiko ajaa, mutta en ollut suostunut. Tuolloin jätimme auton laitakaupungille ja menimme junalla keskustaan, mutta nyt T ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta moiseen. You'll do fine, se vakuutteli, I'll help you.

Emme kauaa olleet porukoillani, sanoimme äidilleni hei ja jätimme koirat sinne kiirehtiäksemme Helsinkiin. Yritin koko matkan puhua Travista ympäri, siinä tietenkään onnistumatta. Radiossa soi YleX ja T kysyi jossain välissä mistä siellä puhuttiin. Church, sanoin ja tiesin ettei se haluaisi tietää enempää. Sehän oli ollut radiojuontaja Las Vegasissa joskus vuonna keppi ja kivi, joten kai sillä oli jotain ammattikiinnostusta myös Suomen radioon. Musiikkina tuli Happoradion Pelastaja ja Pariisin Kevään Matkalla etelään suhteellisen peräjälkeen ja minua hymyilytti, varsinkin se viimeinen. We kind of are, totesin Travikselle kun käänsin sille kappaleen nimen. Se hymähti, it isn't getting any warmer though.

Se oli aivan taivaallinen kartturi. Rauhallisesti ja selkeästi se katseli navigaattorista mitä oli tulossa ja mihin minun pitäisi mennä ja miten minun tulisi ryhmittyä. Paljon paremmin kuin navigaattorin oma naisääni! Minua ei jännittänyt ensimmäisten minuuttien jälkeen ollenkaan, vaikka ajattelin etten osaisi mitään. En tosin saanut mitään selvää sen teidennimistä, se lausui niitä omituisilla painotuksilla, vaikka pyrki toki monotoniseen ensimmäisen tavun painottamiseen. There's a roundabout coming, se sanoi, ja hetken päästä molemmat ihmettelimme, oliko se muka todella ollut liikenneympyrä. This city is weird, T totesi ja minä en voinut kuin olla samaa mieltä.

Viimein hotellilla, jätin auton itseeni valtavan tyytyväisenä kaunvarteen ja pääsimme marssimaan sisään. Valtavasti porukkaa, lähinnä saksalaisia ja hollantilaisia. Menimme jonottamaan lyhyimpään jonoon ja katselin mielenkiinnolla ympärilleni. Radisson Blu oli ollut Traviksen valinta, minulle oli ollut täysin se ja sama.

T heitti tiskiin luottokorttinsa ja jonkun kullanvärisen pistekortin. Sille annettiin joku kaavake täytettäväksi, put her names there, too, sanoi respan nainen ja Travis alkoi kirjoittaa omia tietojaan vaadittuihin sarakkeisiin. Sitten se ojensi kynää minuun päin, ja katsoin sitä kysyvästi. Surely you know my name? Oh, right, se vastasi kun tajusi, että ehkä tosiaan olisi iisimpää jos se vetäisi ne siihen paperiin siinä samalla. When's your birthday, se kuiskasi hetken päästä ja tarkistin samalla että se oli kirjoittanut nimeni oikein. Annoin sille päivämäärän, ja se raapusti sen sarakkeeseen. Yhtäkkiä sen käsi pysähtyi. Nyt minulla oli jo ehkä syytäkin kohottaa sille kulmakarvojani, seriously? Nineteen...autoin sitä, mutta sen kirjoitus loppui taas. Eighty...sanoin nyt jo epäuskoisena...five. En minäkään ollut sen syntymäpäivää muistanut, mutta herraisä, kai se nyt sentään tiesi millä vuosikymmenellä olin syntynyt! 1975 ja 1985, ne näyttivät jotenkin hämmentäviltä siinä alekkain. 10 vuotta, miten se nyt tuntuikin yhtäkkiä niin ikuisuudelta.

Hissiin ja vitoskerrokseen. Meillä oli ehkä hieman kilpailua siitä kumpi löytäisi tiensä huoneen ovelle ensin. Tasapeliksi se meni, olin aika hyvä yliopistoilun takia löytämään oikeita huoneita sokkeloisissa rakennuksissa. Business class, luki ovessa. You got upgraded, totesin, ja se vain kohautti olkiaan. No joo, enää en ihmetellyt miksi se oli halunnut juuri sen hotellin.

Huone oli ihan jees. Ei nyt mitenkään supererikoinen, kylppärissä oli tosin amme. Fakta joka sai minut iloiseksi, en ollut ollut kylvyssä muistaakseni sitten vuoden 2008. Travis alkoi esitellä minulle rutiineitaan, jotka olivat moninaisia. Hey, is our bed messed up, se kysyi kesken jonkun selityksen kylppärikamoista. Katsahdin siististi laitettua sänkyä hämilläni. No... Oh, T sanoi, ok, sometimes they just don't change the sheets when they're supposed to. Istahdin sängylle ja kaaduin selälleni teatraalisen liioitellun turhautuneena sen snobiuteen. Se katsoi minua jonkun aikaa, kunnes alkoi purkaa kannettavaansa läheiselle pöydälle.

Makoilin siinä sängyllä kattoon tuijottaen kunnes T oli valmis lähtöön. Kävimme ensin siirtämässä autoni hotellin parkkihalliin. Tarina, jota en mielelläni muistele, sillä onnistuin parkkeeraamaan kaarani aivan päin helvettiä Traviksen puistellessa päätään vieressäni. En edes tajunnut kuinka typerästi olinkaan saanut autoni peruutettua "ruutuun", ennen kuin astuin siitä ulos. I can't leave it like this, totesin lähinnä itselleni, it's embarrassing. Yeah, it is, T sanoi ja asteli jonkun matkan päähän. Itse istahdin takaisin autoon ja se näytti minulle käsillään apuja. Suhteellisen noloa. En tajua miksi en osaa ikinä laittaa autoani parkkiin kun Travis on mukana, sama ilmiö tapahtui vuosi sitten. Se itse oli parkkeerauksen maailmanmestaritasoa. Mini + Manhattan, need I say more.

No, lähdimme sitten tämän tuskallisuuden jälkeen kävelemään pitkin Helsingin katuja. Se tahtoi Etelärantaan, puhui jostain ravintolasta ja lounaasta. Katsahdin kelloa ja mietiskelin, että noikohan kerkeisimme. Ehkä jos pitäisimme kiirettä.

Kiirettä tuli pidettyä, mutta ongelmaksi tuli se, että eksyimme. Minulla oli koko ajan sellainen olo että menimme väärään suuntaan, mutta en luottanut itseeni suunnistajana ollenkaan, joten oletin että T tietäisi paremmin. Mutta nyt jälkeenpäin ei voi kun pudistaa päätä itselleen, mistä SE olisi voinut tietää? Meillä oli mukana hotellista nappaamani kartta, jota T yritti lukea samalla kun minä jäädyin. Sillä vaatteiden alla kerrasto, minulla ei mitään.

Joskus tunnin päästä saavuimme haluttuun paikkaan, mutta lounasaika oli auttamatta ohi. Jäimme kuitenkin katsomaan meressä kelluvia risteilijöitä. Katselimme niitä hiljaa vähän aikaa, kunnes avasin suuni. I wish we could just hop on one and go somewhere. Couldn't we do that? T hymähti. Let's find some glög, se vastasi haikailuihini ja lähdimme tarpomaan eteenpäin. Minulla oli niin valtavan kylmä, ja se tuntui tajuavan, koska lauleskeli korvaani hiljaa jotain kesästä kertovaa laulua, jota en tunnistanut. Aina kun tuli joku vastaantulija, se lopetti kunnes ohitus oli tapahtunut ja aloitti sitten siitä mihin oli jäänyt. Juuri silloin ei ollut vaikeaa tajuta miksi Travikseen olin koskaan rakastunut.

Harhailimme jonkun aikaa ympäriinsä, kunnes löysimme sopivan paikan. Tilasin välittömästi kaksi glögiä, mutta en meinanut millään saada kirjoitettua nimeäni kuittiin. Sormeni vaan eivät toimineet ollenkaan, joten lopputuloksena nimmarin kohdalla oli vain, no, viiva. T tuijotti sitä hetken, nappasi glöginsä ja seurasin sitä pöytäämme, jossa se antoi minun istua täydessä hiljaisuudessa kuuman lasini kanssa tovin.

You know, se aloitti jonkun ajan päästä, kun aloin taas uskoa että käteni ehkä vielä joskus alkaisivat toimia. You will get married in ten years. Katsoin sitä ehkä turhankin vihaisesti ja puristin lasiani kovempaa. Sitä nauratti. You always get so defensive. But you just are the type that should, and that wants to, get married. En jaksanut edes kommentoida, elävästi tuli mieleen viimeinen iltamme Nykissä kun se yritti saada minua myöntymään humanistipoikaystävän hankkimiseen. Huokasin kyllästyneesti. Ok, mr. Fortune-teller, am I going to have kids too? Hmm, se sanoi ja maistoi omaa glögiään. Women tend to go nuts at around 30, so I expect this will be the case with you as well. But who knows. All I'm saying is that you deserve to be with someone.

Are you saying this, aloitin mietteliäästi, because in 10 years you'll be horribly old? Se tiesi että pilailin, ja tarttui käteeni, että sai minut katsomaan itseensä. It goes both ways, honey. Hymyilin sille, harhautukseni oli onnistunut. Loppuajan puhuimme sen unelmista rakentaa talo johonkin erämaahan, joka tuntui minusta hassulta, en pystynyt ylipäänsä kuvittelemaan sitä mihinkään muuhun kaupunkiin kuin New Yorkiin, vaikka se olikin siellä asunut niin pienen osan elämästään, ja nyt se pakotti päähäni ajatuksia siitä jossain Alaskan villissä luonnossa yksinään asustelemassa.

Let's go get something to eat, se sanoi joskus kuuden maissa. Minulla oli oikeastaan jo nälkä, tajusin yhtäkkiä. Siihen asti se vallitseva olotila oli ollut se jäätyminen, eikä minua rehellisesti sanottuna ihan kauheasti kiinnostanut ulosmeno. Mutta emme me siellä voineet koko iltaa istua, joten lähdimme takaisin hyytävään ilmastoon.

Suuntasimme takaisin hotellille. T oli päättänyt, että oli suhteellisen sama mitä söisimme, mutta jotain oli saatava. Matkallamme sinne tosin kävelimme sushipaikan ohi, ja se teki stopin. I'm taking you in there, se sanoi päättäväisesti. Olin muutamaa päivää aiemmin puhunut, etten ollut syönyt sushia sitten amerikanreissuni, ja T oli tätä kovasti ihmetellyt. No no no, protestoin kun ajattelinkin että minun pitäisi syödä puikoilla Traviksen läsnäollessa. Se autojuttu oli ollut tarpeeksi noloa, minä en ollut syönyt niillä saamarin tikuilla melkein kolmeen vuoteen, enkä silloinkaan ollut miksikään proksi tullut. Travis ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan avasi minulle oven ja niinpä menimme sisään.

Sushibar + Wine taisi olla sen nimi. Menimme nurkkapöytään ja saimme listat eteemme. T tarkasti ensimmäiseksi viinilistan. It's actually kind of weird, se aloitti äänensävyllä, jonka tiesin enteilevän luentoa. Sushi and wine aren't really supposed to go together, se jatkoi ja sain kuin sainkin sen luennon aiheesta japanin historia vs. viinin historia. Siltikin se päätyi kahteen valkoviiniin, ja yhdessä päätimme ottaa kahdenkymmen palan sushilajitelman.

Viinit tulivat ensin. Travis pyöritteli ja haisteli niitä hetken, ja sysäsi toisen minun eteeni. Try it. Se tuijotti minua suhteellisen intensiivisesti kun kohotin lasin huulilleni. Laskin lasin pöydälle ja yritin keskittyä. T siirsi toisenkin lasin eteeni. Now the other one. Maistoin sitäkin, ja asetin lasin sen toisen viereen. I like this one better, sanoin ja osoitin sitä viimeisintä. T hymyili hyväksyvästi. So do I, se sanoi ja otti toisen lasin itselleen. Interesting.

En kerennyt tiedustella mikä siinä nyt oli niin kiintoisaa, kun pöytäämme tuotiin puikot ja lautaset, ja kuppeihin kaadettiin soijaa. I have a confession to make, sanoin hieman anteeksipyytävään sävyyn kun T otti puikkonsa käsiinsä, I don't remember how to eat with those. Se irroitti ne toisistaan ja hieroi niitä toisiaan vasten, there is no shame in not knowing how to eat with inferior utensils, se sanoi ja asetteli tikut käteensä. You can ask for a fork if you want to. Otin minäkin puikot käteeni, mutta en edes yrittänyt esittää tietäväni mitä niille piti tehdä.

En minä sitten niin luokaton ollutkaan, huomasin kun kokeilin napata ensimmäistä palaa. Travis intoili wasabista, joka oli sen mielestä suhteellisen täydellistä. Se käski minun ottaa siitä vähän ihan pelkiltään, ja tein työtä käskettyä. 5 sekuntia ja ihmettelin ääneen miksi suostuin moiseen. Travista nauratti. Just give it a couple of seconds. Ja todella, hetken päästä minua ei itkettänyt/aivastuttanut/suututtanut enää ollenkaan.

I'm going to fight you for these two, T ilmoitti ja osoitti yellowtailia ja tonnikalaa. Kohautin olkiani, you can have them. Se vilkaisi minua harmistuneena. But you should try them. Naurahdin ja pudistin päätäni huokaisten. Aika mahdoton yhtälö, tuumin, kunnes sillä selkeästi syttyi lamppu päässä. Se nappasi tonnikalan, kastoi sen toisen pään soijaan, haukkasi ja laittoi jäljelle jääneen osan lautaselleni. Ongelma tässä oli tosin se, ettei sushia oltu tarkoitettu sellaiseen, ja kun yritin ottaa lahoavaa palaa puikkoihini, se alkoi hajota ilmassa. Puolet riisistä tippui soijaan, ja puolet syliini, sain lopulta suuhuni vain sen kalan. It's the thought that counts, totesin lopulta.

Meillä oli hauskaa. Tilasimme vielä neljä palaa lisää koska Traviksella oli nälkä. Se valitsi myös kaksi uutta viiniä, itselleen se otti toki punaisen, minä sain rosen, ja se oli aivan varma että pitäisin siitä. Se oli oikeassa, tietenkin.

Ah shit, se yhtäkkiä tajusi. I wonder if they take American Express, I've run out of cash. Kaivoin vastaukseksi laukustani lompakkoni ja asetin sen hymyillen eteeni pöydälle. I'll pay for this. Nyt oli Traviksen vuoro olla häkeltynyt. It's my turn, totesin hymyillen, edelleen huomasin että minun oli hyvin vaikea jäädä sille mitään velkaa, tämä oli minulle suunnaton helpotus vaikka lasku nyt olikin luultavasti neljäsosa siitä edellisestä. But that was my idea, T sanoi viitaten edelliseen iltaan. And this was mine, vastasin. Yllätyksekseni se tyytyi kohtaloonsa, ja huikkasin tarjoilijalta laskun.

Hyvissa tunnelmissa suuntasimme hotellille, jonne oli vain parin minuutin kävely. Travis oli hyvin väsynyt, olin huomannut sen jo aiemmin. Huoneeseen päästyämme se hoiperteli sängylle, otti vaatteensa pois ja meni peiton alle. Wake me up at ten thirty, se vaati ja nukahti suunnilleen välittömästi. Minä jäin katsomaan Diiliä telkkarista ja lopulta kävin siinä ihanassa kylvyssä, josta olin haaveillut koko päivän.

Makoilin sängyssä sen vieressä valtavassa kylpytakissani. Katselin kolmosen elokuvaa Kuolema pukee häntä ja havahduin jossain vaiheessa katsomaan kelloa. 22:37 sanoi kännykkä, joten tönin Travista hereille. Se avasi silmänsä ja hymyili väsyneesti. Puhuimme hetken taitoluistelusta ja elokuvista, mutta se oli todella erikoinen jotenkin. Do you want to sleep for a bit more, kysyin lopulta. I don't know, T vastasi ja sammui sekunnissa. Laitoin peittoa paremmin sen päälle ja jatkoin television katselua, mutta aloin ymmärtää, että oli kovin mahdollista etten saisi Travista enää hereille.

Yhdeltätoista yritin uudestaan. Puhuimme taas hetken, se jopa nauroi jollekin jutulleni. Mutta sitten se taas vaipui uneen, eikä minulla vaan ollut sydäntä sitä herättää. Olihan se ollut hereillä monta, monta tuntia. Vilkaisin sen konetta ja mietin suuttuisiko se jos käyttäisin sitä. Tulin lopputulokseen, että mahdollisesti, joten en kajonnut läppäriin.

Viimeinen yritys puoli kaksitoista. Ei mitään tulosta. Do you just want to sleep, kysyin turhautuneena. I guess so, se vastasi ja käänsi kylkeään. Menin pesemään hampaani ja tuijottelin itseäni kylppärin monista peileistä. Näin se siis tulisi menemään, mahdollisesti viimeinen yömme yhdessä koskaan. Se tuntui yllättävän masentavalta, ja laahauduin lopulta sänkyyn sammutettuani valot. Menin omalle puolelleni, visusti päättäen pysyväni siellä koko yön. Kuitenkin muutaman minuutin jälkeen painauduin Travikseen kiinni ja menin sen peiton alle. Se kääntyi automaattisesti ja otti minut syliinsä, mutta hereillä se ei ollut. Huokasin ja suljin silmäni, ajatellen kaiholla sitä viimeistä yötä vuoden takaa, kun emme malttaneet oikein nukkua millään. Tämä loppuisi nyt näin. Tällä kertaa. Mutta kuka ties, ehkä kerta oli viimeinen.

Swing Me These Sorrows and Try Delusion for a While

2010-12-01T09:45:00.000+02:00

It's such a beautiful lie
You've got to lose inhibition -
Romance your ego for a while

Come on, give it a try
(Hurts - Illumination)

Heräilin taas pitkin yötä. Näin jotain levottomia unia ja viimein havahduin kunnolla hereille kun kelloni pärähti soimaan. Traviskin virkosi ainakin osaksi, ja kysyin siltä pitäisikö sen nousta. Se vastasi vain käärimällä minut syliinsä ja siihen nukahdimme sitten molemmat. Se oli varsin mukavaa.

Minä nousin puoli yksitoista. Yritin saada sitä tajuihinsa, mutta se ei halunnut nousta. Eikä kyllä ihmekään, uni teki sille hyvää. Kuitenkin yhdentoista jälkeen minun piti lähteä lenkille, ja se viimein nousi kun olin laittamassa kenkiä jalkaan. Se meni suoraan koneelle istumaan ja katsoin sitä säälivästi. Rassukka.

Palasimme tunnin päästä koirien kanssa. Ne juoksivat innoissaan tsekkaamaan ensin sohvan, sitten sängyn, ja löysivät Traviksen lopulta sieltä mihin olimme sen jättäneet. Your dogs are all sweaty, se sanoi. Katsoin sitä ihmeissäni. What do you mean? They smell of dog sweat. Katsoin sitä aivan hämmennyksissä. Dogs don't sweat like that. And certainly not now! Se jaksoi vain selittää jostain koirahiestä ja sen ominaishajusta. En ollut IKINÄ kuullut moisesta. Myöhemmin keskustellessani kaverini kanssa asiasta ilmeni, että koirat voivat haista "ulolta" tullessaan ulkoa, ja että tämä oli varmaan mihin T viittasi. Mutta mene ja tiedä, minulle on vieläkin ihan mysteeri mitä se tarkoitti.

Valmistauduin pitkän kaavan mukaan yliopistoiluun. Se näytti minulle YouTubesta Drunk American History-videoita, joille naureskelimme yhdessä. Onnistuin sulattamaan suoristusraudallani jäljet pesukoneen kanteen kun epähuomiossa jätin sen siihen kuumenemaan jäädessäni katsomaan videoita Traviksen kanssa. Mutta oh well, mitään pahempaa ei onneksi tapahtunut.

Vedin takin päälle ja T tuli halailemaan minua vielä hetkeksi olohuoneen puolelle. Good luck, se sanoi ja se tuntui hyvältä. Katsahdin kelloa, tajuten että minulla oli 5 minuuttia aikaa keretä bussipysäkille. Oh shit, I have to go, huudahdin ja juoksin ovelle. I'll close it after you, T sanoi perääni. No, kerkesin bussiin ja onnellisesti yliopistolle.

Kun palasin kotiin T lepäsi sohvalla collieiden kanssa. Minua hymyilytti tämä näky hyvinkin paljon. That was fast, se sanoi. Olin ollut poissa ehkä kaksi ja puoli tuntia. Not really, hymähdin, at least to me it felt like forever.

Se oli kasannut postin pöydälle. Kiva ele, tuumin ja istahdin käymään niitä läpi. No bills, se sanoi iloisesti. Katsoin siihen mietteissäni, kylläpäs se nyt käyttäytyi ihan kuin asuisumme oikeasti yhdessä. Mietin hetken miten se olisi oikeastaan niitä välttämättä edes erottanut, mutta eipä minulle sinä päivänä muutenkaan ollut kirjeitä tullut. Selasin lehdet läpi ja se palasi koneelleen. Katsahdin sen näyttöä. Are you done yet? Oletin, että se olisi jo aika lähellä loppua. Ensin se ei vastannut mitään, tuijotti vain muistiinpanojaan. You don't want to know, se lopulta sanoi. You're not even close, lausahdin järkyttyneenä. No, I can't say I am. I'll have to stay up tonight. I will simply have to.

En minä voinut sille olla vihainen tai siihen pettynyt. Kyllähän minä Traviksen tiesin, se ei tehnyt mitään huolimattomasti. Ainakaan opiskelu- tai työjuttuja. Mutta tuntui jotenkin liioittelulta, laskin nopeasti että se oli Suomessa ollessaan työskennellyt projektin parissa jonkun 20 tuntia. No sauna today then, sanoin vähän surullisena. Se käännähti tuolissaan. What do you mean? Of course we will have a sauna. I can't leave Finland before I have a sauna!

Kävin taas lenkillä kaverin kanssa, ja kun tulin kotiin Travis ryntäsi taas suihkuun. Meillä oli pöytävaraus jonkun luokituksen mukaan Tampereen parhaassa ravintolassa, johon se oli päätynyt kun emme Helsingistä saaneet mitään järkevää varattua. Se ei ollut tästä asiasta muuten ollenkaan kiukkuinen enää, sitä lähinnä huvitti miten vaikeaa se voikaan joskus olla päästä syömään haluamaansa paikkaan.

Minä puin päälleni hameen pitkästä aikaa. Korkkaritkin laitoin jalkoihin, vaikka minua ihmetytti miten ikipäivänä voisin niissä ajaa. Ulkona oli aivan järkyttävän kylmä edelleen, mutta päätin vain yrittää elää sen asian kanssa sukkahousuineni.

Auton jätimme yliopistolle ja hymyilin salaa varjoillemme lumessa. Tuntui jotenkin kivalta kävellä kampuksen läpi sen kanssa. Ravitolaa jouduimme tosin hieman etsimään kun se oli niin pienoinen, mutta olipahan ihanaa päästä sisälle siitä kaameudesta. Viihtyisä ja kodikas paikka, nimensä veroisesti todellakin vain sellainen huone. Kaikista pöydistä kuului englantia, huomasin ja se jotenkin huvitti. Eivätkö suomalaiset käyneet itsekseen ikinä tällaisissa paikoissa? Tai sitten se oli juurikin se myöhäinen kellonaika arki-iltana.

Istahdin pöytäämme ja Travis minua vastapäätä. Tarjoilija toi listat ja sytytti meille kynttilän. Yllättävä falshback Helsinkiin vuosien 2007 ja 2008 taitteessa kun istuin Sassossa sen toisen Traviksen kanssa. Valaistus oli juuri sama. En tiedä mitä kasvoni kommunikoivat yhtäkkisestä muistosta, koska kun keskitin katseeni Travikseen, sen ilme oli tutkiva. Hymyilin ja silitin sen kättä päättäen keskittyä nyt ihan muihin juttuihin.

Meillä oli hauskaa. Otimme kahdeksasta mahdollisuudesta kuusi, jätimme makeat jälkiruuat pois koska T ei moisista pitänyt. Se otti myös kaikkiin ruokalajeihin kuuluvat viinit. Minä ajoin, joten olin vesilinjalla. Oli mielenkiintoista seurata sitä kun se maisteli viinejä, jotka olivat kaikki sen mukaan todella outoja. It's like, se selitti kun katsoin sitä tiedustelevasti, se tiesi etten minä tiennyt viineistä paljoakaan, they aren't at all typical. Very bizarre, usually there are maybe a couple of wines like these per menu, but these are all odd. Myös jälkkärijuustoista yksi oli mielenkiintoinen. Sillä kaamealla tavalla, se jäi meiltä molemmilta kesken, oli aika, noh, voimakas.

Ehkä yllättävintä oli, että se maksoi koko laskun. Minä en todellakaan odottanut moista, en ikinä tule unohtamaan sen räjähdystä kyseisestä asiasta New Yorkissa silloin joskus kauan sitten. You didn't have to, aloitin, mutta se vain ohjasi minut ovea päin hyssytellen. No really, yritin jatkaa, mutta se pudisti päätään ja tarttui kädestäni kiinni kun astuimme takaisin kylmään yöhön.

Jäistä autoilua kotiin. Laitoin saunan päälle ja lähdin suorilta koirien kanssa käppäilemään. Se meni koneelleen vaikeroimaan, toki. I'll be an hour, huikkasin ovelta iloisesti. You're crazy, se huikkasi samalla äänenpainolla perääni. See you, naurahdin ja lähdin. Bye, kuului vielä ennen kuin sain oven kiinni perässäni. Tiesin että kaipaisin juuri tällaisia pieniä juttuja kun se lähtisi. Aika meni pelottavan nopeasti.

Palatessani sytytin kynttilät saunaan ja täytin saavin vedellä. Totesin, että löylynheittokauhassa oli rako keskellä, oli muuten viimeinen puukauha minkä saunaan ostaisin ikinä. Ne missä se kauhaosa on metallia ovat niin paljon parempia, plus se että ne eivät kellu siellä saavissa. Fakta joka oli ärsyttänyt minua siitä hetkestä lähtien kun olin sen kauhan ostanut.

Alright, totesin kun kävelin sen luo. It's ready. Ok, se sanoi ja venytteli. How's it coming along, kysyin jälleen kerran. Travis vain pudisti päätään. But do you HAVE to get it done now? Like, all of it, kyselin lisää. You think I'd stay up all night while you sleep in your bed alone if I didn't have to get it done? I have to get it done. All of it. And I will tonight, I'm staying up all night doing this thing, and I'll close my computer in the morning, after which we will go to Helsinki and I won't even look at the damn thing while we are there. Tuntui siltikin jotenkin lohduttomalta, että se olisi taas yön hereillä.

Do you want a towel again, kysyin vitsillä, en oikeasti ajatellut että se sellaisen haluaisi. Of course, se sanoikin yllättäen. Vitsin amerikkalaiset, tuumin ja hain sille uuden pyyhkeen. Itsekin kääriydyin sitten omaani, kun olisi tuntunut tyhmältä istua siellä alasti. Tai en tiedä olisiko, ehkä olisi pitänyt kokeilla.

Se otti saunomisen nyt paljon paremmalla otteella kuin viimeksi, ja uskon että se nautti siitä. Keskustelimme Sarah Palinista, jota sen äiti haluaisi äänestää Traviksen estelyistä huolimatta. Äitiparka, ajattelin, T oli varmaan aika rajuin sanakääntein vastustanut äitinsä mielipidettä. Tosin minusta tuntui pelottavalta että yhtään kukaan oikeasti tahtoisi äänestää sitä naista. Ja että sellainen ihminen oli sukua Travisille tuntui suhteellisen utopistiselta.

Kävimme suihkussa ja menin taas seisoskelemaan peilin eteen. Ihan kuin viimeksikin. Travis saapui taakseni hetkessä ja minua nauratti. It's just like last year, sanoin onnellisena. Only, I'm wearing stuff, totesin ja välittömästi Travis tarrasi kiinni pyyhkeeseeni ja veti sen pois. Sen kädet ympärilläni taas nojasin siihen samalla kun katsoimme itseämme peilistä. Older than we were before, huokasin, mutta totuus oli, että jotenkin se hetki onnistui olemaan täydellisempi ja kauniimpi kuin viimeksi. Meitä molempia hymyilytti.

Makoilimme sohvalla pyyhkeissämme tuijottaen kattoa. Vanhempi koira oli umpiunessa korissaan ja oli ihanan seesteistä ja hiljaista muutenkin. So, what's happening next, kysyin tarkoittaen että aikoiko se ihan oikeasti olla koneella koko yön. We'll go back one more time, se ilmoitti tarkoittaen saunaa, and then we will have sex. Jatkoimme katon tuijotusta. Ok, totesin. Hetken päästä repesimme molemmat nauramaan. Wow, we really are like an old married couple, sanoin kuivasti ja sitä nauratti vielä enemmän. Romance is dead, se vahvisti.

I Believe You Might Stumble and Come Closer Now

2010-11-29T16:27:00.000+02:00

Make time to be
all this and more for me
Well you're the best
so, well done you

I won't go on
(Keane - Come Closer)

Keskiviikkoaamu, päätin lopulta nousta kun kello oli himppaa vaille yhdeksän. T havahtui koneensa äärestä. Haven't you gotten any sleep, kysyin hämmentyneenä. Se kääntyi tuolissa ja hymyili pölähtäneelle olemukselleni, etuhiuksien miinuspuolia oli juurikin nämä aamut. Well, I slept with you for a couple of hours and then I had a nap on the couch. This one has been keeping me company, se sanoi ja osoitti vanhempaa collietani, joka oli ilmeisesti hylännyt minut jossain vaiheessa yötä. Nyt se makoili sen tuolin takana matolla.

Kävin pesemässä hampaat ja aloin pukea aamulenkkiä varten. T nousi seisomaan ja venytteli kun laitoin kenkiä jalkaan olohuoneessa. Kun nousin sohvalta melkein valmiina kohtaamaan kylmän aamun kera innokkaiden talutettavieni, T nappasikin minut syliinsä. Painoin pääni sen rintakehää vasten ja rutistin takaisin. It's somehow wrong, sanoin pehmeästi, waking up without you when you're actually here. Sen kasvoilta paistoi harmitus, se painoi pääni takaisin syleilyynsä. I am so so sorry honey. But this isn't my fault. I'll get it done. Irroitimme toisistamme. Katsoin siihen tutkivasti. How much do you have left? Se vilkaisi konettaan ja huokasi. I don't know. It's taking longer than I expected.

Lähdin ulos. Oli kylmä, joo, mutta se ei haitannut. Raitis ilma teki hyvää sen jokseenkin ikuisuudelta tuntuneen yön jälkeen. Vaan millainen ikuisuus se oli Travikselle ollut, en osaa edes arvella.

Laitoin meille aamupalaa ja keitin kahvia. Travis otti kaiken innolla vastaan, varsinkin sen kahvin. Jos olisin tajunnut, olisin voinut keittää sille kananmunan, mutta en silloin muistanut että se piti niistä aamiaisella.

Menimme sohvalle makoilemaan sen kannettavan kanssa, se tahtoi näyttää minulle jonkun komediasarjan. Kuulemma en varmaan sitä tajuaisi. Olinkin unohtanut miten ärsyttävää olikaan sen ikuinen usko siihen, että meillä ei ollut samanlainen huumorintaju, vaikka se ei ollut ollenkaan totta. Nojailin sen olkapäähän ja se kiersi käsivartensa ympärilleni. Siinä sitten kikattelimme yhdessä, sarjan nimeä en kuolemaksenikaan kylläkään muista. Joku HBO:n komedia, jossa kiroiltiin paljon. Ooh, HBO, sanoin kun sen logo pamahti näytölle. I love True Blood. Travis katsoi minuun ja huokasi. Oh well, nobody's perfect. Ha, puhahdin.

Palasimme koirien kanssa metsälenkiltä joskus kolmen pintaan kotiin. Travis yhä edelleen oli koneella. Se oli laittanut valot päälle ja verhot kiinni, vaikka asuntooni kukaan ei olisi ulkoa nähnytkään. Ainakaan helposti. Kysyin siltä halusiko se tulla kauppaan mukaan, tai että oliko sillä jotain mitä se tahtoi. Se tilasi sipsejä, joka oli jotenkin tosi hassu pyyntö minusta. Travis ja sipsit. Hmm.

Jotenkin koko keskiviikko oli todella rikkonainen. Kun palasin kaupasta, soitti kaverini ja pyysi meidät lenkille. Menisimme myöhemmin syömään yhdessä, joten oli kivakin saada koirien pitkä lenkki tehtyä yhdessä jonkun kanssa. Sanoin tästä Travikselle, joka ymmärsi lauseeni jonain vihjauksena, vaikken sellaiseksi sitä tarkoittanutkaan. You do realise that I would not come with you even if I didn't have this project? It's so fucking cold. Minua nauratti. Yes, I realise. I wouldn't even ask. Kävelin tietokonepyödän luo ihan sen viereen ja katsoin sitä hyvin läheltä. Se vähän hämmentyi tästä, mutta painoin suudelman sen huulille. Bye now. Se hymyili. You shocked me. Good, vastasin ja se naurahti.

No, suuntasimme taas vaihteeksi koirien kanssa talven ihmemaahan. Kaverini oli aivan ihmeissään Traviksen projektista, ei oikein pystynyt käsittämään koko asiaa. Ja olihan se aivan älytöntä, mutta tietenkään sille ei asiasta voinut olla vihainen. Säälin sitä enemmän kuin mitään muuta, tuntui pahalta että se oli lentänyt Suomeen siksi, että halusi päästä pakoon elämäänsä, mutta kaikki paha vaan seurasi sitä minne se menikin. Ja nyt sen viiden päivän breikki oli täynnä stressiä ja unettomia öitä. Minusta oli aika uskomatonta, että se oli vieläkin hereillä, itse en olisi moiseen pystynyt.

Miljoonatta kertaa astuin ovesta sisään. Travis nousi koneelta samalla hetkellä ja sanoi käyvänsä suihkussa. Se lukitsi oven perässää, ja minua vähän nauratti. Luuliko se että hyökkäisin nyt sen kanssa suihkuun? Hymähtelin itsekseni sohvalla ja rupesin pohtimaan mitä laittaisin päälleni. Päädyin tylsästi farkkuihin ja toppiin, sekä mustaan boleroon. Saisi olla tarpeeksi hyvä, olimme menossa vain Plevnaan.

Puoli yhdeksän aikaan kyytimme saapui, ja Travis tervehti kaverini poikaystävää iloisesti. Kaverini se oli tavannut jo vuosi sitten, ja se tervehti sitä kuin hyvääkin tuttuaan. Sanailin kaverin poikaystävän kanssa keskustaan päästessämme parkkeerauksesta, se ei ollut tietoinen että torille pystyi jättämään kasin jälkeen auton ilmaiseksi. No, me sitten päädyimme kävelemään vartin ravintolaan, jossa ajassa Travis ja kaverini jäätyivät.

Meillä oli hauska ilta. Travis kokeili erilaisia oluita ja söi jonkun makkarajutun. Minä vedin ihan rehellisesti pihvin, joka oli aivan järkyttävän hyvä. Kaveri ja sen poikaystävä söivät poronkäristyksen, jonka minä ja Travis tuomitsimme tylsäksi. Ei siksi että se oli poronkäristystä, mutta siksi että ne ottivat samaa. That's the point of having a significant other, you can try each other's food! Minä heittelin ruokaa vahingossa syliini ja kaadoin jopa taitavasti vesilasistani neljäsosan housuilleni. Travis katseli minua epäilevästi ja minua alkoi naurattaa. You can't take me anywhere! Se ei onneksi kommentoinut. Veikkaan että sen mielessä oli vastaavia ajatuksia.

Arki-ilta kun oli kyseessä, lähdimme kotiin aika pian. Pääsimme ovesta sisään varmaan yhdentoista maissa. Se suuntasi sohvalle melkein heti, minä jäin tervehtimään koiria ja vaihdoin vaatteet. Istahdin sen viereen lopulta olohousuissani ja t-paidassa. Did you have a good time, kysyin. I did, it was fun. Do you know what else I would like? En kerennyt vastata, kun se alkoi asettua sohvalle pitkälleen, vetäen minut mukanaan. Oma asentoni oli aika epämukava, koska minun piti jännittää toista jalkaani että pysyin sohvalla ylipäänsä ollenkaan. Siltikään en halunnut liikkua.

Se sulki silmänsä samalla kun silittelin sen olkapäätä sormillani. Sen omat sormet piirtelivät ympyröitä reidelleni, toisella kädellä se tuki kevyesti päätäni. Minäkin suljin silmäni, mutta olen aivan varma etten nukahtanut missään vaiheessa. Kuinka edes olisin voinut putoamatta sohvalta. Siltikin myöhemmin laskin, että makoilimme siinä ainakin puolitoista tuntia. Muistan ajatelleeni, että se oli varmaankin se pointti koko sen matkassa. Se hetki.

Jossain vaiheessa sen kädet alkoivat vaellella ja avasin silmät katsoakseni sitä kysyvästi. Sen silmät olivat auki, ja se katsoi minuun keskittyneesti. Jotenkin haastavasti. Koskin sen poskea ja se otti sen niin kuin olin tarkoittanutkin. Let's take this to the bedroom, henkäisin jonkun ajan kuluttua. Sanomatta sanaakaan se nousi ylös, kaappasi minut sohvalta syliinsä ja kantoi pois.

Puin ulkovaatteita olohuoneessa joskus kahdelta yöllä. Yölenkki oli vielä edessä, vaikka koirat nukkuivatkin sikeästi ympäri kämppää. Travis tuli hiukset sekaisena makuuhuoneesta hyväntuulisena. Hymyilin sille. This may come as a shock, se sanoi ja kurottui ottamaan kenkänsä lattialta, but I want to come with you. Sillä oli siis selkeästi morkkista siitä, ettei ollut ollut kanssamme kertaakaan ulkoilemassa. You serious, kysyin ihmeissäni. I am. Come on.

Heitin takin päälleni ja otin koirat hihnoihin. Sille en antanut kumpaakaan, oli fiksuinta niin. Ulkona oli kylmä ja tuuli, aivan kuin muutama tunti aiemminkin. Suuntasimme leirintäalueelle, jossa se ihmetteli osaksi jäätynyttä järveä. Minä nautin siitä kaikesta enemmän kuin se, mutta oli jotenkin kiva kävellä siellä öisessä myrskyssä sen ja koirien kanssa. Se yritti leikkiä nuoremman kanssa, mutta koska minulla oli lapaset ja sillä nahkahanskat, koira valitsi minun käteni napsittaviksi mieluummin. Woah, se huudahti kun edessämme kykki viisi rusakkoa. They are so massive! Why aren't they white yet? Selitin sille etteivät ne muuttaisi väriä ollenkaan, ja se katsoi minua vähän epäilevästi.

Kotimatkalla se vähän kitisi jo kylmästä, mutta se nyt ei ollut mitenkään yllättävää. Are you going to stay up tonight? Ihmettelin kuinka se oli ylipäänsä enää järjissään. I don't know yet. But we should have some of that glög you have at home. Minua hymyilytti, se oli siis huomannut Alkosta ostaneeni kivan glögipullon. Alright, vastasin ja riensimme lämpimään.

Se näytti minulle koneelta erilaisia lentokoneita, joita se tahtoi lentää samalla kun lämmitin liedellä glögin. Sillä oli lentolupa kolmelle eri tyypin koneelle, mutta sen haave oli lentää niitä harvinaisimpia myös. Yhden lentolupa maksoi tosin 10k, ja minusta se oli aivan järjetöntä. Travis kohautti olkiaan. Hain meille kupilliset ja istuimme sen koneella vielä parikymmentä minuuttia. Siihen alkoholilla ei taaskaan tuntunut olevan mitään vaikutusta. Minä taasen olin jokseenkin hiprakassa jo sen yhden mukillisen jälkeen. Oli hirveän vaikea keskittyä sen lentokoneluentoon joka oli jokseenkin päättymätön.

Kellon ollessa kymmentä vaille neljä sitten viimein ilmoitin meneväni nukkumaan. Are you coming with me, kysyin. Travis katsahti konettaan väsyneenä ja sitten tuntui tulevan johonkin johtopäätökseen. Yes, se sanoi lopulta ja tuli perässäni pesemään hampaansa.

Oli ihanaa kömpiä sen kainaloon tietäen ettei se ihan heti joutuisi lähtemään. Kellon se käski laittamaan soimaan kahdeksaksi. Se laittoi kätensä tiukasti ympärilleni. I do love you, kuiskasin sen korvaan, nuoremman koiran painautuessa toiselle puolelleni niin että olin näiden kahden puristuksissa. Vähän kuin ikuisuus sitten olin ollut vanhemman koiran ja toisen Traviksen puristuksissa. I love you too, Travis sanoi ja kosketti hiuksiani. Taistelin unta vastaan jonkin aikaa vain että saisin olla siinä hetkessä kauemmin.

Ajatukseni olivat moninaisia. Ajattelin kaikkea sitä kesäistä pahaa mieltä ja kaaosta, jonka lähde T tuntui silloin olleen. Siinä se nyt nukkui, minussa kiinni, minun sängyssäni. Mutta meillä oli toisiltamme salaisuuksia, asioita joista ei puhuttu. Asioita joista se ei ikinä minulle kertoisi mitään. Kukaan sen elämän ihmisistä ei tiennyt minusta mitään, ei tiennyt miksi T oli Suomessa ja osa varmaan ei edes tiennyt että se oli ylipäänsä ulkomailla. Yritin hahmottaa sen kasvoja pimeässä, mutta se oli mahdotonta. Mies, jota rakastin kerta kerralta enemmän, mutta johon en ollut enää yhtään rakastunut. Hymähdin itsekseni kun päädyin tähän yhtälöön, ja ajattelin ettei kukaan varmaan sitä koskaan tulisi ymmärtämään.

We Know by Now to Say Enough

2010-11-27T19:20:00.000+02:00

With only simple words
With only subtle turns
The things we feel alone for one another

Until the last resilient hope
Is frozen deep inside my bones
And this broken fate has claimed me
And my memories for its own
(Dashboard Confessional - The Secret's In The Telling)

Eikö tämä koskaan helpotu, mietin kun ajoin kohti lentokenttää. Lento Amsterdamista oli tulossa 16:50, eikä minulla ollut navigaattoria mukana. Olin vähän summamutikassa lähtenyt kotoa, ja pelkäsin kovasti olevani myöhässä. T ei käytä puhelintaan ikinä ulkomailla, eli en olisi saanut sitä kiinni jos vaikka se olisikin paikalla ennen minua.

Naurahdin ääneen kun sain käteeni pysäköintikortin laitteesta. 16:49 siinä luki. Täsmällinen onnistuin olemaan jopa nyt, ja tässä tapauksessa se oli vain hyvä asia. Tai niin ajattelin, kunnes pääsin sisälle kakkosterminaaliin ja liimasin katseeni tulevien lentojen screeniin. Lähestyy, siinä luki Amsterdamin kohdalla kera uuden ajan, 17:10. Voi paska, ajattelin ja päätin käväistä vessassa. Kädet tärisivät, jalat tärisivät ja tuijottelin itseäni muutaman minuutin peilistä kun pesin käsiäni. Naurettavaa, totisesti.

Olisi ollut paljon helpompaa jos se odotusaika ei olisi ollut niin ikuisuus. Jossain vaiheessa ihmisiä alkoi lipua ulos niistä pirun liukuovista, joiden avautuessa sydämeni hypähti välittömästi. Lentoemäntiä, suomalaisia ihmisiä. Blondeja naisia. Pari pitkää miestä asteli ulos ja katsoin jo paniikissa että oliko niistä toinen Travis. No, ei ollut. Mietin oliko typerää nojata, vai tulisiko minun seistä suorassa. Miten käsiä pitäisi pitää? Kamalaa, aivan kamalaa, ajattelin. Tulisi jo.

No, eipä minun sitten kuitenkaan kauaa tarvinnut odottaa kun ovista tosiaan asteli se ihan oikea henkilö. Tunnistin sen heti, mutta se ei ilmeestä päätellen minua. Etsi varmaankin mustaa takkia, mutta olin juuri ostanut hyvin vaalean beigen talvitakin muutama viikko aiemmin, ja se luultavasti hämäsi. Sekä melkein mustat hiukseni, joiden värimuutoksen se huomasi välittömästi. Jotenkin hassua, koska aina minun hiukset olivat sentään tummat olleet kun olin sen kanssa ollut tekemisissä.

Riensin sen luokse ja jälleen onnistuimme jotenkin sössimään sen halausjutun. Minua ihan huvitti, kuinka voi olla yksi halaus aina niin hankala. Sitä hymyilytti aivan todella paljon, ja niin kieltämättä minuakin. Let's get this show on the road, sanoin leppoisasti ja kävin maksamassa parkkilipun automaattiin. Se tarrasi käsivarteeni kiinni ja käännyin ympäri. Sillä oli vähän sellainen odottava ilme. Minua jotenkin hermostutti aivan kummallisesti, mutta kurotin painamaan pienen suukon sen huulille. Outoa, emme me yleensä ihmisten keskuudessa pussailleet.

Meillä oli edessä kaksi tuntia autoilua. Oli pimeä ja minua vähän väsytti, olin edellisenä yönä nukkunut hurjat 4 tuntia. Se jutteli paljon, lähinnä matkastaan, se oli tullut Montrealin kautta, koska oli halunnut lentää jossain tietyssä koneessa, joka oli poistumassa käytöstä tai jotain.

Minulla oli pienoisia vaikeuksia pysyä tiellä, oli todella, todella liukasta. Tuulikin toki vaikutti autoni käyttäytymiseen, ja jouduin todella keskittymään Traviksen jutellessa vieressäni. Matka tuntui oikeasti ikuisuudelta, varsinkin viimeiset 30 kilometria. Ja oli se jotenkin niin outoakin, että se oli siinä. Minun kanssani.

Oli sillä ongelmakin. Se ei ollut ottanut adapteria mukaansa, ja sen oli aivan pakko saada virtaa MacBookiinsa. Soittelin läpi ystäväni, jos niillä vaikka sattuisi olemaan, koska omani oli porukoilla. Ihmettelin miten pystyi ylipäänsä olemaan mahdollista että sillä ei ollut adapteria itsellään.

Tässä vaiheessa on kaiketi järkevää kertoa, että ongelma oli vähän syvällisempi kuin pelkkä adapterinpuutos. Traviksella oli joku melkoisen massiivinen, lopputyön tyylinen homma kesken. Se oli parhaansa mukaan yrittänyt saada sen tehtyä loppuun ennen matkaansa tänne, missä sen ei tarvitsisi siitä enää huolehtia. Mutta kuten arvata saattaa, asiat eivät aina, jos koskaan, mene niin kuin haluaisi, ja niinpä se oli työnsä kanssa melkoisessa pulassa. Sen oli pakko jatkaa sitä Suomessa.

No, lopulta päädyimme Bauhausiin. Kävelimme ympäriinsä, mutta ei siellä mitään sellaista ollut. Kysyin infosta, josta minut ohjattiin sähköpuolelle, jonka omassa infossa ei ollut ketään. Luovutin viimein ja etsin Traviksen käsiini. Let's just go, sanoin sille ja lähdimme kohti Verkkokauppaa. Kaiketi siellä nyt ihan oikeasti olisi adapteri?

Tuuli aivan järjettömästi, ja se tuuli ei ollut kyllä mitenkään lempeä. Ryntäsimme kylmissämme sisään Verkkokauppaan, ja etsin jonkun ukkelin hyllyjenvälistä välittömästi käsiini. Tarviin adapterin, sanoin ehkä turhan kiivaasti. Mihin tarkoitukseen, mies kysyi ja menin vähän lukkoon. Katselin ympärilleni, mutta Travista ei näkynyt missään. Kun sain selitettyä, että tarvitsen sellaisen adapterin minkä saa Suomen pistorasiaan, mutta johon voi kiinnittää amerikkalaisen hommelin. Mies katsoi minua aivan kuin jotain täysidioottia, ja lopulta tuli näyttämään jonkun adapterin. Se ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta, koska T oli painottanut tarvitsevansa sellaisen missä oli kolme reikää, tässä miekkosen tarjoamassa oli vaan ne kaksi ylimmäistä. No ehkä se oli kuitenkin brittiläinen minkä tarviit, mies ehdotti. Olin turhautunut. No ei kun se ihminen joka sitä tarvii tulee Amerikasta ja se on täällä liikkeessä jossain, sanoin ja huidoin ympäriinsä. Myyjä oli aivan kysymysmerkki tässä vaiheessa.

Viimein näin Traviksen ja huikkasin sen luoksemme. Sillä oli kädessä joku laatikko. No, ainakin se myyjä nyt uskoi että etsimme ihan amerikkalaista adapteria, oikeasti. Ja etten ollut ihan hullu. Travikselle sen tarjoama ei kuitenkaan kelvannut, ja se näytti kädessään olevaa Applen omaa adapteria. 38,90 taisi maksaa, olin vähän kauhuissani. Mutta se osti sen anyway. Tässä vaiheessa minulle alkoi avautua ihan oikeasti kuinka kusessa se sen projektin kanssa olikaan.

We can go home now, se sanoi kun istahti autoon. Minä katsoin siihen hymyillen. I like the sound of that. Ja minä ihan oikeasti pidin ajatuksesta. Siitä oli niin kauan kuin joku oli minulle sanonut niin, ja uskon sen sanoneen niin ihan tarkoituksella. Sehän itse oli koditon, edelleen. En edes tiedä kuinka monta kuukautta se on asunut hotelleissa.

Auto parkkiin ja mahduttauduimme hissiin. Neljäs kerros ja se löysi heti oveni. Hyvä muisti, pakko sanoa. Ovi auki ja seuraavat 5 minuuttia rauhoittelimme liitoksistaan lähes ratkeilevia koiria. Ne todella muistivat Traviksen. Siis ihan todella. Nuorempi collie varsinkin otti aikansa ennen kuin suostui taas olemaan nelijalkainen eläin.

T katseli ympärilleen hetken. You've moved stuff around, se huomasi. Yeah, I did, there's more space now. Se asettui keittiöön ja laittoi koneensa valmiiksi. Se pyysi minulta ulkoista kovalevyä tai muistitikkua, että saisi koneeltaan talteen tiedostonsa, jos vaikka se adapteri jotenkin olikin viallinen ja sen kaikki työ katoisi jäljettömiin. UWF-tarra koneessa sai minut mietteliääksi, mutta aika nopeasti tajusin sen olevan University of West Florida, josta Travis oli puhunut joskus. Se ei todellakaan ollut Apple-ihminen, mutta oli saanut koneen käyttöönsä yliopistoltaan.

Minä aloin pukeutua lenkkiä varten. Flanellihousut, joiden päälle toppahousut. Fleece-takki ja päälle toppatakki. Travis katseli huvittuneena valmistumistani. Hymyilin vapautuneesti Michelin-ukkona sille ja se nousi pöydän äärestä ja tuli seisomaan eteeni. Se oli niin valtavan pitkä. Laitoin käteni sen kaulan ympäri ja se laittoi omansa vyötärölleni. Puristimme molemmat niin kovaa että aloimme kikattaa. Selkäni päästi sellaisen naksautusäänen ja minua naruatti sekin. Do you want me to crack it, T kysyi, mutta kieltäydyin. Ei se ikinä naksunut silloin kuin piti. Vetäydyin poispäin ja omat silmäni osuivat sen hymyileviin silmiin. Ne olivat niin vihreät, mutta eivät ihan samansävyiset kuin omani. Jotenkin vaaleanruskeammat. Ja sitten suutelimme ihan oikeasti. Ei kauhean pitkään, mutta pointti oli selkeä. I love you, se kuiskasi. Nyökkäsin hymyillen. As I do you.

Koirien kanssa hirveässä pakkastuulessa. Yritin keskittyä radioon, mutta laitoin sen pois vartin päästä ja annoin ajatukseni harhailla. Ja sitä ne todella tekivät, yritin saada jotain selkeä omasta tunnekartastani sillä hetkellä, mutta se oli niin kovin vaikeaa. Vuosi oli tehnyt jotenkin tehtävänsä, eikä T tuntunut niin tutulta kuin olin ajatellut. Jännitti oikeastaan jopa mennä kotiin. Hassua.

Siellä se istui kettiöjakkaralla. Siirsimme koneeni olohuoneeseen ja luovuin näin omasta tietokonenurkkauksestani. You won't honestly stay up all night, kysyin ihmeissäni. T katsahti minuun todella väsyneesti. Honestly, I think I will.

Annoin sen rauhassa työskennellä. Istuin keittiössä lukemassa lehteä ja omia koulujuttujani. Tarjosin sille myös leipää, mutta ei se moista huolinut, oli syönyt viimeiset 24h tunnin välein lentokoneissa ja lentokenttien loungeissa. Itse otin jugurtin, joka oli ainoa asia mitä sinä päivänä söin, ja istahdin sohvalle, jolta käsin selasin nettiä. Jotenkin huvittikin taas. Siinä me nyt olimme, viisi metriä välillämme, mutta ajatuksemme aika kaukana toisistamme. Tai no, minun ajatukseni olivat siinä, mutta sen jossain muualla. Yritin kysyä millainen projekti se oli, ja kuinka pitkä, mutta T ei osannut selittää sitä tarpeeksi simppelisti, joten en ymmärtänyt koko hommasta mitään. Noinkohan se jätti ulkoiselle kovalevylleni materiaalinsa, olisi mielenkiintoista vilkaista.

Yhdeltätoista otin taas koirat ja lähdin ulos. T makoili tässä vaiheessa sohvalla, ajatteli nukkuvansa hetken että jaksaisi olla yön hereillä. Wake me up when you go to bed, se vaati, ja lupasin yrittää. Palatessani se oli kuin olikin unessa, ja laitoin yöpaidan päälleni pikavauhtia makuuhuoneessa, jonka jälkeen kävin pesemässä hampaani. Kun tulin vessasta ulos, ja ajattelin herättäväni Traviksen, sohva olikin tyhjä. Vilkaisin kettiön puolelle, mutta se ei ollut sielläkään. Hiippailin jännittyneenä makuuhuoneen ovelle, ja kyllä vain, siellä se makoili sängyllä hymyillen. Katsahdin siihen empien, mutta se kurotti kätensä minua kohti ja istahdin omalle puolelleni naurahtaen. Jännitti aivan sairaasti.

Kello oli varmaan noin puoli kolme kun havahduin hereille, sen asetellessa tyynyä pääni alle. Olin nukahtanut sen kainaloon ehkä aavistuksen epämukavasti, mutta silti protestoin unisena. Do you have to go? Travis oli sekin todella uninen. I'm sorry, se sanoi ja suuteli otsaani, jonka jälkeen keräsi vaatteensa lattialta, laittoi ne päällensä ja lähti huoneesta. Colliet kerääntyivät sängylle ympärilleni, ja kuuntelin hetken ääniä keittiöstä, kunnes nukahdin. Yö tosin oli levoton, välillä heräilin katsomaan oliko se vielä ylhäällä. Ja se oli. Koko yön.

Come Make a Wish as the Night Fades

2010-11-22T00:13:00.000+02:00

Is there snow on the beach
Where we used to swim?
The rocks just out of reach
As the tide rolled in
(Vertical Horizon - Here)

Jonkin asteisia déjà vu-fiiliksia kun istun täällä putipuhtaassa kämpässä keskellä yötä, kyvyttömänä nukkumaan. Tuntuu niin jotenkin ihmeelliseltä että huomenna, tässä kun ollaan jo maanantain puolella, se tapahtuu taas, eli ajan Helsinki-Vantaalle puolipaniikissa todetakseni, että olen aivan tyhjäpää kun olen niin jännittynyt. Mutta sitä nyt ei enää mikään voi estää. Onneksi toimin yllättävän järkevästi paniikissa, eikä kukaan sitä minusta päältäpäin yleensä huomaa. Nykyään.

Viikko sitten perjantaina puhuin puhelimessa Traviksen kanssa pitkät pätkät. Olin muutamaa päivää aiemmin alkanut sen paniikin, mutta se ei mitenkään varmasti äänestäni kuulunut. New Yorkissa kello oli jotain järketöntä, ehkä viisi aamulla, ja T itse ehkä aavistuksen hiprakassa. Tai ehkä vähän enemmänkin. Ainakaan se, tai kukaan muukaan for that matter, ei ole niin kauniisti minulle puhunut kohta kolmeen vuoteen. Se oli melkein turhankin sokerista, reaktioni täten ei ollut ehkä toivottava ja osaksi naureskelin sen jutuille. Vastaukseni ja kotribuutioni kyseiseen keskusteluun oli siis välillä aliarvoista, myönnän. What we have is so amazing, se esimerkiksi selitti aivan haltioituneena 5 minuuttia puhelun alusta, you are so amazing. I love you. Johon vastasin naurahduksella, wtf-ilmeilyllä peilille ja pääsi suustani myös se pahin. Eli thank you. Kyllä, näin tapahtui.

Mutta sitä ei tuntunut minun epäresponsiivisuuteni järkäyttävän. Jossain vaiheessa ajattelin, että voisi olla aika nastaa nauhoittaa se kaikki, ja joskus huonona päivänä käyttää nauhaa egonbuustaukseen. Hassua sinänsä, etten tyylilleni epäuskollisena edes muista mitä kaikkea se sanoi. Muistan tosin hyvin sen epäuskoisuuteni, varmana se olisi kosinut jos puhelinkeskustelumme olisi ollut yhtään pidempi.

No ok, viimeinen oli liioittelua. Oikeastaan se ilmaisi olevansa vähän pettynyt ettei minulla ole ollut oikein ketään tässä välissä. Että jotenkin menen hukkaan, tai jotain. Se selitti myös, että minun olisi TULTAVA sitä katsomaan ennen ensi vuoden elokuuta, tai se suuttuisi oikeasti. It's America, protestoin. Se ryntäsi monologiryöppyyn, jonka osana oli lupailu siitä, että se korvaisi kaiken pahuuden mitä minulle oli ikinä kyseisessä maassa tapahtunut. Even the bad days you had here that didn't have anything to do with me. Olin aivan ulapalla, ja tuijotin ihmeissäni itseäni makkarin peilistä, ihan kuin se olisi jotenkin auttanut.

Se kyseli myös kummallisuuksia. Have you ever been pregnant, se jossain vaiheessa möläytti, enkä ollut yhtään varma miksi. Se myös uteli, olinko pillereillä, johon sai vastaukseksi naurunpyrskähdyksen. Why the hell would I be, I never have sex. Puhuimme myös kuukautiskierrostani hetken, mutta sitten ilmoitin sille, että kyseinen topikki ei ehkä nyt kuitenkaan ollut sellainen, mistä minua kiinnosti sen kanssa hirveämmin keskustella.

Jossain vaiheessa päästin sen nukkumaan. Minulle tuli tuosta puhelusta hirveän hyvä olo, oikeastaan se panikointi siinä vaiheessa hellitti huomattavasti ja huomasin jopa odottavani innolla koko juttua. Se oli varannut hotellin Helsingistä perjantaille, ja oli käsittääkseni jo hoitanut ravitolahommatkin. Piece of cake, ajattelin itsekseni.

No, viikonloppuna kävi ilmi, että tämä ravintola-asia ei ollutkaan niin helppo. Ja jos pahin tapahtuu, niin tästä tulee ihan oikea ongelma, koska sille ei taas kelpaa mikään muu kuin paras, ja paras on nyt niin sanotusti ulottumattomissamme. Ehkä osaksi minun syyni, etten tajunnut varoittaa sitä että kannattaa varmaan HETI lentojen varauksen jälkeen ottaa ravintolaan yhteyttä. Koska no joo, perjantai, ja pikkujoulusesonki, ja ravintola johon pari muutakin ihmistä varmasti pyrkii syömään.

Sunnuntaina keskustelin sen kanssa ja se oli aivan selkeästi kiukkuinen tästä asiasta. Se oli kokeillut seuraavaakin mahdollisuutta, mutta varauskaavake oli ollut vain suomeksi. Tämä ei ollut totta, mutta sivut olivat kaamean huonosti tehty, joten ei ehkä ole sen vika että se lopetti yrittämisen. Mutta kun minä yritin varauksen tehdä, perjantai olikin jo täynnä.

Kun tänään sitten kolmannestakin paikasta tuli ilmoitus, että sielläkin on täyttä, meni Travikselta hermot. Fine, McDonald's or KFC it is, then. Yritin heittää vielä leikiksi, ja sanoin ettei meillä ole KFC:ta, mutta se ei lähtenyt vitsailuuni mukaan vaan ilmoitti jotenkin tosi virallisesti, että jos minulle tulisi kysyttävää jostain, niin hänet voi nyt sitten tavoittaa mailitse.

En kerennyt sanoa mitään kun se jo oli offline. Jäin tuijottamaan näyttöä hölmistyneenä, en tajua mitä se nyt taas riehuu. Kasvoja äsken kylppärissä pesiessäni päätin, että jos tästä tulee jotain riitaa, niin aion varoittaa sitä heti aluksi, että voin sen kanssa kyllä riidellä turhanpäiväisistä asioista joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa, mutta että se on sitten meidän viimeinen riitamme. Hetkiä jolloin jotenkin salaa kaipaan sitä fiilistä joka minulla oli ennen kirurgi-Traviksen saapumista. Ei mitään tällaista, se oli aina niin easygoing. Tämä Travis on kyllä todella kaikkea muuta. Voi juma.

Ristiriitaisin fiiliksin viimeiseen päivääni ennen Travista. Niin paljon tehtävää, jotenkin tuntuu ettei huomenna tule tunnit riittämään. Pitäisi varmaan kirjoittaa lappu, tiistaina en kerkeä mitään kun olen aamupäivän yliopistolla, iltapäivän lenkillä ja sitten saankin ajella sen 4h.

Olen myös onnistunut tämän asian tiimoilta jotenkin mystisesti suututtamaan ystäväni, jolle eilen leffan jälkeen sanoin, että wish me luck kun se oli astumassa autosta ulos. Lycka till, se sanoi jotenkin aivan omituisen kiukkuisesti ja läimäytti oven kiinni. Ajoin pois hämmennystä täynnä ja olen vieläkin ihan että mitä. Myöskään vanhemmistani kumpikaan ei ole tästä hommasta innoissaan, isäni jopa sanoin sunnuntaina, että ehkä parempi ettei tapaa Travista kun sanoin ettei se varmaan ole mahdollista kun käymme jättämässä koirat vanhempien hoitoon niin aikaisin perjantaina ja se on silloin töissä. Olen tosin siitäkin nyt hämmentynyt, kun isä ei tuntunut edes tajuavan että kuka tämä "poika" on.

Että onko se kaiken tämän arvoista viettää 5 päivää eksänsä kanssa? Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan. Ehkä kannattaisi varmaan olla kertomatta kenellekään ja kadota muutamaksi päiväksi kokonaan johonkin toiseen todellisuuteen. Jossa T on se kiva itsensä, ei tuo stressaantunut hirviöihminen.

Katsotaan mitä tapahtuu. Mieli juuri nyt hieman maassa ja olo mietteliäs.

Ah the Night, Here It Comes Again

2010-10-30T21:39:00.000+03:00

And I hold you close in the back of my mind
Feels so good but damn it makes me hurt
And I'm too scared to know how I feel about you now
Las cienega just smiled... "see ya around"

Neither of you really help me to sleep anymore
One breaks my body and the other breaks my soul
(Ryan Adams - Las Cienega Just Smiled)

Why do you have to live in Finland? There are cheap flights to pretty much everywhere else in the world expect your country. Otherwise I'd visit you all the time. Travis järkeili tätä asiaa puhelimessa eilen yöllä. Ensin olin sisäisesti ihan, että awww, mutta sitten mietin asiaa tässä todellisuudessa. God I'd end up hating you if you were here all the time. Se nauroi, probably true.

I'm going to sleep on the plane, se julisti. Oh, you're not going to be sleeping all the time when you get here? Damn, I'll have to make some actual plans then. I never sleep on planes normally. I do, sanoin, all those weird people always start talking to me if I don't. Travis hymähti. People aren't so close in the front, tarkoittaen toki business-luokan paikkojaan. Sehän ei siis missään muualla enää lentänytkään. Voihan hirvitys jos se joutuisi turistien kanssa samaan tilaan! Snob, huokasin. You know, Travis sanoi vakavaan sävyyn, that is a word people use to put down their superiors. Jäin aavistukseksi suu auki. What are you saying, that you're my superior? Travis vastasi vähän hyssytellen, ehkä kuitenkin ilkikurisesti. Toivottavasti. Let's not get into this...

Sometimes I truly wonder why I like you at all, sanoin sille ja annoin olla. Se vaan nauroi, ja päätin, että minulla olisi tarpeeksi huumorintajua sietää moisia letkautuksia. Totta puhuen minua oikeasti häritsee sen snobius ja sellainen vaativuus, kun itse en ole sellainen ollenkaan. Taas tuntuu, että pitää keksiä sille kaikea upeaa tekemistä kun se tulee tänne, vaikka oikeasti en oikein käsitä mihin kaiken sen mahdutan kun se viikko ei minulle kuitenkaan ole lomaviikko, ja koirat lenkitän normaalisti, oli T mukana tai ei.

What are you going to do after school, se yhtäkkiä kysyi. Tämä oli outo kysymys, sillä heräsin about viikko sitten joskus viideltä aamulla aivan paniikissa miettimään, että ihan totta, mitä sitten tapahtuu. Enkä ole oikeastaan asiasta ollut huolissani ollenkaan ennen tuota hetkeä. Kerroin sille totuudenmukaisesti fiiliksistäni, että se oli vähän pelottavaa. Yeah, I was about to ask you if it frightens you. Olin todella yllättynyt tästä kommentista, enkä oikein tiennyt mitä siihen sanoa. I think you are a bit of a worrier, se sanoi kun olin ollut hetken hiljaa. I wasn't too bad when you were here, though, joka oli aivan totta. Travis mietti hetken miten muotoilla sanoiksi mitä ajatteli. Se empi, ja se empii todella harvoin. I think...I think you try not to reveal it to me. But I know you worry about lots of things.

Joskus unohdan. Joskus totaallisesti unohdan, että siinä missä minä uskon tuntevani sen aika hyvin, vikoineen kaikkineen, tuntee sekin minut. Ja aina se iskee samalla volyymilla kun Travis päättää valottaa minulle tätä asiaa. Ehkä se on jotenkin jopa lohduttavaa ja koskettavaakin, että se miettii tällaisia asioita, että se huolehtii ja välittää. Mutta liian usein olen keskustelematta sen kanssa mistään vakavasta, koska minun huoleni eivät ole ainoat asiat, jotka siltä piilotan systemaattisesti.

Travis kuulosti tosi väsyneeltä. Se myönsikin sen sitten, sanoi olevansa täysin uupunut. You'll get a break soon, hyssyttelin sitä. Promise me a lot of snuggling, se sanoi vakavana. Minä en voinut kuin kikattaa sen yllättävälle lauseelle. There will be snuggling, lots, lupasin hymyillen. Another thing I'd need is LSD, se tokaisi. Look, sanoin nyt minä vuorostani vakavana, don't joke about that. I don't care what you do with your life really, but don't talk to me about drugs. Se hämmentyi ehkä hieman, mutta minä olin jo aiemmin viikolla joutunut erään tuttuni kanssa väittelemään huumeista, enkä olisi millään jaksanut samaa nyt Traviksen kanssa. I haven't done any in years. It's the emptiness I'm after. You know, when the effects are wearing off. The part that people usually hate. It helps me to reorganize my thoughts.

Ahh see this is why I don't need drugs. I get dumped so often that I get that empty feeling that way. En oikeastaan tiedä mistä syvältä tuo kumpusi. Ehkä siinä oli ärsyyntyneisyyttäni keskustelua kohtaa, ja osaksi Travista, ja automaattisesti iskin vähän arkaan paikkaan. Mutta aika erikoisesti päädyimme puheenaiheeseen, jota olemme vältelleet jo vuosia. Travis tajusi tämän varmaan yhtä nopeasti kuin minä, koska se meni ihan hiljaiseksi. Oh, honey, se huokasi jotenkin surullisena ja minä hymähdin vuorostaan hämmentyneenä. Se kuulosti niin pahoittelevalta jotenkin, se otti sen niin henkilökohtaisesti kuin olin sen tarkoittanutkin.

It's easier to dump someone than to get dumped, puhuin nyt ihan ajattelematta, tuumin että voisi olla järkevää saada sanottua nämä asiat nyt. Travis ei, ylläri, ollut samaa mieltä. You continually ask yourself if you made the right decision. When you are dumped, there is no decision to make. It hurts more at first, but it's easier to deal with over time. En osaa oikein kuvailla sen äänensävyä. Se oli mietteliäs, mutta jotenkin vahva, sellainen että se yritti kommunikoida jotain muutakin. Ainakin minulla oli sellainen fiilis, että pitäisi lukea jotain rivien välistä. Ottaa henkilökohtaisesti? Tyydyin tuijottamaan seinää.

It eats at you for a long time, se jatkoi hiljaa. Being dumped is like being shot, but dumping someone is like cancer. Koko keskustelu oli tullut niin puskista, että minulla meni hetki kasata tuntemukseni jotenkin järkevästi. Ensimmäistä kertaa ikinä tunsin myötätuntoa sitä kohtaan tästä kyseisestä asiasta. Travista ei ole ollut vaikea välillä vihata juurikin sen kauheuden takia, mitä ne viimeiset pari päivää New Yorkissa olivat olleet, plus ne ensimmäisen viikot takaisin Suomessa. Juuri toissapäivänä mietin sitä aamua kun astelin Helsinki-Vantaan lentokentällä ja soitin sille ilmoittaakseni olevani takaisin kotona, ja olin niin tuhottoman surullinen ja ajattelin etten voisi ikinä antaa sille anteeksi. Ja ehkä en voikaan, en tiedä. Mutta viime yönä tulin aika lähelle ja jos se olisi ollut fyysisesti samassa tilassa kanssani, olisin varmasti halannut sitä. Ehkä se sittenkin tietää edes osaksi kuinka vaikeaa se kaikki minulle olikaan.

I'm like an island to you, se maalaili. It's always there and sometimes you want to visit, but mostly your life is on the mainland. Todella outo vertaus, ajattelin, ja vielä Traviksen suusta. I'd like to visit more often, sanoin totuudenmukaisesti. Well, this time the island is coming to you. You get a free pass, it would have been your turn really. Pyöräytin silmiäni itsekseni, kuten tapanani on. Bullshit, we were even. Now we're not so yes, next time it will be my turn. Se huokasi turhautuneena. One day we'll agree on something. Maybe, vastasin hymyillen. In some other dimension, se lisäsi. Ja se oli niin oikeassa.

Have you ever stayed at the hotel called Kämp, se kysyi ihan yllättäen. Yllätyksien yö, todella. Umm..aloitin, mutta sitten Traviksella välähti. Oh right. Didn't that guy take you there? Yes, sain sanottua. Well I take it you'd rather stay somewhere else? I would, sanoin rehellisesti, samalla kun taistelin täydeksi ällistyksekseni kyyneleitä vastaan. This is a ridiculous reaction, naurahdin vaivalloisesti kun Travis kysyi olenko ihan kunnossa. Not really, se totesi ymmärtäväisellä äänellä. Jopa sillä oli sellainen. This is why people shouldn't come here to see me, yritin vitsailla, mutta Travis ei edes hymähtänyt. Kerroin sille miten se toinen Travis oli jättänyt kamojaan kämpilleni, koska halusi saada minut uskomaan, että palaisi vielä. Ja kuinka niitä oli ollut niin tappavan vaikea hävittää kun kaikki loppui. Ohh, Travis sanoi ja selkeästi tajusi jotain. I was wondering about that last time. Ymmärsin heti, että se puhui siitä kun tarkastin asuntoni ehkä häiritsevän tarkasti ennen kuin lähdimme viimeksi kohti Helsinkiä. I'm coming back, honey, se sanoi ja sai minut melkein taas kyyneliin.

Well, at least until I'm 30. Oltiin jälleen tässä samassa puheenaiheessa. Nyt sekin naurahti. Whatever. Sanoin sille, että kohta olisimme molemmat vanhoja. Minä seuraavaksi 26 ja se aina 10 vuotta enemmän. Se laski selkeästi päässään jotain. Hey! I'm only 34, you ass. Aloin selittää, että oikeastaan se oli jo niin lähellä kolmevitosta, että se ei saanut esitellä itseään 34-vuotiaaksi. Just...stop talking, Travis viimein tokaisi ja minä purskahdin nauruun.

Melkoista tunteiden vuoristorataa oli se puhelu, ajattelin kun laitoin puhelimen pois ja yritin nukkua. En ole nukkunut hyvin oikeastaan koko viikkoon. Eipä tuo keskustelu paljon siinä asiassa auttanut, mutta nyt en enää malta odottaa sen tulemista Suomeen, vaikka pari viikkoa sitten olin aivan kauhuissani. Olisipa jo loppukuu.

It's Not Unusual for Someone Like Yourself to Cross the Line

2010-10-24T23:29:00.000+03:00

and I promised myself that i
wouldn't catch you if I could
and leave it all on a grey ending
new beginning
and I hope it goes away

and I saw it coming this time
but I was tangled up in grace
got caught in the moment
and I didn't look too far ahead
(Thriving Ivory - Weekend Apologies)

Okay, you had this no bullshit policy, right? Steve kysyi maanantai-iltana kun puhuin sille Skypessä täysin väsyneenä viikonlopusta ja muutenkin ehkä jotenkin aavistuksen pahantuulisena. Right, vastasin ja tiesin odottaa jotain epämiellyttävää. Se ei paljon kierrellyt, vaan totesi tuttuun huolimattomaan sävyynsä, että oli ollut ulkona kollegansa kanssa. There was some mooching, se totesi, ja jäin tuijottamaan ulos ikkunasta, vähän jopa yllättyneenä lausahduksen painoarvosta.

That's great, did you have a good time, kysyin muka täysin järkähtämättä. Se vastasi myöntävästi. So what does this mean, you're like...dating her? Steve oli puolustuskannalla. It was ONE date, it's not dating. Uh huh, totesin epäilevästi. Oikeastaan olin ehkä vähän haavoittunut tästä kaikesta. Tai no, rehellisesti sanottuna olin täysin ihmeissäni.

Olin todella pahalla päällä seuraavat 50 minuuttia. Yritin heittää koko homma ihan lekkeriksi ja olin "muka" mustasukkainen, mutta Steve näki näytökseni läpi, ja lopetti sen kuin seinään vähän alle tunnin päästä. You're kind of hurt, se sanoi ja minä puhahdin sille sanoen, ettei se voisi minussa saada sellaista aikaan. Yet you are all..passive-aggressive. It's not very becoming, you know. Kursorini käväisi Skype-ikkunan punaisessa luurinappulassa, mutta en sitä sitten painanut. Ryhdyin monologiin, jossa selitin, että en todella enää käsittänyt Steveä, että se on niin ailahtelevainen. Välillä antaa ymmärtää jotain, ja sitten ampuu koko homman alas, ja sitten taas sanoo että voidaanhan me katsoa mitä tästä kehittyy, ja sitten käy ulkona muiden kanssa. Mutta toisaalta, järkeilin ääneen, ei minulla ollut oikeutta olla sillen vihainen tai suuttua tai mitään muutakaan. Steve oli selkeästi koko järkeilystä vähän hämmentynyt, ja oli epätyypillisesti hiljaa pitkään.

Do you have a crush on me, kysyin jonkin ajan kuluttua alleviivatakseni pointtiani. Yes, Steve vastasi aikailematta. But what is the point, tiukkasin siltä aika tuohtuneeseen sävyyn. Maybe there is no point, se myönsi, mutta sen äänessä oli jotain vastahakoisuutta. Huokasin. You know what, let's just go back to the friends zone and never leave it again. I don't think we ever left, Steve sanoi vakavana. En tajunnut mitään, minua väsytti, ärsytti ja minulla oli paha olla. Kun lopulta lopetin puhelun ja se lähti kotiinsa, kävi se vielä naputtamassa Skypeen tekstin. I like you more than the German chick.

En tullut Skypeen seuraavana päivänä. Olin leffassa ja lenkillä koko illan, ja kun tulin kotiin, se oli jo lähtenyt töistä. Keskiviikkona se kuitenkin oli Skypessä ja soitti minulle aika myöhään. I have a problem, se sanoi. Odotin herkeämättä mitä sillä nyt oli sanottavana. Another girl from work asked me out. Voi jeesus, ajattelin ja ihmettelin miksi se kertoi minulle tällaisia asioita. So now it's a problem, because there is that other girl and I've been texting her all yesterday and today. Mikä ongelma se nyt oli, ihmettelin ääneen, eihän se "deittaillut" sitä ensimmäistä naista. Well now there is texting, so it's different. So you are dating her, intin. Well no, but I feel like I have to choose. I have three options.

I don't know, sanoin. Maybe you should tell the new woman that you are already dating that first woman. Steve oli samaa mieltä. That is the third option, se totesi ja murskasi sen toivon, mitä minulla vielä oli jäljellä.

Minun olisi pitänyt lähteä siinä vaiheessa. Ihan rehellisesti myönnän, että kävi aika lähellä etten blokannut koko ihmistä. Miksi, tosin, miksi nyt oli niin vaikea minulle tämä tilanne? Ehkä se jatkuva sahaaminen, ja sellainen että Steve ei selkeästi välillä itsekään tiennyt mitä se minusta halusi, oli aiheuttanut sen, että minäkin olin jo aivan sekaisin.

So I was never an option, totesin rauhallisesti. I don't know, Steve vastasi selkeästi turhautuneena. You're there and I'm here and... Lopetin sen lauseen sen puolesta. They are were you are. I can't compete with that. This was never a competition, se sanoi. Well, huokasin ja tein päätökseni. It is. And I'm admitting defeat.

Sen sijaan, että keskustelu olisi mennyt jotenkin epämukavaksi, se oikeastaan helpotti kaikkea. Loppujen lopuksi se missasi taas 2 junaa ja lähti joskus kymmenen maissa toimistolta. You have internet at your parents' place, se tarkisti kun kerroin sille että menisin viikoksi sinne huolehtimaan niiden koirasta. Olihan minulla toki. Se oli tästä faktasta helpottunut. I like talking to you, it's fun. For the most part you are an intelligent woman. And if you want to visit me or something, you should. Häh, ajattelin kun sisäistin tuon viimeisen lauseen. Nah, sanoin lopulta. I don't trust you enough for that. Ja se oli totuus.

Perjantai. Olimme edellisenä iltana keskustelleet taas pitkään kaikesta, ehkä käyty vähän turhankin syvällä. Minä oikeasti odotin sille puhumista aamulla kun kirjasin sisään Skypeen. Se soitti välittömästi ja vastasin melkein yhtä nopeasti. So my plan backfired, se aloitti. I told the woman I went out with about the other girl...and she wasn't happy about it. Said that I can date as many women as I want, but that she wouldn't be one of them. Ihmettelin sen äänensävyä, joka oli jotenkin varovainen. Well, so that's that? Steve empi nyt ihan todella. Well no, she wanted to be exclusive...and I gave in to all her demands.

Istuin siinä hievahtamatta samalla kun tajusin todellakin asian todellisen laidan. Kaiken tämän jankkauksen ja vakuuttelun ja tuntien keskustelujen jälkeen minä jotenkin tajusin sen. Steve ei ollut sellainen ihminen, jonka olin kuvitellut sen olevan. Steve ei välttämättä ollut ollenkaan kiva tyyppi. I can still talk to you while you're at your parents', se sanoi. As said, I enjoy our conversations. Ok, sanoin koska en tajunnut mitä olisi pitänyt sanoa. A few days ago you would have been giggling at this point, se vastasi yrittäen saada minut kai nauramaan tai edes hymähtämään. I suppose so, vastasin varsin myrkyllisesti.

You're upset, se totesi. Yeah, you know, I guess I am. What exactly do you want to talk about? Shall we continue our conversation like nothing's changed? Steve oli aivan ymmällään. Nothing has changed for me. Nyt minua hymyilytti, mutta ei ollenkaan hyvällä tavalla. It has for me, see this is the problem. You lead people on on purpose. What exactly did you want from me to begin with? Ei kai se nyt todella ajatellut, että normaalit ihmiset viettävät Skypessä tuntikaupalla puhuen toisilleen sellaisista asoista, joista me olimme keskustelleet vaikka kuinka paljon, jos ovat parisuhteessa jonkun toisen ihmisen kanssa? Joku varasuunnitelma? Egojuttu? Minä en tiennyt, mutta kaikki mahdollisuudet ärsyttivät minua, ja eniten minua suututti se, että olin jotenkin mystisesti päästänyt sen niin lähelle, että minulla oli oikeasti paha olla kun ajattelinkin mitä minun pitäisi tehdä.

Look, se aloitti, I don't want to hurt you or make you upset. Do you want to talk about this? Defenssini olivat tässä vaiheessa kuroutuneet jo niin valtaviksi, että sain vain kylmästi sanottua, että en, enkä varsinkaan sen kanssa. Olin aika lähellä purkautua valtavaksi monologiryöpyksi, mutta sain pidettyä itseni kasassa sen vaadittavan ajan. I don't know if I can talk to you after this. Steve oli ihan hiljaa. Maybe you should take a few days..and then see if you still want to, I'll be here, se vastasi viimein rauhoittelevasti. Yeah maybe that's a good idea. Sanoin sen kai niin epäuskottavasti, että Steve huokasi syvään. If I never hear from you again, I wish you all the best, you should know that. You're a nice girl and you were great to talk to. Ok, vastasin ja pidin itseni hienosti kasassa vielä sen hetken, ennen kuin suljin Skypen kokonaan.

Sitten minä itkin 5 minuuttia hiljaa sohvalla, kädet tiukasti ympärilläni, vailla aavistustakaan miksi. Ja nyt pari päivää myöhemmin istun täällä porukoilla tyhjässä talossa vailla mitään aikomusta puhua sille enää koskaan. Edelleenkään en tiedä miksi se osui minuun niin lujaa ja että mikä siinä ihmisessä oli niin hienoa, koska en minä sitä missään vaiheessa edes kovin hyvin tuntenut. Mutta kai tällaista vaan tapahtuu. Jotkut näistä poluista vain ovat lyhempiä kuin toiset. Voi kun niistä edes yksi vain jäisi päättymättä jotenkin näin.

Can't You See How the Second Hand Turns?

2010-10-16T00:46:00.001+03:00

You just stand there with your hands bare
and wonder who you are
And you take too much to heart
so you build another thrill until this one falls apart
(Thriving Ivory - While The Candle Still Burns)

Yölenkit ovat ehkä minun parasta aikaani. Tämä viimeisin oli kylmä, ulkona on kaiketi about -3 astetta, ja kyllä jo hirvittää tuleva talvi ja ne paukkupakkaset. Pari yötä sitten tuuli aivan valtavan kovaa, en muista hetkeen olleeni niin varpaillani koko lenkin ajan. Tuntui välillä aika vaaralliselta. Jotenkin jännittävällä tavalla.

Olen aina ollut sellainen ihminen, joka rauhassa haluaa katsoa kaikki mahdollisuudet, ja niistä valita se paras ja järkevin. Mutta juurikin haluaisin tehdä sen rauhassa. Nyt siitä on tullut mahdottomuus, koska jälleen kerran tuntuu että kaikki tapahtuu samaan aikaan. Juuri nyt.

Steve teki täysstopin viikko sitten. Se oli aika erikoista kaiken sen vitsailun jälkeen, enkä ensin tajunnut sen olevan ollenkaan tosissaan. Mutta se alkoi järkeillä. Että miten se voisi ikinä toimia. Ensin löin leikiksi, mutta webcamin välityksellä näkyvät kasvot eivät hymyilleet, joten tajusin sen olevan vakavasti tulossa johonkin minulle epämieluisaan lopputulokseen omassa päässään. Oikeastaan se sanoi koko jutun niin tökstöks, että jäin edelleen hämmennyksiin. Eniten minua ärsytti se, että se sai koko jutun kuulostamaan aivan kuin se olisi ollut jättämässä minua, kun emmehän me ikinä edes päässeet millekään tasolle. I've decided, se summasi, that I cannot allow you to have a crush on me.

Jos kokemus on minulle mitään opettanut niin se on se, että tämä oli oikeastaan tässä vaiheessa toisaalta hyvä asia. Olisi ollut karumpaa jos olisi oikeasti päästy johonkin pisteeseen, missä jotain syvempää olisi alkanut syntyä. Mutta minä olin ylpeä, niin kovin ylpeä, että vastasin täysin tunteettomasti. Ok, sanoin ja hiljenin. That's it?, Steve ihmetteli. That's it, vastasin. We can still chat though you know, Steve jatkoi ja sanoin niin iloisesti kuin pystyin, että tokihan se kävisi. Ja sitten sanoin lähteväni, yllätys, lenkille. Tämän jälkeen en käynyt Skypessä kahteen päivään ollenkaan. Koska sellainen minä olen.

Näiden kahden päivän aikana tapahtui seuraavaa. Istuin rauhassa sohvalla lukien monistenippua eräälle kirjallisuuskurssille, kun puhelin alkoi soida. Otin sen käteeni hajamielisesti. Call, siinä luki. Kolme vuotta sitten tämä oli yhtä kuin kirurgi-Travis (se soitti aina Skypen kautta, halvempaa), ja jostain syystä tämä typerä sana kännykän ruudulla saa minut sydänkohtauksen partaalle vieläkin, vaikka kirurgi-Travis se ei ole ollut niin pitkään aikaan. Nimittäin yleensä se on nykyään minun ihana Mosekseni.

Moses. Tai Scott, sillä oli hyvin outo nimihistoria. Ihminen, joka pitää kokea että sen olemassaolon voi uskoa. Hyväntuulinen muusikko, jolla on vielä ihanampi ääni kuin New York-Travisilla. Olen tuntenut sen vuosia, sillä on hyvin merkillinen tapa soittaa minulle aina kun sitä vähiten odotan. Se soitti esimerkiksi kesällä kun minulla oli paha olla, ja sai minut lopulta hymyilemään aivan tajuttomasti omilla jutuillaan. Sama tyyppi joka joskus alkukeväästä sanoi minulle olevansa pahoillaan jos on antanut sellaisen kuvan, ettei se ole minusta...sillä tavalla kiinnostunut, koska asia on täysin päinvastainen. Ok let me ask you this, se sanoi ihan aluksi. I have some work things to do in Norway next month and I would really like to come visit you for a while after that. Olin aivan hiljaa, koska ensimmäinen ajatukseni oli toki oh shit. Moses todellakin kiinnitti huomiota puhumattomuuteeni. If at all possible, se lisäsi varovasti.

When would this be exactly? Yritin peittää hyvin ristiriitaiset fiilikseni siltä koettaen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta. End of November, se vastasi ja minä repesin nauramaan.

Se oikeasti oli ainoa reaktio mitä minulla oli enää jäljellä. Koska arvata saattaa, että se on juurikin milloin New York-Travis on täällä. Mies linjan toisessa päässä oli hyvin hämmentynyt. Okay..not the reaction I was expecting, but I guess this is better than no way in hell? Rauhoituin ja hengähdin syvään. Minun oli pakko selittää sille tilanne. Samalla minun piti päättää halusinko oikeasti tavata sen. Ihan niin kuin oikeassa elämässä. Ja että mitä se sitten tarkoittaisi. Ja mitä se luuli sen tarkoittavan.

There is this thing, aloitin tyhjentävästi. Annoin sille kaksi päiväystä, jos se tahtoisi tulla sen pitäisi tulla joko ennen sitä aiempaa päiväystä, tai sitten sen myöhemmän jälkeen. I have someone over. Sanoin sen varmasti jotenkin omituisesti, koska Moses hymähti heti sillä tavalla ymmärtäväisesti. Tiedättehän, tavallaan niin kuin se olisi ollut jotain mitä se mahdollisesti ei olisi halunnut kuulla. Who is this other person, se kysyi. Tietenkin. Tottahan toki. It's my ex, myönsin. Eeva, Eeva, Eeva, Moses sanoi. Se tekee sitä hyvin usein kun puhumme. So which one is this. Ja minä selitin. Ja se luultavasti ei ymmärtänyt.

Sen linja jotenkin katkeili, ja kuului hirveästi taustahälyä. Yritin parhaani mukaan nappailla sen puheesta edes muutaman sanan, että saisin jotain käsitystä siitä mitä se sanoi. Aivan toivotonta. Isn't it late there, kysyin toivoen, että sillä olisi edes jotain tekemistä sen monologin kanssa. Tuli ihan hiljaista, miinus taustahäly. Wow, that was harsh, Moses totesi. Olin aivan ymmälläni. What? Olin ilmeisesti sanonut jotain aivan kamalaa. No it's just, you just completely changed the subject on me. What did you say, kysyin kauhuissani. No apparently you don't want to talk about it, so I won't. Voi jummi. Selitin sille, etten ihan oikeasti ollut kuullut kuin muminaa ja taustahälyä. Ensin se ei edes uskonut, mutta vihdoin suostui toistamaan itseään. You know I was just saying that we have this mutual attraction. I know it's there, do you deny it? Hymähdin. No, I don't deny it at all. Koska aivan todella, olihan meillä jotain. Mutta emme oikeastaan ikinä olleet siitä keskustelleet kunnolla, ja oikeastaan minun oli hyvin vaikea puhua siitä vieläkään.

You have one of the nicest voices on the planet, hymähdin, I could listen to it all night. Ehdottomasti yksi tärkeimmistä kriteereistä miehessä, en voi sille mitään. I wouldn't have a problem talking to you all night long. But I'd rather do it when you're 2 inches away from me. Rehellisesti sanottuna sain tästä kylmiä väreitä, mutta tuntui riskaabelilta jatkaa tätä flirttiä. Oh is that why you're coming here? You want me that close? Se nauroi. Not expecting anything. But I'm pretty sure I wouldn't mind it. Right, sanoin pyöritellen silmiäni.

No, tämän puhelun päätyttyä olin pyörällä päästäni. Arvata saattaa, että seuraavana päivänä sähköpostiini oli tullut New York-Travisilta viesti. Se ei ole kirjoittanut minulle mailia vuosiin. Ainakaan muistaakseni. Ja mitään hyviä se ei ole lähettänyt sitten vuoden 2007, se on aivan varma. No, siellä se oli, maili T:ltä ja avasin sen kaikessa rauhassa. Se ei ollut pitkä, vaan sellainen nopeasti luettavissa oleva raapustus. I have thought about nothing but you ever since I booked the flight. And it makes me smile so much. I am so excited to see you and I can't wait to get to spend time with you again. Tuijotin sanoja täysin lamaantuneena. Ei ole todellista.

No, tietenkin se oli todellista. Todellista oli myös se, että kun viimein kirjasin sisään Skypeen, Steve soitti välittömästi. Vastasin vähän ihmeissäni. I'm an idiot, se aloitti tervehtimättä. I'm an ass and I'm a jerk and I am a complete...did I already say idiot? Minua hymyilytti.

Se selitti ummet ja lammet siitä kuinka oli tyyliin hakannut päätään kotonaan seinään, että oli sanonut minulle sellaisia asioita. Koska se oli ilmeisesti sen historian typerin teko. Tätä jatkui ikuisuuteen, tai olisi varmaan jatkanut jos en olisi sitä keskeyttänyt. Look, aloitin, ja selitin, että minusta oli ollut todella erikoista että se oli silleen alkanut vetää jotain rajoja joka paikkaan kun mitään tarvetta sellaiselle ei edes vielä ollut, mutta että olihan se ollut ihan oikeassakin, ja sentään rehellinen omista tuntemuksistaan.

Yeah but to destroy any possibility is just insane. I was insane! I've decided that you can have as big a crush on me as you want, and I hope it's elephant-sized.

Keskustelimme sinä iltana kauan ja hartaasti, se myöhästyi viidestä junasta ja lähti toimistolta lopulta puoli kymmeneltä illalla. Lopputulos jäi tosin hämärän peittoon, lähinnä se tahtoi vaan varmistaa, että mahdollisuus ei ole kuollut.

Pam, pam, pam. Tämä vuosi on tuntunut aivan ikuisuudelta, loppumattomalta tunnevyöryltä, eikä tämä loppu näytä olevan yhtään sen tyynempi. Toisaalta en voi sille mitään, että tämä tilanne on rehellisesti sanottuna huvittava.

It's the Perfect Time of Year

2010-10-07T23:41:00.001+03:00

Somewhere far away from here

I feel fine enough I guess
considering everything's a mess
(Barenaked Ladies - Pinch Me)

Kello herätti minut varmaan aika pitkälti tasan 8:30 eilen. Otin kännykän yöpöydältä käteeni ja painoin herätyksen pois päältä. 4 saapunutta viestiä, olin ihan kummissani.

Honestly, ensimmäisessä luki, now you want to sleep. Numero oli erikoinen, enkä ihan osannut määrittää sen maatunnustakaan. Luin toisen. I had so much smut to impart, I have even began to refer to you as a responsibility. Kasvoilleni levisi hymy. Steve, oli pakko olla. Kolmas viesti. Let me just say, and not for the first time, god damn it. Tässä vaiheessa minun oli pakko jo nauraa. Viimeinen viesti. By the way, your first drunken text messages.

Meillä on ollut hauska viikko. Minun ei pitänyt voida puhua sille, mutta niin se vaan oli viikonloppuna toimistollaan puhumassa minulle Skypessä iltahämärissä. Se oli aika jännittävää jotenkin, välillä se joutui kuiskailemaan. I look like a complete moron talking to you here, I am pretty sure I am fairly accurate if I say that the people who still lurk around think I'm talking to myself.

Tämän viikon se on sitten taas ollutkin matkalla. Olen saanut kartoitettua, että se asuu siis sittenkin Saksassa, ja on Brysselissä vain käymässä välillä. Niinpä se on pystynyt iltaisin puhumaan minulle, paitsi toissapäivänä kun oli jossain pubireissulla työkavereidensa kanssa. Olen saanut kuunnella sen valtavan pitkiä yksinpuheluita välillä täysin järjettömistä asioista, joka on ollut kovin virkistävää ja, myönnettäköön, äärimmäisen suloista.

If you had been there last night, se totesi Skypessä eilen, I could have declared anything. It's a good chance that I will be monosyllabic now. Mm hmm, tuumasin epäilevästi, en pystynyt kuvittelemaan sitä sellaisena. Life's not fair, lisäsin lakonisesti. Well, you're pretty and I'm hungover, at least it's consistent.

You know, se jatkoi, if you had been there, I would have asked you to go steady. But now I've hit the second phase of hangover, wishing for death. Olin kriittinen. Going steady, people still say that? When you are my age you can say whatever the heck you want. Steve on 28, eli 3 vuotta minua vanhempi, joka mielestäni ei oikeuttanut sitä puhumaan niin kuin se olisi minua hirveästikin vanhempi. Well at least you didn't outrightly reject it, se sanoi viitaten alkuperäiseen puheenaiheeseemme. Annoin olla, se ei tietenkään ollut tosissaan. Kai.

Oikeastaan on aivan mahdotonta sanoa milloin se on tosissaan. Lähinnä nauramme jatkuvalla syötöllä toistemme järjettömyydelle, se yleensä sille, että aloitan lauseita, sitten kesken lauseen tajuan itsekin niiden älyttömyyden, ja lopetan lauseen lopulta vielä uskomattomammin kuin se olisi ajatellut mahdolliseksi. Se tekee välillä samaa, ja koko keskusteluista aivan hulvattomia välillä tekee se, että sen yhteys hotelleissa välillä on todella huono ja kuulen vain osia sen lauseista. Olin esimerkiksi eilen kuulevinani sen sanovan just call me daddy, johon vastasin, että why the hell should I call you that, johon se vastasi hyvin hämmentyneenä, että I don't want you to call me belly. Alkuperäinen sanomansa oli siis one day you will show me your belly. Seuraavat 5 minuuttia nauroin aivan pysäyttämättömästi, sen huokaillessa linjan toisessa päässä. Varmaan pudisteli päätäänkin ja ajatteli, että minä olen aivan kakopää.

Kaikkea kivaa ja hauskaa monta päivää, ja tänään aamulla Yahoo-ikkuna pomppaa näkyviin ensimmäistä kertaa hetkiin. Just the person I wanted to talk to, Travis kirjoittaa ja kertoo ostavansa lippunsa viimein nyt. Yritän kysyä siltä miten sillä menee, vastaukseksi saan jotain epämääräistä ok, I guessia. That can never be a good thing, vastaan rehellisesti. It's as good as you'll get from me these days. Huokaan. Yritän sanoa, että sillä on varmasti sitten parempi olla kun se tulee tänne. Let's hope so, se vastaa taas. Miksi en jaksa sen pahaa tuulta, miksi en jaksa olla sen tukena ja turvana? Eikö minun pitäisi? Se ei kysele mitään, vastaa vaan lyhyesti eikä tartu mihinkään mitä sanon, vaan puhuu vain lippujen oston vaikeudesta, koska se tahtoo lentää Amsterdamiin jollain ihme koneella jossa on paras business class ikinä.

Kohta olen ollut puhumatta sille tunnin, vaikka se aloitti keskustelun, ja on viimeksi jotain sanonut. Lenkitin koiratkin kiireellä kun tahdoin palata juttelemaan sille, vain tajutakseni, että mitään keskustelua tästä ei saa aikaiseksi. Ja ehkä eniten häiritsee se, miten vähän tämä minua haittaa, oikeastaan tahtoisin vaan että se menee nukkumaan ettei minun tarvitsisi ajatella asiaa.

Mutta onko sen syy että sillä menee huonosti, ei kai. Ja ei kai siitäkään mitään tulisi jos se käyttäytyisi niin kuin kaikki olisi ok, kun mikään sen elämässä ei tällä hetkellä ole. Mutta jotenkin tämä on nyt muutenkin ollut niin hirmuisen vaikeaa, että rehellisesti sanottuna minun tekisi mieli juosta pakoon koko hommaa. Pahin pelkoni on ehkä se, että se tulee tänne ja todellakin on tuollainen. Istumme jossain minun sohvalla ja se vaan tuijottaa tyhjyyteen eikä puhu mitään. Ja sitten minäkin hermostun ja teen tilanteesta viisisataa kertaa pahemman kuin se on. Tai sitten yritän lohduttaa sitä ja se torjuu minut ja loukkaannun siitäkin.

Mahtaakohan olla viimeinen kerta kun näen Traviksen kun se parin kuukauden sisään tulee.

The Chemicals Are Never Wrong

2010-09-29T22:57:00.000+03:00

Well I never quite knew
Where I stood with you
And my safest bet
Was to disconnect
Yes it's been so long

Well I never quite knew how to handle you
Will it play out soon?
(Thriving Ivory - On Your Side)

Suureksi ihmetyksekseni Skypeen todella tuli kaveripyyntö Stepheniltä. Tai Steveltä. Sain samalla tietooni sen sukunimen. Kuitenkaan sen googlaaminen ei tuonut toivottua lopputulosta, sillä se on täyskaima jollekin ihmeen psykiatrille, jolla on jopa oma Wikipedia-sivu. Myöskään Facebook ei auttanut, ihmeen yleinen nimi, vaikken ollut sitä koskaan aiemmin kuullutkaan.

Juttelimme monena iltana viime viikolla. Sillä oli jotain nettiluentojuttuja, mutta vartin tauoillaan se soitti minulle ja puhuimme kaikesta typerästä. Se oli valtavan hauskaa, ja olin miljoona kertaa avoimepi sen kanssa kuin olin odottanut. Oli jotenkin valtavan helppoa puhua sille.

Eräänä iltana se pakkaili samalla kun puhui minulle. You suck at multitasking, huomioin hetken kuluttua. Se hymähti varsin tyypilliseen tapaansa, se teki sitä hyvin, hyvin usein. Yeah, man, I try to do it, but I always fail. But see at least I am trying. Ok, se lisäsi nopeasti, tell me, what is the scariest thing about you. Heittäydyin mietteliääksi, ja se salli tämän hiljaisuuden. Well then, here is the truth. Kerroin sille, että olin ollut pari vuotta sitten todella vakavassa suhteessa, josta yli pääseminen oli kestänyt ikuisuuden, enkä ollut sinä ikuisuutena seurustellut kenenkään kanssa, koska en tahtonut satuttaa ketään, enkä oikeastaan ollut varma olinko vieläkään mitenkään valmis mihinkään. Se oli hetken hissukseen. No fear here, se viimein totesi selkeästi hymyillen. I'm a womanizer and commitment phobic to boot. Super meaningful is like Superman and Lois Lane, right? Full of angst. Minua huvitti, ei vitsi mikä tyyppi. Well, I suppose, sain sanottua. Ahh, S totesi myöskin tyypilliseen tapaansa, as long as you didn't video it and expect me to watch it I'm sure we can get over this hurdle.

Kysyin siltä sen työstä, taas. Se oli menossa viikonlopuksi takaisin Saksaan, ja sitten jälleen takaisin Brysseliin, jossa se muuttaisi viimein omaan asuntoonsa. Sain sellaisen käsityksen, että se on jonkinlainen tilastotieteilijä, mutta voin olla kovin väärässä. Edelleenkään se ei missään vaiheessa sanonut suoraan mitä tekee, ja minä toin ilmi ärsytykseni. Well I could always tell you I was a neurosurgeon, but when you see my T-shirts, you will know a neurosurgeon I am not. Kerroin sille seurustelleeni kirurgin kanssa, ja että olin todella tyytyväinen, ettei se ollut. They're addicted to so many things, selitin. I'm addicted to tea and comfortable chairs, Steve sanoi vakavana. En voi sanoin kuvailla kuinka hauskaa sille oli puhua.

How tall are you, I never saw you standing up, se kysyi. Kerroin sille olevani jotain 172 tai sellaista. Se itse oli pitkä, olin huomannut sen jo silloin yliopistolla. 195, se sanoi. So pretty much the same as my ex and my brother. Oh yes, se vastasi, it would be absolutely healthy to compare me to those two people. Jerry Springer awaits. Se sai viimein pakattua, mutta joutui pian sanomaan hyvää yötä ja lähtemään. Emme puhuisi viikonloppuna, olin menossa vanhemmilleni ja se sinne Saksaan, minulla oli melkeinpä haikea olo. I have to go walk the dogs, too. Tämä oli ehkä eniten käyttämäni lause ikinä. That sounds nice, if I were with you, I would hold your glove. Oh Steve, you are one of a kind, sanoin ja hymyilin valtavasti. Thank god for that, se sanoi samalla äänensävyllä ja minä vaan pudistelin päätäni. Sitten se meni ja minä yritin olla haikailematta sen enempää.

Päiviä kului. Kai se oli eilen kun mietin ihan oikeasti ettei se varmaan enää puhu minulle. Ensimmäistä kertaa noin kolmeen vuoteen olin tavannut ihmisen, jonka katoamista oikeasti vähän pelkäsin. Tai siis, toki kerroin välillä itselleni, että ihan sama, ei haittaa. Ja no, kyllähän se haittasi. Steve oli niin erilainen ja sai minut hyvälle päälle. Ja se puhui ihan kuin olisimme jossain parisuhteessa, jossa toki emme olleet. Kutsuimme sitä non relationshipiksi.

Viimein se tänään tuli Skypeen ja alkoi heti puhua minulle. Se oli ollut vähän pulassa Saksassa, ja sitten sen uudessa kämpässä ei ollut vielä nettiyhteyttä. Raasu oli jäänyt töiden jälkeen toimistoon puhuakseen minulla ja järkkäilläkseen jotain opiskelujuttujaan. This long distance thing isn't working, se huokasi ja minä olin jo ihan, että mitä, oliko meillä joku thing. Ah bless, you think I meant us, no I meant my long distance studying thing. Damnit man, se sanoi melkein heti perään. I should have just gone with that, would have upped the scary factor. Hmm, vastasin ja vaihdoin puheenaihetta. So are you not going to have an internet connection at all? Duh, se vastasi välittömästi, of course. I can't have you showing your boobs to me while I'm at work, I would get sacked. Huokasin muka pitkästyneenä. Right. There won't be any boob action. For all I know you'd take a screenshot and put it as your screensaver. S oli puolustuskannalla. No way man! Wallpaper.

Puhuimme varmaan yhteensä yli tunnin kunnes se sitten lähti kotiinsa. En puhuisi sille varmaan yli viikkoon, ainakin näin se pelotteli. Sääli, nyt kun olemme puhuneet niinkin paljon tulee olemaan vähän tylsää ilman sitä. Toisaalta, too much of a good thing ja sitä rataa. Ehkä tämä on oikeasti järkevämpääkin näin.

Ja kaiken tämän ihmeelisyyden lomassa olen onnistunut unohtamaan sen ihmisen, jonka takia olen tuskastellut. Olin lievästi sanottuna ihmeissäni kun Travis pamahti yhtäkkiä AIM:iin kun tulin aamulenkiltä. Good, you're here. I'm about to go to bed. I would like to come in November. I just had to make sure it's ok before I book anything.

En rehellisesti sanoen ollut ajatellut koko asiaa. Yeah, I'm sure that would be fine, sanoin kuitenkin. Se tulisi loppukuusta, olisi 5-6 päivää. I really must sleep. I'll get back to you soon. Ok, vastasin ja toivotin sille hyvää yötä.

Jummi. Syksy tuntuu olevan minulle tapahtumarikkaampaa kuin kevät ikinä.

Our Hearts Will Always Separate

2010-09-25T00:47:00.000+03:00

The things we never say
Are better often left alone.
And if it's set in motion I'll watch it all pass by
And leave the rest unspoken
(Hurts - Unspoken)

Istuin bussissa, matkalla yliopistolta kotiin. Takanani joku pieni poika puhui englantia, selkeästi amerikkalainen oli hän. Äitinsä vastasi jotain, ja sitten yhtäkkiä joku miesääni, joka oli niin tuttu, että käännyin vaistomaisesti katsomaan. Mies tuijotti takaisin, selkeästi vähän ihmeissään reaktiostani, koska tajusin samalla sekunnilla, että en minä sitä tuntenut. Se vaan kuulosti niin paljon samalta kuin New York-Travis, niin paljon, että sydämeni oli välittömästi lähtenyt kiitolaukkaan. Loppumatkan vain toivoin että se puhuisi lisää. Idioottimaista.

Minun oli sille real dealille pitänyt puhua jo viikonloppuna. Siis kaksi viikkoa sitten, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Se kävi kyllä aktiivisesti siellä matkailufoorumilla, mutta Yahoossa se ei ollut, ainakaan näkyvänä. Se tosin ei todistanut mitään, en edes muista milloin se viimeksi olisi ollut online-tilassa minun listassani. Yleensä se vaan piilotteli, aivan kuin Skypessäkin. Pidin tätä yllättävääkin puhumattomuuskautta joko äärimmäisen hyvänä merkkinä, tai äärimmäisen huonona. Se joko oli saanut sen työpaikan ja oli sen takia niin kiireinen asioiden järjestämisessä, ettei kerennyt puhumaan minulle. Tai sitten se ei ollut sitä saanut, ja oli niin murtunut ja pettynyt, ettei jaksanut puhua asiasta. Vaikka kuinka olisin halunnut ajatella positiivisesti, silti uskoin että jälkimmäinen syy oli se oikea.

Siltikin se oli vaikea kuulla sen suusta. Se oli, jos mahdollista, vielä enemmän lannistunut kuin olin ajatellut. Se oli totaallisen kypsynyt, väsynyt ja elämänhaluton. Honey, this really sucks, sain kerrassaan upeasti muotoiltua, ihan trademark-kamaa minulta. Yeah. This sucks hard. Se huokasi, ja ehkä äänestä päätellen venytteli. There is, however, one good thing about this. I can now come see you. En oikein tiennyt mitä sanoa. Olin niin toivonut, että se olisi saanut sen työpaikan, ja että sen elämä olisi tullut täten taas paremmaksi. Laskin päässäni, että siitä oli varmaan kulunut jo puolitoista vuotta kun se ensimmäisen kerran sanoi minulle vihaavansa New Yorkia ja työtään, ja että haluaa pois. Minun on vuosi vuodelta vaikeampi käsittää miksi se vaan ei lähde, se ei ole edes asunut missään moneen kuukauteen, vaan vaihtanut hotellista hotelliin ja nukkunut välillä toimistollaan. Mutta kai se on se sama syy kuin aina. Se ei tahdo mitä tahansa työpaikkaa, vaan se haluaa sen parhaan. Taitaa päteä sen kanssa moneen muuhunkin asiaan.

I will admit that I have selfish reasons for wanting to see you, but I love you and miss you, so that makes it ok, right? Se sanoi sen tavalla, joka sai minut välittömästi nauramaan. Yes, that's completely fine, totesin vielä hymyillen. It'll be soon, se vastasi, ja jäin odottamaan jotain selvitystä tähän, mutta sitä ei kuitenkaan tullut. Ennen joulua, ajattelisin. Saan taas panikoida sen kolme viikkoa ennen sen saapumista, huomatakseni jälleen, että sekin on vain ihminen.

Se alkoi selittää halunneensa mennä siihen koraanien polttohommaan. Minua jälleen kerran ärsytti sen ylimielisyys ja tarve päteä kaikessa. Aina. Varsinkin näissä uskontojutuissa. Kerroin sille Suomessa tapahtuneesta raamattujen vaihdosta pornoon, ja se innostui välittömästi. How awesome is that? Selitin, että minusta se oli vähän typerää, olisivat edes vaihtaneet niitä hyvään kirjallisuuteen. Sen mielestä sellaista ei ollut olemassakaan, ja jälleen olimme tilanteessa, että tajusin ettei se tulisi ikinä, koskaan, jakamaan ajatusmaailmaani.

Se halusi puhua eukonkannosta. Taas, se selkästi ihan oikeasti halusi kokeilla sellaista. Would we have to be married? You're not doing this proposing thing again, are you, kysyin muka järkyttyneenä. Sitä nauratti. Not really, although this would probably the best reason there is for marrying someone. Huokasin suurieleisesti ja sanoin, ettei ehkä tarvitse olla, mutta en ollut perehtynyt asiaan. You disappoint me, se totesi surullisesti. I'm pretty unfinnish honey, remember our first phone conversation, I think I interrupted you about 90 times. Se hymähti. Yes. I told you I thought you were amazing, and you gave me shit about it. Olimme molemmat hiljaa, minä ainakin siksi, että jäin muistelemaan sitä etappia meidän ihmeellisessä suhteessamme, joka nyt melkein neljä vuotta myöhemmin oli sekavampi kuin koskaan.

Kerroin sille, että olimme perheeni kanssa menossa Egyptiin keväällä. Isäni suuri unelma, ja minunkin. Olen aina ollut historiafani, isäni vielä enemmän. Travis ei ymmärtänyt mitä näkemistä jossain vanhoissa jäänteissä oli, ja kyseenalaisti intoiluni, joka minusta oli aika ikävää. Se kaikki lämpö ja hymyily loppui kuin seinään, ja se oli taas huonolla päällä, ja minä sen mukana. Se jaksoi selittää kuinka typerää ja turhaa moinen matkustus oli, ja minä yritin pitää itseni rauhallisena ja selittää sille, etten nähnyt asiaa niin kuin se. Sille tämä oli toki aivan toisarvoinen asia, sillä sen mielipidehän toki oli se ainoa ja oikea. Ennen kuin pahoitin mieleni kuitenkin mietin hetken sen ailahtelevaa mieltä. Sillä oli varmaan menossa maailman paskin viikko, eikä sitä yksinkertaisesti kiinnostanut olla tahdikas tai mukava.

Yritin vielä vaihtaa puheenaihetta, mutta kaikki johti äksyilyyn ja jyrkkiin mielipiteisiin. Tuijottelin ikkunasta sateista päivää, ja mietin oikeasti, miten jaksaisin Travista jos se oikeasti tulisi ja olisi tällainen. Saahan sitä olla pahalla päällä, ja jos ei muille saa tiuskia, niin kai minulle sitten sai. Se on aina läheisten ihmisten etuoikeus. Silti se tuntui ikävältä, ja minä tajusin jossain vaiheessa, kun se oli ollut viitisen minuuttia ihan hiljaa, että tavallaan oli ihan kauhuissani, että mitä jos se oikeasti olisi täälläkin sellainen.

Jonkun ajan päästä kyllästyin yrittämään keskustelua sen kanssa, ja sanoin meneväni koirien kanssa ulos. Ok, se vastasi. This time difference is stupid, sanoin vähän väsyneesti. We never get to talk. Vaikka tosiaan tiesin, ettei se ollut se ongelma. Nah, se totesi. I don't have anything to say anyway. Olihan se vähän ikävää. Ettemme puhuneet kuin sen pari kertaa kuussa, ja kun puhuimme, ei sillä ollu mitään sanottavaa. Yritin jälleen olla ottamatta turhan henkilökohtaisesti koko asiaa. Well..I miss you. Se oli taas hiljaa. I love you, honey. Ehkä aavistuksen surullinen hymähdys minulta, ja toteamus. You know I love you. Goodnight. Night, se vastasi, ja suljin puhelun empimättä.

Samana iltana kävin syömässä veljeni ja sen tyttöystävän kanssa, jonka jälkeen suuntasimme Pyynikille katsomaan tuliesitystä. Koko sen ajan minun ajatukseni olivat ihan muualla, ja toivoin sydämestäni, että T olisi ollut kanssani. Että voisimme mennä yhdessä kotiin ja kaikki olisi hyvin ja se olisi onnellinen eikä kaikki meidän välillämme olisi niin hirveän raastavaa ja vaikeaa aina. Tai eihän se ollutkaan, jotenkin vaan tuntui että jokaista huippukohtaa seurasi valtava pudotus. Ja ehkä ylireagoin, se on oikeastaan täysin luultavaa.

Odottelin sitä vielä yöllä Skypeen, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Eikä seuraavanakaan päivänä. Eikä koko viikkoon. Jatkoin elämääni niin kuin siihen asti olin jatkanut, ja jotain kummallista tapahtui. Satuin yliopiostolla ruokailemaan samaan pöytään kuin irlantilainen vierailija. En toki tiennyt sen kansallisuudesta mitään, katselin vain kiinnostuneena kun se luki jotain englanninkielistä lehteä. Olin totaallisesti uppotunut johonkin ajatuksiini, kun se vilkaisi minuun ja hymyili. You are either very dim, or you seriously want my paper. Tulin takaisin todellisuuteen sekunnin murto-osassa ja keskitin katseeni siihen, ilmeeni oli ehkä aavistuksen kauhistunut. En sanonut mitään. Ah, typical Finn, se totesi ja palasi lukemaan lehteään. Halusin vajota muutaman metrin maan alle ja mietin jo järkevää tapaa paeta, ilman että se olisi vaikuttanut täysin typerältä. Plus tietysti se, että oikeasti halusin syödäkin ruokani.

You know what, I'm going to ask you a question, and hopefully you will answer. Se oli niin hymyilevä ja sanalla sanoen mukava, että aivan häkellyin. Katsoin siihen varovaisesti. Ok, sain sanottua. What's your name? I'm Stephen. But people call me Steve. Se kurkotti kätensä minua kohti ja tartuin siihen nyt jo aavistuksen itsevarmemmin. Hey, I'm Eeva. And people call me that. Ah, nice to meet you Eeva, se sanoi ja lausui sen väärin. Se siirtyi istumaan minua vastapäätä, joka oli minusta vähän outoa. Se oli niin rohkea ja sosiaalinen. Ja irlantilainen, tästä faktasta olin tässä vaiheessa jo aivan varma.

Kysyin siltä mitä se teki Tampereella. Se antoi minulle totaallisen ympäripyöreän vastauksen, mutta sain kuitenkin ymmärrettyä, että se oli tullut Saksasta, ja oli vain käymässä yliopistollamme, jatkaakseen matkaansa Brysseliin myöhemmin samana päivänä. Kysyin mitä se teki työkseen, mutta vastaus tähän kysymykseen oli vieläkin ympäripyöreämpi kuin sen vastaus ensimmäiseen uteluuni. Are you like some..double-o-seven thing? I assure you I'm not, se totesi, ja liikutti lehtensä minun eteeni. Write down your number. Annoin sille totaallisen epäilevän katseen. Why should I? Ahh, se totesi, ja nojasi käsiinsä, katsellen minua jotenkin äärimmäisen turhautuneesti, mutta intensiivisesti. Well, I would just like to play around with the numbers..and then go have a beer. Se sanoi tämän täysin pysähtymättä ja tuijottaen silmiini koko sen ajan niin kuin se olisi joku totuuksien totuus, niin että purskahdin nauruun aivan suunnittelemattomasti. Sitäkin nauratti. You are very random. I like that. Ahh, se sanoi taas. Now we are approaching dangerous territory. Siltikin se hymyili ja sillä oli sellainen omituinen pilke silmäkulmassa, etten voinut kuin hymyillä takaisin.

Se kaivoi taskustaan kynän ja asetti sen lehdelle. Otin kynän käteeni. Do you have Skype, kysyin epäilevästi. Sure, se vastasi. Niinpä en kirjoittanutkaan paperille puhelinnumeroani, vaan annoin sille Skype-nimimerkkini. Add me. Questionmark, se sanoi. Jummi, miten outo tyyppi, ajattelin ja nyökkäsin sille luvan kysyä. Are you Finnish? Hämmennyin. Yes, of course. Se siristi silmiään epäilevästi. You sound Californian. Avasin suuni kauhistuneena. I do not! That's terrible, I don't sound Californian! Se pyöritti silmiään. Minulle! Julkeaa. Ok then...name the city where that Santaland is. Rovaniemi, sanoin välittömästi. Fine, you have to be Finnish. You pass the test, you can pronounce the name of the city. I can't, se lisäsi.

Keskustelimme vielä hetken. Se puhui aivan valtavasti, jos siltä kysyi kysymyksen, se kykeni kertomaan ainakin kymmenen eri tarinaa kysymykseen liittyen. Se kertoi kokemuksistaan Australiasta, jossa oli ollut vuoden. Se kehotti minua käymään Kemin lumilinnassa. Kertoi olleensa viimeksi Tampereella maaliskuussa. Oli ollut hirveän kylmä, se muisti.

Vartin päästä se alkoi selkeästi tehdä lähtöä. En ollut oikeastaan syönyt ruuastani yhtään, olin ollut niin keskittynyt sen kertomuksiin. Well, this went well, se totesi iloisesti. No awkward silences, we did a good job. I didn't get the number, but I'll work on that. Hymyilin vielä enemmän, jos mahdollista. You will? No doubt about it, this was very pleasant.

Katselimme toisiamme vielä pienen hetken, vähän erikoinen tilanne jotenkin. Off you go then, I guess. Se nousi ja antoi minulle taas kätensä. Yes, off I go. Kättelimme. Have a nice flight, sanoin. I won't, I dislike flying. You know, babies and things. Ja sitten se kääntyi lähteäkseen. Tuijotin sen perään ja se kääntyi vielä katsomaan taakseen, sama hymy vieläkin kasvoillaan. Minulla oli vähän sama fiilis kuin pari vuotta sitten tullessani hakemaan yliopiston infosta kukkalähetystä mysteerimieheltä. Aivan absurdia.

Man These Times Are Hard

2010-09-02T20:28:00.000+03:00

But we're gonna start by drinking old cheap bottles of wine
Sit talking up all night
Saying things we haven't for a while, a while yeah
We're smiling but we're close to tears
Even after all these years
(The Script - For The First Time)

Koirien kanssa syksyisissä metsissä, miten se onkin aina niin ihanaa. Samoissa jotka muutama viikko sitten vilkkuivat uutisissa kun siellä oli joku karhu. Kai. Aiemmin viikolla kävin katsomassa nuoremman koiran pentuja, jotka kohta muuttavat koteihinsa. Siellä on joukossa yksi vanhemman koirani, pentujen mummon, kaksoisolento. Hauskaa miten perintötekijät tuolla tavalla hyppivät yli sukupolvien, äidiltään pennuista ei näytä minusta yksikään.

Katselin aamulla syventävien kurssien osallistujalistoja ja huomasin päässeeni jokaiselle haluamalleni. Jotain hyötyä olla vanha ja jo viidennellä vuodella, yliopisto tahtoo minusta piakkoin eroon ja täten antaa minulle kaikki haluamani kurssit. No, en valita, tulee mielenkiintoinen vuosi, tuumin ja samalla hetkellä Skype pärähti soimaan. Siinä oli New York-Travisin nimimerkki ja paniikissa vaihdoin äkkiä kuulokkeet mikillisiksi ja klikkasin vihreää. Hiljaisuus. Ai niin, minun piti puhua ensin. Hello?

Hey, lady. Hymyilin. Viimeksi kun olimme puhuneet, olimme riidelleet kieliopillisista asioista. Olimme molemmat oikeassa, mutta Travis ei ollut hyväksynyt kantaani sen hyväksyttävyydestä huolimatta. Mutta ilmeisesti tämä oli nyt poispyyhittyä, hyvä. Se kysyi kuulumisia ja vastailin vähän hajamielisesti kun samalla täyttelin lukujärjestystä. Oh yeah, viimein skarppasin, how was the interview? Se selkeästi oli tätä odottanut, koska kysymystäni seurasi valtava avautumistulva. It was insane, they kept asking me questions about how I would deal with different situations, every single one of them was a very ridiculous one where employees were acting like idiots. It was confusing. Se tosin todella toivoi saavansa paikan, ja uskoi silti mahdollisuuksiinsa, vaikka kysymykset siitä olivatkin olleet typeriä. Ai niin, ja joku haastattelijoista oli jatkuvasti yrittänyt riidellä sen kanssa. Minua nauratti koska se kuulosti niin yllättyneeltä. En tajua, että eikö se oikeasti käsitä kuinka ärsyttävää joistain ihmisistä sen itsevarmuus varmasti oli.

Juttelimme ystävistäni ja niiden poikaystävistä. Ja häistä, jolloin Travis taas heitti ilmoille sen maailma ärsyttävimmän lauseen. One of these days you'll marry a Finn. Huokasin turhautuneesti. When I'm dead and will no longer distract you. Se sanoi sen niin oudosti, että jumiuduin miettimään lauseen tarkoitusta. Yritin keventää hetkeä. Or uninterested, I think that will come first. Travis tuhati. That won't happen. I think about you all the time, I love you, dummy. Death is what keeps me going.

Valitsin sanani harkiten. How does that make sense? Travis vaikutti vastahakoiselta. Don't worry about it. En oikeastaan koskaan aiemmin ollut ollut sellaisessa tilanteessa sen kanssa. Se oli joskus sanonut suoraan, jos ei halunnut puhua jostain asiasta, mutta tämä ei ollut sellaista. Se selkeästi halusi puhua, mutta ei tiennyt haluaisinko kuunnella. Truth be told, en itsekään tiennyt halusinko välttämättä kuulla. You can't say that and then not tell me, sanoin viimein vakavana. Death, se huokasi. It's like that great sigh of relief I get to look forward to.

Jos olisimme olleet kasvokkain, olisin varmaan tuijottanut sitä silmiin pitkän hetken. En ymmärtänyt mistä tämä nyt oli tulossa, oliko se taas masentunut? Jos oli, niin tällä kertaa se kuulosti huolestuttavalta. Yritin kysyä siltä, että eikö koko ajatus ollut ihan absurdi, koska se ei uskonut mihinkään. Se ei olisi mitään, miten sellainen voi olla rentouttavaa, kun se ei ole...mitään. It's a paradox for sure, se myönsi. It gives me comfort.

I'd be sad if you died, sanoin. Is that selfish of me? Travis hymähti. By definition, it is. But it's flattering. Se oli niin tyyni, niin horjumaton. Minusta tuntui niin tyhmältä. Olisin voinut sanoa sille kivempiakin asioita kuin että hei, jos kuolet niin olen surullinen. En minä vaan ole hyvä näissä keskusteluissa. Ole koskaan ollutkaan. Voi kun se oli niin onneton.

Sen puhelin soi. Aika myöhään, ajattelin ja sitten tajusin, että se varmaankin oli taas päivystysvuorossa. Ugh, se puhisi kun palasi koneen ääreen. I just got called to work. This sucks. Huokasin, yeah, it does. And here I was, feeling guilty of keeping you up. You aren't guilty of anything bad, se vastasi pehmeästi.

I wish you could stay. Melkein itsekin säpsähdin omaa avoimmuuttani ja sitä, että todella tunsin niin. Se selkeästi hämmentyi hetkeksi, kunnes vastasi yhtä avoimesti. I don't want to go. I have 30 minutes before I really have to leave, I'll spend them with you. Löysin itseni hymyilemästä katolle, samalla kun nojailin tuolissani. If I were there, I wouldn't let you go anywhere. Although, you'd probably go anyway. Sitä nauratti. I'd come up with some excuse not to work.

I can recreate in my head every moment of that night we spent together in your apartment. And I do, often. Se selitti pitkästi kaikkea muutakin, että kuinka olimme toisillemme niin paljon enemmänkin, että pakkohan sen oli olla niin, koska vielä puhuimme toisillemme ja tunsimme ainakin välillä jotain syvempää kiintymystä toisiamme kohtaan. Agreed, sanoin yrittäen vaikuttaa paljon vähemmän ihmettelevältä kuin olin. We're agreeing a lot today, you'll have to say something absurd soon. Se repesi nauramaan. Minusta se oli maailman ihanin ääni sillä hetkellä.

Seriously, when can I see you? I need to. If you have another boy, you'll have to tell him you're ill or something. There is no other, vastasin vakavana, se kuulosti niin kiihtyneeltä. I don't mind, se sanoi, mutta vaikutti kuitenkin ehkä aavistuksen rauhoittuneemmalta. I do, painotin molempia sanoja. If it is confusing or a distraction for you, then I understand. But please don't turn down opportunities for happiness because I might want to hang out. Aavistuksen pisti jossain, en tosin vieläkään tiedä mikä kohta ja missä se pahiten tuntui, mutta selitin sille ymmärtäväni.

Don't worry, totesin ja toivoin ettei se jatkaisi. Part of what it means to love you is to want the best for you. I know that I cannot provide everything that you deserve. Nyt minä aloin olla kiihtyneessä mielentilassa, ei hyvä. I know this, sain sanottua suhteellisen vakaalla äänellä. Sitten rentouduin hieman kun tajusin erään asian. It's how I feel about you too, summasin viimein. Silti ilmapiiri oli jotenkin haikea. Siinä se taas leijui, joku ihmeellinen totuus tai mahdollisuus, johon kumpikaan meistä ei tarttunut. I don't ever want to give you up, se lisäsi ja kuuntelin sen jokaista sanaa herkeämättä. But I will if I have to. Suljin silmät ja taistelin sitä liikutusta vastaan, joka nousi sisälläni. Please don't ever, sanoin hiljaa.

You have to go, sanoin automaattisesti kun tulin taas järkiini. Se sanoi nimeni hiljaa, kuin toppuutellakseen minua, en tiedä mitä se sillä tarkoitti. Mutta en tahtonut puhua asiasta enempää tai analysoida mitään, oikeastaan sen töihinlähtö osui hyvään saumaan. Have fun at work, sanoin hymyillen. I won't, se vastasi sekunnissa. Not after saying goodbye to you, I can't. Tämähän oli aivan hulluutta, olimme viimeksi olleet moisessa mielentilassa Skypen välityksellä joskus miljoona vuotta sitten kun olimme vielä yhdessä. I'll be around, tyynnyttelin sitä täysin imeytyneenä siihen hetkeen. I'll always be around. You'd better. I need you.

I'm a Little Far from the Shore

2010-08-24T20:20:00.000+03:00

And I'm afraid of sinking
You're the only one who knows me
And who doesn't ignore
That my soul is weeping

I know, I know, I know
Part of me says let it go
Everything must have its season
Round and round it goes
And every day's the one before
(Santana ft. Steven Tyler - Just Feel Better)

Why haven't we seen each other again? Olin kävellyt jo hetken pimeässä koiran kanssa, puhelimen toisessa päässä New York-Travis. Tämä kysymys tuli yllättäen sen jälkeen, kun olimme keskustelleet uudesta EU-englannin standardista. Josta minä en tiennyt mitään, joten olimme sujuvasti siirtyneet keskustelemaan erilaisista metodeista kielenopetuksessa. Se tiesi siitä yllättävän paljon, en ollut ikinä ajatellut sitä opettajatyyppinä, mutta ilmeisesti se oli joitain asiaan liittyviä kursseja yliopistoaikanaan käynyt. Outoa, ajattelin. Travis voisi varmaan opettaa vanhempia ihmisiä, mutta lapsille ja nuorille se voisi olla melko pelottava opettaja. Tehokas, no doubt, mutta pelottava.

I don't know, vastasin rehellisesti. We are both ridiculously busy all the time. Have you not noticed, I don't think we've ever talked to each other as little as this summer. Se oli hiljaa, ja sitten myönsi huomanneensa asian myös. It's just, I've tried to catch you online but you haven't been here. En osannut sanoa siihen mitään, koska minusta se oli lähinnä erikoista ettei se muka ollut kuukauteen nähnyt minua online-tilassa. Sen ääni meni surulliseksi. It makes me sad to realize that I'm not giving attention to what is important. You.

Are you drunk, kysyin huvittuneena. No, se vastasi ehkä aavistuksen loukkaantuneella äänensävyllä. Ok, just checking. Se oli paljon niin kuin se itse oli joskus sanonut. Ajoittain ajauduimme toisistamme erilleen. Käytin sen omia sanoja kun yritin selittää tuntemuksiani sille vastaukseksi. We fade out.

Have you found a boy to distract you, se tiukkasi. Me, boy? Nah. Girl, se huudahti innoissaan. No, not even that. But I think you have. Tähän pisteeseen pääseminen oli ollut helpompaa kuin olin odottanut. Se oli taas hetken hiljaa. You're wrong honey, there is no one else. Mutristin suutani epäuskoisesti, jota se ei tietenkään rekisteröinyt. What makes you think that? Melkein purkahdin nauruun, mutta sain pidettyä itseni kasassa. Joo, mikähän.

Just had a feeling, sain viimein sanottua. Your feeling is wrong. Se kuulosti yhtäkkiä supervakavalta, jotenkin erikoisesti aivan kuin olisimme riidelleet. Defenssini nousivat ja olin juuri tiuskahtamassa sille jotain, kun se avasikin suunsa. I just don't want our relationship to end because of me.

Miten se olikin näin, että aina kun puhuin sen kanssa puhelimessa kaikki meni ihan nurinkurin. Se aina sanoi niin käsittämättömän odottamattomia asioita. Relationship, sain sanottua hetken päästä hyvin empivästi ja ihmettelevästi. Se hymähti. This, as far as I know, is a relationship. And I don't want it to end. I don't want to be the one who finds another.

Olisin kirkunut jos olisin voinut. Silkkaa turhautumistani. Se järjesteli varmaan edelleenkin sitä maailmanympärimatkaa eksänsä kanssa ja selitti minulle tällaista. It's not how this works, sanoin hieman kiukkuisesti. One day this will end, and maybe you really shouldn't worry about having to end it, because it may very well be me who calls it quits this time. Se ei häkeltynyt vaan naurahti kuivasti. I feel like I would always love you. If someone were to come along, I would have no plans to stop seeing you. Though you are, and always will be, a secret.

Huokaus. Se avautui siellä matkailufoorumilla ihmeellisistä asioista, ja se oli hassua kyllä avautunut siellä myös tästä faktasta. Se oli puhunut Seinfeld-termein relationship- ja independent-itsestään, joiden maailmat eivät saaneet ikinä kohdata. There are "friends" the existence of whom I would never let other "friends" in on. Ehkä minulla oli syytäkin ottaa tuo henkilökohtaisesti.

This is a fucked up situation, sanoin lopulta. No, right now it's simple. But it does have the potential.

It's not simple, protestoin. Kerroin sille omista epäluuloistani tulevaisuuttamme kohtaan, ja samalla kerroin sille kuinka usein se oli minun unissani, kuinka, kun kaikki pysähtyi, löysin itseni ajattelemasta asioita, jotka olivat melkein aina kytköksissä siihen. Kuinka kun kaikki muu ympäriltäni alkoi hajoilla ja murentua, ajatukseni pakenivat aina niihin hyviin hetkiin, mitä meillä oli ollut. Do you see, kysyin ehkä turhan kiivaasti. It's not simple because I feel this way without wanting to!

Hengitykseni oli melko tiheää kun viimein sain suuni kiinni. Kauhistuin sillä sekunnilla omaa avautumistani, josta 90% oli ollut sellaista mitä minun ei ikinä ollut tarkoitus sanoa sille. Melkein painoin puhelimen kiinni paniikissani, koska minua hävetti myöntää nämä kaikki asiat sen jälkeen kun olin ollut jäävuori oikeastaan koko kesän.

I know the feeling, se sanoi pehmeimmällä mahdollisella äänellään. I know it very, very well.

Ah, sain suustani ulos samalla kun istahdin alas joen rantaan. So this is fucked up. Selostin sille ajatuksiani suoraa päästäni yhtään filteroimatta niitä. Kuinka missään ei ollut mitään järkeä, se ei halunnut lopettaa suhdettamme ja oli siksi sinkku, mutta emme ikinä nähneet toisiamme, koska emme olleet yhdessä jolloin asian tärkeys ei ehkä ollut ylimpänä kummankaan prioriteettilistassa. Sillä ei ollut ongelmaa nähdä minua vaikka olisikin parisuhteessa, mutta minä olin moista vastaan, joten sen takia se oli yksin tai mahdollisesti valehteli statuksestaan. Tässä vaiheessa minua alkoi melkein naurattaa, osaksi minusta taas tuntui kuin pääni olisi ollut räjähtämäisillään. I feel like I can trust you about as far as I can throw you.

Travis naurahti taas. I guess we haven't talked much this summer, but we've both certainly been thinking about each other quite a bit. Minäkin hieman hymähdin. I know I have.

I have to get home, sanoin lopulta kun olimme molemmat olleet hetken hiljaa, tietämättä mitä sanoa. Yeah, it's way past your bedtime. I've been saying this a lot today, but I love you. I love you lots. Heaps, even. Hymyilin. Well I guess it's obvious that I love you too. Buddy, lisäsin vielä. Se puhahti vastaukseksi.

Sanoimme hyvästit ja se selitti kiireistä aikatauluaan. Työhaastattelu maanantaina, Florida mahdollisesti muutaman viikon päästä. Sitten en ainakaan voisi sitä mennä katsomaan kun se varmaan asuisi äitinsä luona ainakin pari kuukautta. Salaisuus, sehän minä olen. Se, joka näkee jonkun eri puolen Traviksesta kuin muut. Mutta mitä sekin sitten tarkoittaa jää kai mysteeriksi. Koska jos mikä on totta, on se, etten voi siihen täysin luottaa.

Oh, I'm a Wandering Soul

2010-08-15T22:50:00.000+03:00

I'm still walking the line
That leads me home alone
(Switchfoot - Enough To Let Me Go)

Lähdin viikko sitten lauantaina mökille, jossa vanhempani minua odottelivat jo toisen koirani kanssa. Perjantaina olin ollut niin väsynyt etten jaksanut oikeastaan liikkuakaan. Mökillä sitten ihmettelin edelleen jatkuvaa väsymystä ja valtavaa kurkkukipua. Muita oireita ei oikein ollut, kunnes sunnuntaina voin äärettömän pahoin koko päivän ja kotiin kun pääsin, mittasin kuumeen, joka oli siinä vaiheessa 39,5 astetta. Nice, tämähän tästä vielä puuttui.

No, viime viikon koomailun ja angiinasta toipumisen jälkeen on aika nastaa olla terve. Parantuminen tapahtui oikeastaan päivässä, vielä tiistaina olin aivan kipeä, mutta torstaina olin jo niin terve, että kykenin käymään katsomassa nuoremman koiran pentuja, ja tietenkin koiraa itseäänkin.

Illalla pelailin jotain järjetöntä online-peliä, ja kesken kaikista kiinnostavimman kohdan tapahtui se mitä uumoilinkin. New York-Travis teki comebackin. Yli kuukauden hiljaisuuden jälkeen se oli jotenkin outoa. Se kyseli hirveästi kaikesta, mutta sanoin vain, että tämä kuukausi oli yksi vaikeimmista aikoihin, mutta että sen selittämiseen menisi varmaan aikaa.

Finland has been in the news a lot now, se kirjoitti. Oh, sauna stuff, totesin. Vastaus oli myöntävä. It's funny because I'm pretty sure I'm the only one around here who knows who Timo Kaukonen is. En vieläkään tajua mitä se sillä tarkoitti, jos totta puhutaan. Mutta annoin olla. Siis jos se on uutisissa koko ajan, kuinka voi olla ettei kukaan tiedä kuka se tyyppi on? Vai tiesikö Travis siitä jo etukäteen, vai häh. Se kertoi myös, että CNN ei ollut löytänyt yhtään suomalaista haastateltavaksi, joten virolaiset ja saksalaiset pääsivät kertomaan mielipiteitään suomalaisesta saunakulttuurista. Siitä se oli naurettavaa ja epäammattimaista, minua lähinnä huvitti sen kiukustumus jostain sellaisesta asiasta, josta minun ehkä olisi pikemminkin täytynyt olla tuohtunut. No, se oli mielestään nyt ekspertti myös Suomeen liittyvissä asioissa, onhan se ollut täällä, öh, kerran.

Uusin Batman tuli sen telkkarista. Se ihmetteli miten Heath Ledger oli saanut siitä oscarin. Mainitsin käyneeni katsomassa Nolanin Inceptionin joku aika sitten. Who is Nolan, Travis kysyi ja katsoin näyttöä järkyttyneenä. Äärimmäisen harvoin tapahtui sellaista, ettei se tiennyt mistä minä puhuin. Umm, the guy whose movie you're watching as we speak? Oh, oli ainoa asia mitä se sanoi. Se kävi varmaan tosi hitaalla.

Se vaihtoi puheenaihetta pikavauhtia. Se oli taas ollut työhaastattelussa. Tahtoi takaisin Floridaan. Minusta tuntui että olin kuullut tämän jo sata kertaa aiemmin. Se aikoo ostaa äitinsä talon vieressä olevan rakennuksen, josta se on puhunut aiemminkin. Isästään se ei ole puhunut aikaan, joten oletan ettei asiat ole menneet kovin hyvin, ja että osa sen halusta muuttaa äitinsä lähelle on se sisko, josta en oikeastaan vieläkään tiedä mitään, mutta josta sen äiti ilmeisesti pitää huolta. Olen usein miettinyt, lähtikö Travis alunperin karkuun "vastuutaan" siskostaan New Yorkiin. Minusta vaan tuntuu, etten saa ikinä tietää. Oikeastaan en uskalla edes kysyä, koska mitäpä se minulle edes kuuluu.

I miss my cars and pets and flying. Muistan kun se kirosi kissaansa sen ajan kun se asui New Yorkissa. Joskus silloin about ikuisuus sitten kun Traviksella vielä oli kämppä, nykyäänhän se asuu hotelleissa. Yeah, vastasin, I guess there are things we miss. Moving to Florida doesn't solve everything. Se tajusi tajunnanvirtani. I miss you too. Maybe one day I'll move to Uppsala. Close but in...Sweden.

Sen piti mennä, as per usual. I'll chat to you over the weekend. I won't be here, vastasin ehkä vähän tylysti. Oh, well we'll try? Pyöritin silmiäni, koska olinhan odottanut sitä muutaman illan ja aamun ja ollut kieltämättä aika paljon koneella viimeisen kuukauden aikana. Oikeastaan tuntui hyvältäkin sanoa, etten olisi tavoitettavissa. I'm sure we'll bump into each other sooner or later, totesin viimein. I love you. Se jopa laittoi lauseen jälkeen pisteen, saaden sen jotenkin hassusti vaikuttamaan joltain maailman totisimmalta asialta. You'd better, vastasin ja toivotin hyvää yötä.

Sunnuntai-ilta ja istun tässä suhteellisen pettyyneenä ettei tuttu nimimerkki ole pompannut Yahoo-messengeriin. Mökillä makoilin taas yömyöhään sängyssä pimeyttä tuijotellen ja mietin kaikkea tätä ihmeellisyyttä ja melkoisen paskamaista kuukauttani. Jossain vaiheessa asiat muuttuvat, tai ainakin paranevat, jookos? Yritin käydä treffeilläkin, jotka kaatuivat siihen, että tyyppi on joku pössyttelijä, jota minä en voi sietää. Dealbreakereita ei ole hirveästi, mutta huumeet ja koiravastaisuus ovat niissä ihan kärkisijoilla.

Statcounter kertoo karua tarinaansa sekin, siitä että se toinen Travis ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan, vaan käy välillä lukemassa ikivanhoja blogimerkintöjäni MySpacessa. En pysty käsittämään, enkä tätä voi oikein mitenkään edes estää, paitsi tuhoamalla ne kaikki, joka sinänsä on tyhmä ajatus. En minä halua. Lukekoot. Huokaus.

I Thought I Knew It All

2010-08-03T22:31:00.000+03:00

I've been through the highs, said all my goodbyes

And you, you really thought you knew
Everything to do
With holding onto me and holding on
This time is making me slip right through your hands

When we know what we want
We forget what we need
When you find who you are
You forget about me

Here we are at the finish line
(Train - Finish Line)

You and I should be together, ruotsalainen Mats sanoi täysin yllättäen. Reaktioni oli ehkä vähän epäkunnioittava, sillä repesin hallitsemattomalta vaikuttaneeseen naurupyrskähdykseen. You want to start a relationship with me, kysyin tarkentavasti. Not when you put it like that, Mats vastasi selkeästi loukkantuneena. Huokasin ja nojasin taaksepäin tuolissani. It would just make the most sense, se lisäsi hetken päästä. Yes, truly, totesin kuivasti.

Totta puhuen minun maailmassani ei ole tällä hetkellä oikeastaan kummemmin järkeä. Punainen lanka on vähän kadoksissa, tajusin kun huomasin istuvani vanhempien kotona sairaan koirani vieressä, jonka tila opetti minulle ainakin yhden asia. Älä ikinä, koskaan, heitä koirille keppejä. Joku päivä se kostautuu ja koiran kurkkuun tulee reikä ja saat pyöriskellä itsesyytöksissä loputtomalta tuntuvan ajan, joka kuluu siihen, että koira on taas kunnossa.

Oikeastihan minun piti olla toisen koirani kanssa kaitsemassa sitä ja sen pentuja, joiden syntymää olin seuraamassa kohta kaksi viikkoa sitten. Asioita tapahtui, ja nyt olen takaisin täällä. Nuorempi koira ja sen pennut voivat käsittääkseni hyvin, mutta minulla on koiraani hirvittävä ikävä. Kamalaa jos et olisi täällä, äiti tänään sanoi kun makasimme vanhemman koirani vieressä patjalla sen nukkuessa viimein rauhassa, kivuista vapaana eläinlääkärikäynnin jälkeen. Antibioottia suoneen, kuinkas muuten. Jos mä en olisi täällä, tätä ei olisi ikinä tapahtunut, totesin todenmukaisesti.

Puhuin tanskalaiselle ystävälleni pitkästä aikaa viikko sitten. Tuntuu hassulta, että siitä on vain puolitoista vuotta kun se oli täällä käymässä. Ja kuinka sekin oli niin vaikeaa välillä. Eikö tämä draama ikinä lopu, ajattelin silloin. Nykyään Tanskis asuu tyttöystävänsä ja sen ystävän kanssa. Ovat asuneet yhdessä jo kaiketi kohta vuoden. Se itse lopetti meidän ikuiselta vaikuttavan puhumattomuuskauden kun lähetti minulle kuvia vanhempiensa ulkoaltaassa asuvista kultakaloista, jotka Tanskis vahingossa tappoi hapenpuutteeseen. Kuvassa makasi 5 kauniinväristä kalaa nurmikolla. Kuolleena. Mietin tuolloin keskustelun randomiutta. Oho, Eeva on netissä, lähetänpä sille kuvia kuolleista fisuista. Miksi se edes otti niistä kuvia? Kaikki tämä on hämärän peitossa.

Have you ever thought it's you? Tanskis kysyi. Puhuimme siitä, kuinka minun kanssani asuminen oli selkeästi ihmisille ylitsepääsemättömän vaikeaa. I mean. You're like that. You keep stuff locked up inside and then explode when it becomes too much for you to handle. Totta, ajattelin, mutta vähän kaukana pointista. Se tajusi tämän itsekin. Ok, I know I was a lousy roommate. Bingo, huokasin ja ajattelin kaikkia niitä tuskallisuuksia, joita minun piti sietää. Kerran räjähdin sille tiskeistä ja sen huonosta tuulesta ja näytin sille jopa ovea. Jumankauta, mietin itsekseni, kuinka kukaan pystyy asumaan sen kanssa. You know I'd give you a hug if it were at all possible. I swear it wouldn't be awkward at all. Michael, huokasin. I'm old. Sille nousi tutut defenssit pystyyn. We are both older than we were. Minua huvitti. Se olisi 21 syksyllä. 21, tuskin muistan millainen itse olin sen ikäisenä. We should talk more, se sanoi hiljaa siihen tuttuun sävyyn. Yeah, let's do that, sanoin. Sitten sen piti mennä nukkumaan tyttöystävänsä kanssa. Ja minä suljin Skypen, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia käynnistää sitä pitkään aikaan.

Every time you tell me you've started watching Six Feet Under I should come over, Mats sanoi. How so, kysyin ihmetellen. You do that when you're down. I've noticed. Silly, totesin. I'm fine. Mats pysyi kannassaan. You keep saying that and I keep not believing it. Well then fine. Do come over, I dare you, räjähdin viimein. Vuosia tätä samaa. Se meni hiljaiseksi. Aina sama, se ei ikinä tulisi vaikka sen päästäisinkin. Se on liian peloissaan, koska sillä on kaikkia entisiä suomalaisia tyttöystäviä, joiden takia sen elämä on välillä pahempaa kaaosta kuin minun koskaan. Joskus harvoin kun yritänkin päästää sitä lähelle, niin se ottaa heti 10 askelta taaksepäin, ja vetää siihen hetkeen jotain vanhoja keskusteluitamme, jolloin minä suutun ja kaikki on taas täysin huonosti minun ja sen välillä. I can't win with you, kimmastuin lopulta. With ANY of you.

Kaverin häät. Olin siellä kuvaamassa. Humalaisia ihmisiä, mutta voi sitä rakkauden juhlaa. Pysyin selvänä, koska olin liikkeellä autolla ja tahdoin pois ennen sitä ryömimisvaihetta, jossa osa porukasta tosin oli ollut jo ennen hääkakkua. Häävalssista puhumattakaan. Ehkä komein näkemäni suomalaismies osallistui johonkin hääleikkiin ja tarkkailin sitä ilolla. Kuinka mutkatonta, se vaikutti muutenkin hauskalta. Tanssi ja keskustelua, muutama vihjaileva katse ja ehdotus, ei tosin minun puoleltani. Miksipä ei, ajattelin ja olin hetken aika innoissani. Käväsen ulkona, se sanoi, ja kun katselin sen loittonevaa olemusta, kimalsi salin eteisestä tulevassa valossa sen vasemmassa kädessä jotain, joka sai minut lähtemään paikalta sivuovesta ennen kuin se kerkesi takaisin. Norminaiset osaisivat varmasti katsoa tällaiset asiat heti kättelyssä. Minulle ei tullut mieleenkään. Ja niin minä pakenin sitäkin totuutta yöhön.

Istuin muutaman yön myöhään koneella. Kävin siellä myös ennen aamulenkkiä. Toiveissani pystyä puhumaan New York-Travisille. Joko kohta on kuukausi MM-jalkapallon finaalista? Sillä se on viimeisin keskustelumme. Tarvitsen sitä ehkä oikeasti enemmän kuin koskaan, kun kaikki on jotenkin romahtamassa ennen sitä seuraavaa elämänvaihetta. Jotenkin tuntuu, että seuraavat kuukaudet määrittävät taas elämäni tuleviksi vuosiksi melko pitkälle. Ja minusta tuntuu, että New York-Travis on jäämässä kelkasta. Omasta halustaan? Minun halustani? Universumin halusta? No ok, viimeiseen en usko. Edeltäviin ehkä. Olen taas huomannut, että olen hyvin haluton aloittamaan sen kanssa kuitenkaan sitä vakavaa keskustelua, jonka mieluiten kävisin pimeässä huoneessa, kun molemmat makaamme sängyssä tuijottaen tyhjyyteen. Hey, sanoisin sillä lopun alkua enteilevällä tavallani, joka on kuulemma minulle ominaista. Se olisi pitkän aikaa hiljaa, kunnes halaisi minua, panaisi huulensa ohimoani vasten ja pyytäisi minua olemaan hiljaa etten tuhoaisi kaikkea. Keskustelun aloitus on kuitenkin vaikeaa, ja olisi mahdotonta vaikka moinen tilanne saataisiin aikaan. Koska tiedän ettei se lopputulos olisi toivottu, vaan luultavasti kylmä toteamus siitä, että minä todellakin olen oikeassa.

Hello Hurricane

2010-07-20T09:36:00.000+03:00

You're not enough
I've got doors and windows
Boarded up

Everything I have I count as loss
Everything I have is stripped away
Before I started building
I counted up these costs
There's nothing left for you to take away
(Switchfoot - Hello Hurricane)

Katselin mökin terassilla läppäriltä Six Feet Under-sarjan toista tuotantokautta. Oli ihan hiljaista ja kaikki muut olivat jo nukkumassa. Molemmat colliet makasivat pöydän alla, nekin umpiunessa.

Olin ollut koko viikonlopun surullinen. En asiaa tajunnut tai halunnut myöntää ennen kuin juurikin lauantaina, kun lähdin koirien kanssa kiertämään saarta ja minua ihan itketti. Kävelin siellä hyvin paljon samalla tavalla kuin kesällä 2008, murheellisena ja yksinäisenä. Reipikää vaan kaikki haavat auki, why don't you, ajattelin ja tahdoin ihan todella itkeä.

Tämä johtui siitä, että Kirurgi-Travis sitten jotenkin pimahti siitä viestistäni. Pejantaina kävin kotona ja ihmettelin Facebookissa, miksi sen viestit olivat kadonneet veljeni seinältä. Kirjoitin myös viestin kaverilleni, ja kun avasin sen viestikohdan, jossa näkyy kaikki saamani ja lähettämäni viestit, olivat Traviksen kuva ja nimi kateissa. Siinä itseasiassa luki vain, että "Between You and ". Hei, kysyin veljeltäni, joka oli koneellaan olkkarisssa. Onko Travis lähtenyt Facebookista? Veli katsoi minua kulmat rutussa, ja naputteli itsensä Facebookiin. Menin sen selän taakse katsomaan, sillä hetkellä minua nauratti. Mutta ei, siellä se viesti oli veljen seinällä. Ja Travis Facebookissa. Ja minulle valkeni totuus...se oli piilottanut itsensä minulta. Kokonaan.

Mä luovutan, totesin ääneen. Nauroin sellaista katkeraa naurua, kyllä minua ihan oikeastikin huvitti, että se oli varmaan tuskaillut asetusten kanssa useita hetkiä, että oli saanut itsensä minulta piiloon. Miksi, kysyin itseltäni ennemmän kuin keneltäkään muulta. Minusta se vaan oli niin outoa. Vihasiko se minua niin paljon nyt? Oliko viestini ollut jotenkin aivan kaamea? Luin sen vielä kertaalleen ennen kuin lähdin takaisin mökille, mutten tajunnut vieläkään, mikä siinä mätti niin pahasti.

Istuin siinä sitten, terassilla, surullisena. Six Feet Underia katselin myös silloin 2008 ja itkin silmät päästäni viimeisen jakson viimeiset 10 minuuttia. Kesän viimeinen päivä, tavallaan. Sunnuntaina nuorempi koira ja minä menisimme sen kasvattajalle odottamaan pentujen syntymää. Seuraavan kerran kun istuisin mökin terassilla molemmat koirat jaloissani, olisi jo syksy. Sekin oli vähän masentavaa. Kirosin taas Traviksen mielessäni. En minä olisi näin rikki, jos se ei olisi sellainen, ajattelin.

But it's what he should have done. He did the right thing, kaverini totesi Skypessä kun sille hetken juttelin eilen. Why are you so upset about this? He's gone, really gone, and it's what you wanted. Mietin hetken ja totesin, että totta. Mutta ehkä minulle silti suotaisiin se, että saisin olla vähän loukkaantunut tästä kaikesta. Toisaalta, miksi minun pitäisi olla. Sehän seurasi toivettani ja kadotti itsensä minulta nyt ehkä aika konkreettisellakin tavalla. Eikö minun pitäisi olla tyytyväinen?

Kävin samalla Facebookissa, viimein. Ja kuva oli viestikohdassa. Nimi. Kävin veljen profiilissa, ja kyllä vaan, se viesti oli siellä. Painoin Traviksen nimeä. Se vei minut sen profiiliin ihan normaalisti. Olin täysin äimistynyt. Siinä ei enää lukenut sen tyttöystävän nimeä. Siinä vain luki, että In a relationship. Sen kuvista oli kaikki tyttöystävän kuvat poistettu, tai ehkä piilotettu minulta, jos se oli mahdollista. Ja koiran kuvatkin olivat kadonneet. Istuin jähmettyneenä paikoillani. Minua nauratti aivan tavattomasti. Ihan totta?!

What's up? kaveri kysyi. You won't believe this, sanoin epäuskoisena. He's gotten rid of his girflriend's name and pictures, and he's also removed his dog's pictures..at least, I can't see them. What the hell is going on?! Kaveri oli ihan hiljaa. Does he think I'm a psychopath and will go after his girlfriend and dog? Nyt kaveria nauratti aivan järjettömästi sitäkin.

Totta puhuen, pakko miettiä miten valtava prosessi se on varmaan sille ollut. Travis ei ikinä ollut mitenkään kovin tietokoneihmisiä, joten sen on varmaan pitänyt tehdä jonkin verran tutkimusta, että on keksinyt miten voi itsensä piilottaa. Sitten se on pähkäillyt tätä piilotusasiaa ilmeisesti päiviä, kunnes sitten on poistanut tyttöystävänsä nimen profiilistaan (tai piilottanut sen minulta, jos se on mahdollista) ja ne kuvat ja poistanut blokin. Jos tyttöystävän nimeä ei saa piilotettua vain yhdeltä ihmiseltä tai ryhmältä, niin että siinä kuitenkin status lukee, niin millaisen keskustelun se on kyseisen tyttöystävän kanssa oikein käynyt? Että hei, eksäni näkee Facebookini, mutta se on hullu enkä halua sen tietävän nimeäsi tai miltä näytät? Ja sitten taas...öh, onko vähän myöhäistä? Ehkä minä jo TIEDÄN sen nimen ja miltä se näyttää, kun Travis itse lähetti minulle sen pirun kutsun.

Olin eilen hyvin lähellä lähettää sille viestin, että hei dude, relaa. En oo murhaamassa sun tyttöystävää tai teidän koiraa. En sitä sitten tehnyt, koska nyt on se hetki kun jopa minä aion kuunnella viisaampia ihmisiä ja olla ihan hiljaa ja purkaa ajatuksiani tänne ja muille ihmisille. En vieläkään pysty käsittämään kuinka se viesti muka oli niin paha, että tällaisia toimia oli pakko ottaa käytäntöön. Koska se viesti oli kivempi ja rehellisempi kuin alunperin oli edes tarkoitus. Onko se sitten niin, että loppupeleissä juuri sellaiset ovat niitä pahimpia? Jos ei piilottele mitään, ei yritä pistää rivien väliin mitään, vaan heittää kaikki kortit pöydälle ja sanoo, ettei halua pelata enää, niin se on pahempaa kuin kiukku ja viha? En tiedä, en ymmärrä, mutta niin tapahtui.

Kysyin myös parhaalta kaveriltani, että aikooko se lisätä Travista, pyyntö sillä vieläkin oli. Vastaus oli yksi kirjain. E. Hyvä, sanoin ja tarkoitin sitä.

We've Been Walking a Thin Line

2010-07-12T20:19:00.000+03:00

You've got one hand on the devil baby
and one hand in mine

So we'll build temples in our heads
When we've grown frail and all our bones are of lead
We've been walking a winding road
Let's go, no footsteps to follow baby
and no signs to guide us home
(Thriving Ivory - Where We Belong)

Why do I hate all of your ex's, Mats kysyi kun juttelin sille viikonloppudraamastani. Minä hymyilin. They all hate each other, too. But I'm pretty sure they aren't that unlikeable. Mine is the only point of view you get, see? Se myönsi, että asia varmasti olikin niin. Do you want me to talk to him, se kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. God no! Samalla kirjoittelin viidettä hahmotelmaa siitä, mitä Kirurgi-travikselle kirjoittaisin.

Ohjeet ja neuvot ovat siitä erikoisia, että vaikka ihmiset tajuaisivat niiden järkevyyden, eivät ne niitä kuitenkaan seuraa, vaan tekevät niin kuin itse parhaaksi näkevät. Ja niinpä minäkin tosiaan yritin laittaa sanoiksi ne kaikki tuntemukset, joita minulla oli koko, myönnettäköön, naurettavasta Facebook-kaaoksesta.

Traviksen vastaus oli ollut aika pöllämystynyt. I certainly did not mean to offend you. It was very random, this. But if you don't want me to contact you then I will understand. Mitä se ei selkeästi tekisi, ei se ollut ymmärtänyt tähänkään asti.

I just hate seeing you like this, Mats jatkoi. Like what, kysyin hajamielisesti. Miserable, se vastasi. I'm not, vakuutin ja naputtelin viimeisiä rivejä viestiin, jota en lähettäisi. Yeah, right, se totesi ja oli hiljaa.

Noin kolmelta yöllä se oli valmis. Kuudes yritelmä. Se ei ollut pitkä, mutta olin jakanut sen neljään osaan. Ja kuinka vaikeaa se olikaan kirjoittaa. Ihan kuin jotain, mitä haluaisin eniten maailmassa, olisi tarjottu minulle. Joskin hyvin, hyvin laimeassa muodossa. Ja minun olisi siitä kieltäydyttävä. Kahden vuoden takainen minäni olisi varmaan ollut kovinkin tyrmistynyt siitä, että aioin nyt näin toimia. Mutta loppujen lopuksi send-nappulan painaminen ei ollut kovin vaikeaa. Tein sen ja menin nukkumaan.

Joskus iltapäivällä se vastasi. Okay. I understand and will respect your wishes. Olisi valetta jos sanoisin, ettei se olisi sattunut. Jotenkin tuntui niin lopulliselta, ja sitä se olikin. Mutta minä olin päätökseni tehnyt jo kauan sitten. Mutta en usko että se oikeasti ymmärtää. En usko sen tuntevan mitään niitä samoja asioita kuin mitä minä tunnen, joten se ei voi tajuta tätä koskaan.

Hyvä esimerkki tästä tuli tänään. Veljeni taas soitti. Travis-raportti, se sanoi vakavana. Lisäsin sen ja se laittoi kahdessa minuutissa mun seinälle viestin. Ai jaa, sanoin niin kuin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Let me know if you're planning on coming here. I could show you around. Älä viiti, huudahdin kun luin sen sen seinältä. Niinpä, veli sanoi. Ja kävin kattoon sen kuvat, sillä on ihan samanlainen koira kun sulla! Friikkiä. Se nauroi sellaista epäuskoista naurua, johon minäkin yhdyin. Tämä tilannehan oli aivan absurdi. Että se tapaisin minun eksäni jossain USA:ssa ja ne matkustelisivat siellä yhdessä. Hei oikeasti.

Oikeastaan olin kovin ihmeissäni, ettei se ollut poistanut kaveripyyntöään siltä tai parhaalta kaveriltani, vaikka minulta olikin. Huokasin puhelun jälkeen itsekseni. Joo, selkeesti ymmärtää. Ymmärtää niin paljon tämän tilanteen, että haluaa hengailla mun veljen kanssa. Nyt naurattaa, pakko sanoa. Voiko tuollaista ihmistä olla olemassakaan?

New York-Travisilla on ihmeellinen taito ilmestyä kun sitä eniten tarvitsen. Olin eilen kieltämättä aika maissa, totaallisen kyllästynyt kaikkeen tähän draamaan. Katselin sitten MM-jalkapallon finaalia koneella ja juttelin Matsin kanssa. Kuului erehtymätön yahoo-messengerin plop-ääni ja sain tuijotella taas Traviksen nikkiä ikkunan yläkulmassa. Hey you, se sanoi ja tiesin heti, että se oli hyvällä päällä.

Puhuimme, yllätys yllätys, jalkapallosta. Ugh, I should have gone to Holland instead, se sanoi, vaikka en ymmärtänyt mitä se instead tuossa lausessa teki. I could have watched this there. And you could have been there with me. Säpsähdin. Oli kulunut todella pitkä aika siitä kun se viimeksi minulle oli jotain tuollaista sanonut. Jätin kommentoimatta.

Pelissä oli aikaa jäljellä 10 minuuttia kun se sanoi, että sen tarvitsisi varmaan keskittyä siihen. Ok, sanoin ja itse jatkoin keskustelua Matsin kanssa samalla kun katsoin peliä. Yhtäkkiä ikkuna pompsahti vielä takaisin. Oh hey. I love you. It has been a while. Teki mieli kysyä, että "since you loved me?" mutta annoin olla. Kun jatkoajan jälkeen lähdin lenkille, ei minulla ollut mitään kiirettä.

Kun tulin takaisin New York Travis oli jo odotellut minua. En edes tiennyt että se oli vielä tulossa takaisin, se oli katsonut matsin jollain lentokentällä, josta jatkoi kotiin. Where were you, kysyin. I can't keep up with you so I've decided to not even try. Se kirjoitti aika kauan. Pahoitteli, että oli kestänyt niin kauan, mutta matka lentokentältä oli kestänyt tosi pitkään ja oli ruuhkaa ja sen piti hakea laukkunsa ja sitä ja tätä. Katsoin vastausta ihan ihmeissäni. Not what I meant, viimein kirjoitin. I mean..where were you before, I doubt you hang out at airports with no good reason? Ohh, sillä viimein välähti. Se oli ollut äidillään puolitoista viikkoa. Tyyppi luuli, että olin sille kiukkuinen kun sillä oli kestänyt niin kauan kotimatkassa...tsiisus. Milloin olin muka sellaista tehnyt, plus, miksi Travista edes hetkauttaisi vaikka olisinkin tarkoittanut sitä? Normaalisti se olisi vähintään pyöritellyt silmiään.

Aloin ehkä aavistuksen pehmittyä. Niin kuin aina, tuumailin hyväntuulisesti. Mutta Travis sai minut nopeasti muistamaan kiukkuni syyn. Se kertoi, että oli menossa Berliiniin marraskuussa. I wanted to have you there. But then realised that maybe it wouldn't be such a good idea. It's a work related trip. I had many of those with my ex and never really had much time for her in the end. No. Tässä se oli. Varmistus siitä, että se oli tosiaan puhunut siellä hemmetin foorumilla eksästään. Ja oli sille kokoamassa tosiaan sitä maailmanympärimatkaa itsensä kanssa. Että voisivat viimein nauttia toistensa seurasta matkoilla. Teki todella mieli kysyä muutamakin asia, mutta jätin sikseen. Yeah, not worth it, naputtelin sille.

Ja sitten minun oli pakko kertoa sille sen kaimasta. Se antoi minun kirjoittaa koko jutun monessa eri viestissä. Annoin sillekin bumerangivertauksen. It's because you throw it like a girl, se viimein kirjoitti. Ja minä purskahdin nauruun. I think everyone has a little part of them that can't accept that the other person is really gone or not interested, se jatkoi. You have to ignore him, it's the only thing you can do. Too late, sanoin ja tunsin oloni niin tyhmäksi. My point exactly, se vastasi.

Se kertoi minulle painajaisestaan, joka oli hyvin outo. Oli hyvin omituista, että se jatkoi keskusteluamme näin kauan, ilman että minun piti ottaa siihen osaa kovinkaan aktiivisesti. Yleensä se oli ollut juuri päinvastoin. Travis yritti saada minut hymyilemään, ja siinä vällillä onnistuikin. Mutta olin niin totaallisen hämmentynyt taas tästä ailahtelevasta käytöksestä, etten osannut oikein sitä arvostaa niin kuin olisin osannut muutamia viikkoja sitten.

Sen piti mennä töihin. Thanks for existing. I do love you. En hämmennykseltäni osannut taaskaan oikein mitään sanoa. Mutta kaiken pahan jälkeen se tuntui niin hyvältä. You are special to me, onnistuin viimein kirjoittamaan. That's the oddest thing I've ever heard. Minua hymyilytti. Thank you again. Sleep well.

Ja silti minulla on sellainen sama fiilis kuin siitä Berliinistä. Olin helpottunut ettei se tosissaan pyytänyt minua sinne, koska en olisi varmaan voinut mennä. Tai halunnut, ehkä enemmänkin. Ja vaikka sen sanat mieltä lämmittivät ja olivat kuin se halaus jota olin kaivannut, ajattelin nukkumaan mennessäni, että todella. Ehkä tämä vaan ei ole sen arvoista. Tiedän liikaa, ja epäilen liikaa. Se sanoo tietämättään asoita jotka varmentavat minun spekulaationi, jotten voi faktoja enää ignoorata. Ehkä joskus otan itseäni niskasta kiinni ja kysyn siltä suoraan. Se vaan on ikuisesti vaikeaa.

Am I Wrong for Taking This So Hard

2010-07-10T20:36:00.000+03:00

for tearing me apart
tearing me apart, partly tearing me a hole in my heart

And if blame is the answer, it's under control
And if shame is the answer, I'm selling my soul
And if pain is the answer
I've seen it all
(Train - Days)

Istuskelin yksin kotona. Vanhemmat lähtivät Saksaan melkein viikko sitten ja olen katsonut niiden koiran perään samalla kun olen yrittänyt pitää omiani suht viileänä. Helteet on kivoja, joo, mutta hei, jotain rajaa.

Eilen illalla soi puhelin.Veli soitti, joka oli outoa, koska olin puhunut sille vain muutama tunti aiemmin. Ehkä vähän ärsyyntyneenäkin vastasin. Se puhui ekaksi jotain aivan merkityksettömiä asioita, kunnes meni hetkeksi hiljaiseksi, sitten sanoi, että joku on lähettänyt sille Facebookissa kaverikutsun. Ahaa, sanoin pyöritellen silmiäni. Arvaa kuka? Rypistin kulmiani, en minä tunne läheskään kaikkia sen ystäviä. Sitten minulla välähti joku melkoisen uskomaton ajatus ja sanoin sen ääneen, samalla kun sydämeni vajosi. Kirurgi-travis. Se ei ollut kysymys. Niin, veli vastasi.

Ryntäsin siltä seisomalta koneelle ja kävin katsomassa omani, sydän pamppaillen. Kyllä vain, viesti ja ystäväpyyntö. Kiroilin ääneen totaallisen hämmentyneenä. Veli naurahti. Puhelu päättyi aika pian, koska minun piti koota ajatuksiani ennen kuin koskin siihen viestiin.

En edes osaa eritellä tunteitani niinä hetkinä. Minua itketti. Itketti siksi, että minä niin kovasti halusin sanoa sille jotain, mutta samalla oli niin hirvittävän pettynyt siihen, että se ei edelleenkään pystynyt kunnioittamaan pyyntöäni, jonka olin esittänyt jo kolme kertaa. En käsittänyt mitään.

Kävin napsauttamassa viestiä. Hi, siinä luki. How are you? Kävin sen profiilissa. 7.7. se oli vaihtanut statukseensa, että sillä on maailman paras ja ihanin tyttöystävä. Painoin välilehden kiinni, ja olin varma, etten voisi sitä ikinä lisätä omiin ystäviini. Koskaan.

Miksi? Miksi nyt? Nämä kysymykset kysyin siltä hyvin lyhyesti vastaksena sen viestiin. En olisi ikinä saanut niitä sanoja siihen kirjoittaa, vaan minun olisi pitänyt toki ignoorata. Mutta en voinut, en pystynyt, vaan kajosin. Nyt saan jännittää vastausta, joka ei ehkä ikinä tule, koska viestini oli tyly. Ehkä ainoa hyvä asia mitä asian suhteen tein.

Puhuin asiasta parhaalle kaverilleni. Minun ei tarvinnut kuin arvuutella siltä, kuka oli lähettänyt pyynnön. Travis, se sanoi välittömästi. Mäkin sain pyynnön. Tuijotin kaukaisuuteen suu auki. Mitä helvettiä, ajattelin ja suutuin. Mitä oikeutta sillä on alkaa lisäillä minun lähipiiriäni johonkin ystävälistaansa? Miksi se haluaisi tehdä niin? Koska on tavannut veljeni kerran, ja tavannut myös parhaan kaverini sen yhden ainoan kerran, jolloin niiden keskustelu oli ollut vaikeaa ja koko tilanne aivan kiusallinen ja epämiellyttävä. Tein turhautuneita käsiliikkeitä.

Ja sitten minä itkin. En voinut sille mitään. Täysi romahdus, taas. Yritin taas koota ajatuksiani ja miettiä rationaalisesti. En onnistunut ja kaivoin Skypen esille, soittaakseni eräälle ystävälleni, jonka olin tuntenut siitä asti, kun olin eronnut kirurgista. Se oli paikalla, ja kerkesi soittaa minulle ennen kuin itse kerkesin painaa sen nimeä.

Puhuimme kaksi tuntia. Se oli rauhoittava, mutta vakava. Kielsi minua ehdottomasti lisäämästä Travista mihinkään, ja että olin tehnyt vähän tyhmästi kun olin vastannut sen viestiin. Niin, kyllähän minä tiesin. Sitten sitä nauratti. Facebook, seriously. This conversation would have felt absolutely stupid some years ago. Huokasin, en minä kyennyt nauramaan. Järjetöntä. It's like a boomerang, sanoin. I throw it away and it always, always comes back and hits me in the face.

Ja tänään olen miettinyt asiaa tunteja. Miten voikin vielä aiheuttaa tällaista katastrofimaista hyökyaaltoa minussa yksi pieni klikkaus. No, tuskin se ihan pieni on ollut, kun se on jaksanut kaivaa ystävistäni juuri veljeni ja bestikseni lisätäkseen nekin. Ja mitä epäkunnoitusta ja suoraan sanottuna paskamaista toimintaa, ensin lisätä minut, ja kun käyn sen seinällä niin siellä on jotain tyttöystäväjuttua, vaikka se ei ennen sitä ollut muuttanut statustaan sitten maaliskuun. Joku alleviivaus, ehkä, etten ajattelisi, että sillä on jotain muuta mielessä. Paskat. Se jos mikä on loukkaavaa.

Tai sitten se ei vaan tajua. Minun tunteeni eivät loppuneet kuin seinään kun se lähti. Sen ehkä sitten näin tekivät, ja sen takia se pitää yhdentekevänä sitä, mitä minä olen sille perustellut nyt kaksi vuotta. En tiedä mikä kirjallinen dokumentti sille pitää lähettää, että jättää minut rauhaan. Mitä ystäviä me voimme edes olla, koska emme ole koskaan sellaisia olleetkaan?

Vihaa, vihaa ja vihaa. Ripaus katkeruutta ja kylmä sydän. Jumankauta, jos se olisi tässä, saisin todella taistella etten löisi sitä. Varmaan lisäisi äitinikin jos se olisi Facebookissa.

Jälleen kerran minulla on vain sellainen olo, että luovutan. Tämä ei ikinä lopu. Sanoin tämän ääneen Skype-ystävälleni, joka huokasi. You sound like you need a hug. Minä hymähdin. Maybe so.

Ihan todella. Voisi olla käyttökelpoinen. New York-Travis on ollut täysin hiljaa jo ties kuinka kauan. Ei haittaa yhtään. Olkoon, en enää tästäkään asiasta voisi vähempää välittää.

So Scared of Breaking It

2010-06-27T22:08:00.000+03:00

But you won't let it bend
And I wrote two hundred letters
that I will never send
Somehow these cuts are so much
Deeper then they seem
You'd rather cover up
I'd rather let them be
(Maroon 5 - Misery)

Neljä päivää mökillä televisiotta ja netittä. Niin YleX kuin Novakin kertasivat peräkkäisinä päivinä jotain maailmanhistorian parhaita biisejä (no ok, YleX tämän vuosituhannen) ja se ärsytti, jotenkin, koska lopputulos ei miellyttänyt. No, ei tietenkään. Tokio Hotel, come on? Tai Novan Adam Lambert. Eli kaikken fanaattisimmat faniryhmät äänestivät artistinsa voittoon, biisin hyvyydellä ei sinänsä ollut ehkä merkitystä. Makuasioita, sanoisi joku, ja olisin varmasti samaa mieltä.

Luin Sinuhen mökillä kannesta kanteen. Taas. Ihmisillä voisi ehkä kesälomilleen olla kevyempääkin luettavaa, sillä Sinuhe suuresti masentaa mieltäni ja aiheuttaa minussa epätoivon tuntemuksia. Vaikka tiedän, mitä siinä milloinkin tapahtuu, joskus vaan toivon ettei se olisi niin. Mutta Sinuhe se jaksaa vaan sanoa, että ehkä niin oli tähtiin kirjoitettu hänelle, ja siksi se kaikki tapahtui niin kuin tapahtui. Minä en sellaiseen usko, mutta ehkä haluaisinkin uskoa, jos elämäni olisi mennyt salamalla lailla kuin kirjan päähenkilön. Vaikka tuskin Sinuhekaan siihen ihan oikeasti uskoo.

Tuijottelin myös kohoa parina iltana. Kalojakin tuli, ja laitoin ne vesiämpäriin, josta nuorempi koira yritti käydä niitä varastamassa. Ahvenparat, päästin ne lopulta menemään kun en jaksanut enää vahtia koira kyttäystä, jota ei kieltoni ja estoyrityksenikään saanut lopettamaan, se kun on kuudennella viikolla raskaana ja hyvin, hyvin nälkäinen. Sekä operaatio oli sen mielestä todella hauska, se kiersi ämpäriä kuin kissa kuumaa puuroa, häntä heiluen ja välillä jopa murisi pahaa-aavistamattomille ahvenille. Viisi kertaa sain sen kiinni kun se oli muina koirina lähtemässä laiturilta iso ahven hellästi hampaiden välissä, naama aivan litimärkänä. Se koira ei pidä uimisesta, mutta sukeltaa se on osannut pennusta saakka.

Hämärinä öinä makasin mökissä itsekseni, kuunnellen koirien rauhallista hengitystä ja tuntien oloni kuitenkin aika yksinäiseksi. Vanhemmat nukkuivat toisessa mökissä ja menivät ajoissa nukkumaan. Sitä minä en tietysti osaa, koska olen yökukkuja. Mutta siellä maatessani ajattelin paljonkin asioita, ja ehkä aloin vähän pehmetä omissa mielipiteissäni ja minua alkoi jo huvittaakin, kuinka olin niin pahoittanut miehen takia mieleni. Vaikka kuinka selitän itselleni, ettei se haittaa tai tunnu missään, niin ne ovat aina sellaisia räjähdyksiä omassa seesteisessä elämässäni, että kyllä ne tuntuvat.

Mutta sellaista se on aina ollut. Ei vain miessuhteissa, vaan myös ystävyyssuhteissa. Tiedän, että tätä ehkä käy joskus lukemassa entinen ystäväni, ja hänellä on varmasti erilaiset ajatukset meidän yhteisistä vuosistamme, tai ehkäpä juurikin siitä viimeisestä, enkä täten kovin erikoisesti tai seikkaperäisesti tuntemuksiani siitä asiasta tänne halua kirjoittaa. Kuitenkin aika usein tuntuu tämä toistuvan, tietty kaava.

En tiedä olenko sitten jotenkin todella höynäytettävän oloinen ihminen, koska olen kieltämättä ehkä liiankin kiltti ja ymmärtäväinen. Annan anteeksi ihmisille, ja pinnani on melkein ikuisuuksiin venyvä. Ajattelen usein eri asioita kuin mitä suustani päästän, ja olen juovuksissa äärimmäisen harvoin, niin, että edes alkoholi ei tuo muutosta tähän asiaan. Kaikki tämä johtuu ehkä siitä, etten tahdo vaikeuttaa elämääni, tai muiden elämää tuomalla esille asioita, jotka ovat totta, mutta hankalia.

Aika moni ihminen elämässäni on vaikea. En tiedä olenko joku magneetti tällaisille tyypeille, vai ovatko kaikki ihmiset maailmassa sitten vaikeita. Olen tuntenut ihmisiä, jotka normielämään kyllästyttyään alkavat keksiä tarinoita ja sepittää satuja, joita kuuntelen vuosia. Uskon niitä ehkä aluksi, mutta koska olen skeptinen ihminen, alan jossain vaiheessa epäillä erikoisia kertomuksia. Paraskin puhuja, saattaa joku ajatella, mutta kaikki mitä olen tähän blogiin koskaan kirjoittanut, on totta, vaikka en sitä voi sinänsä tuntemattomille ihmisille koskaan todistaakaan. Mutta ei minun tarvitsekaan, samalla tavalla kuin minun tarvitsee se todistaa läheisilleni. Toki voin jonkun mielestä olla anonyymi tarinankertoja, jonka kaikki jutut ovat fiktiota, mutta jos olisin, toivoisin että tarinassani olisi edes vähän enemmän järkeä, ja näin kirjallisuuden opiskelijana toivoisin myös vähän vähemmän toistoa ja tylsiä "juonenkäänteitä". Jos minä olisin sepittänyt tämän kaiken, olisi tällä onnellinen loppu ja minä asuisin jossain Uudessa-Seelannissa kirurgi-Travisini kanssa onnellisena, eikä mitään pahaa olisi meille ikinä tapahtunut, sillä se rikkoi minussa jotain ehkä ikuisesti niin, ettei kukaan pysty minua enää korjaamaan.

Palatakseni nyt kuitenkin ystävyysasioihin...ei minunkaan pinnani veny ikuisuuteen, vaan nämä epätasapainoiset ystävyyssuhteeni päättyvät useimmin dramaattisemmin kuin olisi tarve. Yleensä se on kuin heräisi unesta, ja tajuaisi, että nyt riittää, en jaksa enää. Ja on ihmeellistä, miten pieni jälki siitä ystävästä loppujen lopuksi jääkään.

Näiden ystävien lisäksi minulla on/on ollut sellaisia ystäviä, joiden kanssa tappelen ehkä sinne ikuisuuteen, mutta joiden kanssa pinnani ei veny ollenkaan vaan räjähtää käsiin jos yritän. Yksi tällaisista on nyt kolme vuotta elämässäni ollut ruotsalainen Mats, jota vihaan ja rakastan yhtäaikaa. En tappele kenenkään kanssa niin usein ja hartaasti kuin Matsin, joka on tämän kolmen vuoden aikana blokannut ja deletoinut minut messengeristä kymmenen kertaa, Facebookista kolme ja MySpacesta kaksi. Miksi puhut sen kanssa, kysyvät kaikki, ja aina minä sanon, etten tiedä. Mutta kyllä minä tiedän, elämä olisi tylsää ilman Matsia. Kaikilla pitäisi olla oma Mats. Vaan minun versiollani on paha ongelma, ja se on (sen lisäksi että sillä on oikeastikin jotain ongelmia mielentilansa kanssa) se, että se luulee aina välillä olevansa minuun ihastunut, ja tämä vaikeuttaa suhdettamme välillä, koska se tekee kaikesta aina vähän enemmän räjähdysherkkää kuin se noin normioloissa olisi.

Täten 2,5h paluuni jälkeen olin taas ihan yksikseni, koska olin onnistunut suututtamaan niin Matsin kuin New York Travisin. Jälkimmäisen mielestä olin liian kylmä ja etäinen syyistä joita se ei pystynyt kuvittelemaankaan, enkä minä sille kuvailemaan. Mats taas suuttui kun olin ilmaissut ärsytykseni USA:n pelaajaa kohtaan, joka oli itkenyt jossain lehdistötilaisuudessa. Tietämättäni tämä hyyppä oli ollut Matsin joku elämän sankari. Istuin tässä ja naureskelin tilanteelle, olen taitava. Neljä päivää ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan, sitten pari tuntia niin olen jo suututtanut kaksi ihmistä. Puhuukohan kukaan enää kanssani aamulla.

It's like when a volcano meets a tornado, sanoin Matsille tapaillen Eminemiä. Sitä ei naurattanut vaan se lähti, mutta ei ehkä blokannut minua. Kuka tietää. En minäkään jaksa ikuisesti taipua, vaan jossain vaiheessa menen tästäkin asiasta rikki.

Katsoin viikko sitten uuden True Blood-jakson, kolmannen kauden toisen. Joka oli aivan loistava, niin loistava, että taidan katsoa sen nyt uudestaan ja yrittää olla suututtamatta enää ketään näitä outoja ihmisiä elämässäni.

You Know It Just Don't Stop

2010-06-14T22:58:00.000+03:00

I burn it down it comes right back again
What kinda world is this we're living in
where you never win
It takes a lotta love
It takes a lotta love these days
To keep your heart from freezing
To keep your spirit free
(David Gray - My Oh My)

Onkohan toinen kerta kun käytän tuota biisiä tässä blogissa. Alkoi vaan soida päässä kun käsittelin suhteellisen epämiellyttäviä fiiliksiä muutama tunti sitten. Hassusti menee niin, että tänne voin kirjoitella kauhukuvia mahdollisista skenaarioista, joiden olemassaoloa en oikeasti haluaisi tiedostaa. Ja siten muutamien päivien päästä voi tulla toteamaan, että hei, olin oikeassa. Jee.

Puhuin Traviksen kanssa eilen. Ensimmäistä kertaa sitten sen puhelun, eli aika kauan taas kerkesi vierähtää. Ei se tällaista ole ollut taas aikaan, että puhumme kerran kuussa, ja silloinkin vain, hahaa, jalkapallosta. Moni nainen varmaan kavahtaisi tätä, mutta en minä. Silleen. Eilen alkoi tulla tuskaisat oltavat kun jalkapallosta olimme kaiken tarvittavan sanoneet ja yritin kertoa sille luokkakokouksestani jonne en mennyt. Koiran mahdollisesta raskaudesta. Aussieksän paniikkipuhelusta ennen häitään. Joka oli sekin melkoinen episodi, voi luoja. Se ei sanonut oikein mitään. Kunnes ei sitten ihan oikeasti enää sanonut yhtään mitään. Sen täytyi mennä viimein. I love you, se sanoi. Enpä muista milloin tuo lause olisi viimeksi aiheuttanut minussa epäuskoisen henkäyksen. Nyt se tuli, ja minä en pitänyt siitä. As I do you, vastasin koska en halunnut aiheuttaa mitään kohtausta. You'll be on later I hope? Maybe, vastasin ja lähdin minäkin koneelta.

Tulin joskus illalla katsomaan jalkapalloa koneelle ja Travis oli paikalla. Puhuimme pelistä jonkun aikaa, ja ihmettelin Australian pelipaitoja, eikö niillä pitäisi olla vihreätä ja kultaa? Se luuli sinistä mustaksi, ja väittelimme siitä hetken. Minä olin oikeassa. Sitten oli hiljaista. Täysin hiljaista. Puuhailin omia juttujani puolisen tuntia ja sitten sain tarpeekseni. I'm off to bed, kirjoitin pikavauhtia. Night, lopetin ja suljin kaikki keskusteluohjelmat ennen kuin se kerkeisi sanoa mitään. Stimuloivaa keskustelua, todella.

No, mielenkiinnosta sitten katselin sen viestejä siellä matkailufoorumilla tänään. Joo. Se oli niin kuin epäilin, se oli järjestämässä maailmanympärimatkaa itselleen ja jollekin naiselle. Se oli siis ostamassa sen lahjaksi sille. Hyvittääkseen kaikki niiden yhteiset matkat, jotka olivat olleet enemmän business kuin pleasure. Katselin viestiä ymmärtämättä ollenkaan nyt tätä asiaa. Ainoa ihminen, joka olisi sen kanssa työmatkoja tehnyt olisi sen edellinen tyttöystävä. Jonka kanssa se ilmeisesti vieläkin oli? Vai oliko sillä sama arrangement sen kanssa kuin minun? Olin aivan kysymysmerkkinä koko asiasta, ja ryntäsin tapani mukaan lenkille koirien kanssa selvittämään päätäni.

Mietin jopa hetken, että ei kai tämä mysteerinainen ollut minä? Sitten minua nauratti aivan järjettömästi, kuinka se voisi olla. En ollut ikinä ollut Traviksen kanssa työmatkalla. Miksi edes harkitsin sellaista? No koska se, että Travis olisi koko tämän vuoden ollut sen "eksänsä" kanssa oli täysin vastenmielinen ajatus minulle. Siis ei edelleekään se, että sillä oli joku nainen, mutta että niillä oli niin syvä suhde että se oli valmis ostamaan sille maailmanympärimatkan?! Se ei edes ostanut minulla lippua Suomeen kolme vuotta sitten kun itse tuhosi kaiken, niin että loppujen lopuksi minulla tosiaan oli kaksi lippua kotiin, joista toista en tulisi ikinä käyttämään koska en voinut jäädä sen luo.

Plus kaikki asiat mitä se oli minulle sanonut. Ei mitään järkeä. En edes tahdo ajatella kaikkia niitä asioita mitä pidin vilpittöminä ja jotka eivät selkeästi sitä olleet. Minä en vain siedä valehtelua. En sitten yhtään. Enkä sitä ajatusta, että sillä oli ehkä tyttöystävä kotona kun minä annoin sen tulla Suomeen luokseni viikonlopuksi.

Tai ehkä ne vaan meni takaisin yhteen. Ja se oli heti valmis ostamaan sille maailmanympärimatkan...vitsi, ihan naurattaa tämä. En tiedä onko minulla mielenkiintoa selvittää tätä sotkua enää. Vaikka olisin väärässä. En edes tietäisi mistä aloittaa. Ja ehkä tiedän mitä se sanoisi. Ettei se ole tehnyt mitään väärin, koska meillä oli meidän special arrangement, jossa nyt ilmeisesti oli vaan kohtia joista ei keskusteltu tarpeeksi. Että olen naurettava ja herkkähipiäinen. Lapsellinen ja mustasukkainen.

Ehkä säästän itseni siltä keskustelulta.

Se tekee nyt tätä varmaan tarkoituksella, että tulee aina välillä puhumaan minulle, koska syksyllä räjähdin siitä, että emme me mitään ystäviä voi olla kun emme keskustele. I love youta se heittelee loppuun varmistaakseen, etten lähde, vaikka sen mielenkiinto on nyt muualla.

Voi, ollapa väärässä tässäkin asiassa. Mutta voin kertoa, en ole.

Oh What the Hell

2010-06-02T23:13:00.001+03:00

she said
I just can't win for losing
And she lays back down
Man there's so many times
I don't know what I'm doing
Like I don't know now

She tried her best but now she can't win it
Hard to see them on the ground
Her diamonds falling down
(Rob Thomas - Her Diamonds)

Could I maybe call you, kysyin Travikselta kun puhuimme netissä pitkästä aikaa. Is there something you want to talk about especially? Not really, myönsin. It's just been a long time since I heard your voice. Se sanoi käväisevänsä salilla ja söisi jotain, ja sitten voisin soittaa. Hymähdin. Onneksi se ei sentään ollut samanlainen kuin kirurgi-Travis, joka vietti salilla sen kolme tuntia helpostikin aikoinaan. Varmaan vieläkin, ei voi tietää.

Noin tunti myöhemmin se tuli nettiin ja ilmoitti, että voisin soittaa. Olin vanhemmillani käymässä, ja oli myöhäinen yö, joten nappasin koirat mukaan ja lähdin ulkoilmaan. Kello oli ehkä puoli kaksi. Amerikan hälytysääni, en tiedä miksi olin niin hermostunut. Aina ihan eri fiilis puhua sille Skypessä. En pysty tätä selittämään.

Hello, se vastasi. Äänensä taas kerran aivan erilainen kuin odotin. Miten siihen ei koskaan totu, että se kuulostaa niin nuorelta. Jos äänen perusteella pitäisi arvata sen ikä, sijoittaisin sen johonkin 21-24 paikkeille. Ja niin pehmeä ja rauhoittava se tietysti oli. You always sound different, too. But that's mostly because of your accent. Yeah? What do I sound like now? Minua oikeasti kiinnosti, en tietääkseni ollut puhunut kenenkään ei-amerikkalaisen kanssa sitten kun viimeksi puhuimme. You'll need to talk more, I'll tell you later.

Se olin lähinnä minä joka puhui. Kerroin sille isäni uudesta autosta, jota olin ajellut vähän koemielessä, ja se oli sammunut monta monituista kertaa. Outoa, moista ei ole tapahtunut sitten autokouluaikojen, sanoin. Se ehdotti muutamia syitä tähän ja minä kuuntelin sitä jonkin aikaa. Sitten oli taas hiljaista ja minulla oli vähän ongelmia keksiä mitään puheenaihetta. You're quiet today, sanoin ääneen. Yeah I guess I don't really have much to talk about. Olin vähän pettynyt. Olimme puhuneet niin vähän.

Ohitseni juoksi alaston mies. Nuorempi koira haukahti ja mies käännähti nopeasti ja pinkoi pakoon. Sen kaverit jossain jonkun matkan päässä repesivät nauruun ja tuijotin hämmentyneenä alastonta takapuolta. Selostin hetken Travikselle, jota nauratti. You sound like you don't know what to do with a naked male body. Hmm, mietin ääneen. If it's a Finnish body then yeah, you are probably right.

You know that you're, well, allowed to, right? Olin ihan kummissani. Yeah, I know, I just don't want to. Sitten joku yritti soittaa sille ja se pisti minut odottamaan. Ensimmäistä kertaa KOSKAAN. Kävelin hiljaa koirien kanssa tietä eteenpäin ja ihmettelin itsekseni Traviksen outoutta. Joko se oli väsynyt tai sitten muuten vaan todella outo. Yleensä se minun soittaessani jaksoi puhua vaikka kuinka ja paljon, ja jossain vaiheessa sen puhe kääntyi aina johonkin mihin sen ei pitäisi. Nyt ei ollut mitään sellaista havaittavissa, ja olin ehkä vähän pettynyt. Tai salaa äärimmäisen pettynyt.

You still there? Vastasin myöntävästi, ja aloin lopetella puhelua antaen sen ymmärtää, että tajusin sen olevan kiireinen. Se lopetti aikeeni välittömästi. You don't have to, I mean, I'm not going anywhere and I hope you don't have to, either? Tulin aavistuksen paremmalle päälle, ja kertoilin sille jotain epämääräisiä asioita. Eikö minullakaan ollut mitään sanottavaa?

Taas sille soitti joku, pakko vastata. Minä jäin taas odottamaan. Yhtäkkiä puhelu katkesi kokonaan. Katsahdin kelloa, se oli kaksi. Ajattelin antaa sille viisi minuuttia ennen kuin yrittäisin uudestaan. Edelleen tuntui jotenkin pahalta koko juttu, ensimmäistä kertaa koskaan oli ihan sellainen fiilis, että sille soittaminen oli ollut todella huono idea. No, viiden minuutin pääsä siltikin kokeilin uusiksi. Hälytti hyvin kauan. Sitten yhtäkkiä. This is Travis, you need to leave your full name and address with your number. Thank you. Oho, olipas sen vastaaja muuttunut vuosien saatossa, joskus sillon kauan sitten se oli vain iloisesti sanonut nimensä ja pyytänyt jättämään viestin. Nyt nauhoitus kuulosti hyvin terävältä ja jotenkin käskevältä. Ookoo, ajattelin ja laitoin puhelimen taskuun.

Kokeilin vielä kerran soittaa kävellessäni nyt jo kotia kohti. Se vastasi. Selitti pitkät pätkät kuinka sen puhelin ei oikein jaksanut pitää ketään oh holdilla, ja että oli jo pelästynyt etten soittaisi enää takaisin. My plan doesn't allow me to make international phone calls, se selitti. Sitten minä otinkin jo härkää sarvista, jotenkin väsytti koko puhelu, joka tuntui kestäteen tunnin sijaan ehkä kolme. It's weird how..when we don't talk, I miss you less. Se oli hiljaa. I've just been so busy, please don't be so, well, insecure. Pyöritin itsekseni silmiäni. En todellakaan ollut. Come to New York in July. You really should you know. Silloin oli oikeastaan sen ainoa vapaa viikko. Tai siis, vapaa opiskelusta, töissähän se toki olisi normaaliin malliin. En minä taas tiennyt mitä sanoa. Ensin se outoili ja sitten yhtäkkiä minun pitäisi mennä sen luo.

Vaikka puhelu paranikin loppua kohti, oli sen lopetus vähän liian helppoa. I love you, buddy, se sanoi. Again with the buddy, huudahdin ja se nauroi. Well, love you too, dude. Ja sitten se meni. Emmekä ole sen jälkeen puhuneet ollenkaan. Missään. Mutta siltikin, kun menin nukkumaan, minulla oli jotenkin hyvä olla.

No, lueskelin sen viestejä sitten matkailufoorumilta ja minulle selvisi sen lisäksi, että se oli oma kusipää itsensä siellä enemmän kuin koskaan, että se oli suunnittelemassa maailmanympärimatkaa jonkun kanssa. Ja tämä henkilö oli mitä ilmeisimmin nainen. Ja minulle ei taaskaan voi kertoa mitään, tietenkään. Totta puhuen minua suututti koko asia. Ei se, että sillä oli joku nainen, vaan se, että ei voi kertoa. En ole todellakaan menossa mihinkään sitä katsomaan jos sillä on joku muu, ja ehkä se sen takia ei kerro?

Besides, ei se ylipäänsä tuntunut olevan koko puhelusta kovin mielissään. Se oli jotenkin kaikki niin omituista, kun yleensä meillä on maailman parhaat puhelinkeskustelut. Tuntui vaikealta sanoa sille mitään syvällisempää tai tärkeää, lähinnä keskustelimme öljykriisistä ja Obamasta. Ja kiukustuminen on taas sitä luokkaa, että vaikkemme ole taas puhuneet, niin sekään ei haittaa. Tai no. Ehkä se vähän haittaa. Huokaus. Taas joku osa minusta on nousemassa kapinaan tätä tilannetta vastaan. Vuoristorataa, sitä tämä nyt on ollut vaikka kaiken pitäisi muka olla niin simppeliä. Ei se mene niin.

Keskustelin eilen kaverini kanssa miesasioista ja puhuimme pitkät pätkät aussieksästäni. Ehkä tämän takia näin aamulla siitä niin ihanaa unta, että olen hymyillyt koko päivän. En tietoisesti ole kaivannut parisuhdetta kenenkään kanssa, todellakaan, mutta ehkä alitajuisesti tämä sinkkustatus alkaa vähän väsyttää. En tiedä, hankala sanoa. Mutta kun saisikin sen tunteen ihan oikeasti taas päälle. Sen kun tahtoo vaan olla toista ihmistä lähellä, ja tietää että sekin haluaa. Kun ei voi oikein edes suudellessa pitää silmiä kiinni (it's creepy, Ryan aina sanoi kun sitä tein, mutta ei sekään pitänyt silmiään kiinni) kun haluaa vaan katsoa sitä toista ihmistä. Se jännitys joskus kun mennään nukkumaan ja ilmassa on ollut sähköä koko illan, tai ehkä päivänkin. Se kun toinen tulee töistä ja sitä saa tervehtiä ja halata vaikka se haisisi kuinka pahalta, niin kuin Ryan aina koska se teki ruumiillista työtä. Minua ei koskaan haitannut.

Jahas, myöhäiskevät minulle ihan selkeästi. Ehkä otan asiakseni vierottautua New York-Traviksesta ainakin toistaiseksi ja antaa mahdollisuus jollekin muullekin.

Look at Me, I'm Made of Wonderful

2010-05-08T23:47:00.000+03:00

it's terrible
I'm all easy come and easy go
As far as you know
But underneath, man, I'm just killing time
I guess I'm past my prime
and now I'm overrated, overdressed, and overstated
(Rob Thomas - Wonderful)

Niin se meni, huhtikuu. En oikeastaan kerennyt edes tajuta sen menneen kun jo vietin synttäreitäni toukokuun alussa samanlaisissa tunnelmissa kuin varmaan aina. Ainoa ihminen, joka on koskaan tajunnut minun haluttomuuttani ihmeemmin juhlia synttäreitä on varmaan New York-Travis, joka minua ei ole moisista ikinä, koskaan, onnitellut. Tai minä sitä.

Josta puheen ollen. En muista milloin viimeksi olemme olleet puhumatta kuukauden. Varmaan joskus silloin kun olin kirurgin kanssa ja totaallisen vakuuttunut siitä, etten New York-Travisille puhuisi enää koskaan. Mutta siis, viikkoja meni ohitse ilman, että olimme missään tekemisissä. Ja se oli todella outoa, mieleen aina välillä juolahti, että oliko se edes hengissä. Outoa, tuumin, en minä ole yleensä sellainen ihminen joka tuolla tavalla funtsii sitä pahinta mahdollista skenaariota. Toinen mahdollisuus oli, että se oli taas löytänyt jonkun ihmisen elämäänsä. Tai se toiseksi pahin, että se ei jostain tuntemattomasta syystä halunnut enää puhua minulle.

Huhtikuussa tapahtui tosin paljon. Hommasin uuden tietokoneen, joka on toki hieno ja cool, mutta jonka kanssa olen jonkin verran jo joutunut taistelemaan. AIM ja Yahoo-messenger siihen ekana latautui. Just in case. Ja sitten se erikoisin asia. Eli koiranulkoiluttajamies, jonka olen kyllä tiedostanut jo vuosia. Sillä on hyvin koulutettu paimenrotuinen koira, mutta itse mies ei ole koskaan vaikuttanut olevan hirveän sosiaalinen. Siksipä kesti sen 3 vuotta ennen kuin keskustelimme. Muutamana aamuna satuimme lenkille samaan aikaan ja koiramme tulivat hyvin juttuun, joten jäin keskustelemaan miehen kanssa aina hetkeksi. Kerran se sitten ehdotti, että menisimme tekemään yhdessä jälkeä läheisiin metsiin, ja koska minulla nyt on kymmeniä koirapiireissä tapaamiani ihmisiä ystävinä, en pitänyt sitä mitenkään outona. Vaihdoimme puhelinnumeroita (ja nimiä, ha, kuinka suomalaista että ihmiset näkee toisiaan viikkoja tietämättä edes toistensa nimiä) ja sovimme lenkin.

No, tätä viikko. Ja toinen. Kunnes sitten pari päivää sitten mies kysyy lähtiessäni kotiin päin, että saako minua halata. Voi perkele, ajattelen. Kuinka sen sanoo nätisti? Että ei? En minä osannut. Joten koin hyvin epämukavan rutistuksen, joka aika pitkälti tuhosi kaiken. Kivat jäljestysreissut, joista varsinkin toinen collieni oli todella innostunut, ja sellaisen kevyen ystävyyssuhteen. Istuin autoon ja melkein huusin ääneen kun tilanne oli ohi, ajaessani pois metsästä. En edes katsonut miestä kun se irrotti minusta. Ja kyllä sekin tajusi. Mutta en vaan tiedä miten tästä voi mennä eteenpäin ilman todella kiusallisia hetkiä. Ja jos joku ajattelee, että ylireagoin, sehän oli vaan halaus, niin se valitettavasti ei ollut ylireagointia. Olisikin ollut. No, ainakin sain suoraa sanottua sille, että en ole kiinnostunut, vaikka hän kovasti onkin.

Tulin porukoille viikonlopuksi koirien kanssa. Olin suorastaan hämmentynyt kun vieraan näköinen keskusteluikkuna avautui. It's been forever! Minua hymyilytti heti. So it has. Se jutteli kovasti reissuistaan Floridaan ja siitä, että se oli nyt taas koditon ja asui hotelleissa. Rassu, sanoin, mutta se käski olla olematta huolissaan, kaikki oli hyvin. What took you forever, kysyin yhtäkkiä. I thought you had abandoned me. Actually, you haven't been online in quite a while. Niin. Joo. Enpä, kuin ehkä tuntikaupalla onlinena joka päivä kun en ole edes muistanut laittaa itseäni awayksi lähtiessäni johonkin. Ja silti se ei ollut nähnyt minua kertaakaan AIMissa tai Yahoossa. Mystistä, varmaan jotain mitä pitää tsekata lähemmin kun pääsen takaisin Tampereelle.

I might move to Alaska. Oh, vastasin vähän ihmeissäni. That's kind of far away. Se vastasi nopeasti. From Anchorage to Helsinki, it's 63 fewer miles! Okei. Tuijotin ruutua suu auki. You are moving to ANCHORAGE? If I get the job that's where I'd be. Try not to bump into my ex, vastasin, ja oikeastaan minua nauratti aivan järjettömästi. Kuinka voi olla, että minun kaksi amerikkalaista eksääni sattuisivat samaan kaupunkiin, joka Amerikan mittakaavassa on aika pienoinen? Kirurgihan oli alunperin Anchoragesta lähtöisin, ja sen perhe asuu siellä. Really? I don't remember that. I thought he was from Minnesota? Korjasin sen harhakuvan, samalla kuin ihmettelin miten se ylipäänsä muisti moisen asian. Now I don't think I want to go. It's not a very big city. I know, myönsin, ja totesin, että olisi aika hämmentävää jos törmäisin vahingossa siellä eksän äitiin tai jopa eksään jos menisin Travista joskus sinne katsomaan. Noinkohan eksä edes tuntisi minua, olisi varmaan viimeinen paikka missä minut odottaisi näkevänsä.

Ja kello oli taas miljoona, joten toivotin sille hyvät yöt. I've been thinking about you a lot this week, it's funny that I found you here tonight. I love you, babe. Babe, totesin itsekseni ja lähdin sänkyyn. Voi kun olisin voinut ottaa sen mukaan.

Never Stop to Let the Truth in

2010-04-07T11:54:00.000+03:00

And if I stop for a minute
I think about things I really don’t wanna know
And I’m the first to admit it
Without you I’m a liner stranded in an ice floe

It's easier to keep on moving
(Keane - Stop For A Minute)

It's spring, undeniably, totesin pari vuotta tuntemalleni Skype-tuttavuudelle. Se oli juuri halunnut selventää erään keskustelumme, jonka kävimme iäisyys sitten, joskus silloin kun sinkkuuteni alkoi. Olin silloin sanonut, että jos joskus tapaisimme niin tulisimme varmaan aika hyvin juttuun, ja se oli vastannut siihen, että joo, ehkä, ehkä ei. En oikeastaan edes muistanut tätä keskustelua enää, mutta se tahtoi ehdottomasti puhua asiasta nyt uudestaan. I don't want you to think I'm not interested, because I am, and have been, but I think I kind of shut you down with what I said.

Purskahdin nauruun. You have got to be kidding me. Se hymyili selkeästi edelleen, oh, there's a line? Huokasin. Take a number, heitin muka uupuneesti. One? Pudistelin päätäni hämmentyneenä itselleni. Totta oli, että olin jo kauan ajatellut ystävyytemme olevan vain, no, ystävyyttä, vaikka se hirveän usein minuun ottikin yhteyttä ja oli järjettömän kiinnostunut elämästäni. Ehkä se syy sitten tosiaan oli ollut tuo keskustelu, jota en voi sanoa muistavani, mutta joka varmaan sitten tapahtui, kun se sen mielestä oli ollut jotenkin äärimmäisen mullistava väärinymmärrys.

Niinkin monimutkainen ja lievästi sanottuna maton alta vetänyt keskustelumme sai minulle kuitenkin äärimmäisen hyvän olon. Oli tosin myöhä yö, yleensä juuri sellainen aika, jolloin sentimentaalisuuteni iskee pahiten päälle. Kun menin nukkumaan, kääntelin asioita päässäni pitkän aikaa, tulematta kuitenkaan oikein mihinkään lopputulokseen. Paitsi että olihan se jotenkin kiva, että joku ajatteli minusta niin hyviä asioita.

Kivoja asioita kun sitten ei T ollut minusta ajatellut, saati sitten sanonut. Meidän harvat keskustelumme olivat olleet aika uuvuttavia, välillä se ei puhunut mitään päiväkausiin, ja sitten yhtäkkiä ilmoittikin, että kaikki sen matkasuunnitelmat oli peruttu, että emme luultavasti tapaisi ollenkaan ainakaan tänä vuonna. Ei muuta, se oli kiireinen, väsynyt, ja kiukkuinen. Tämä kulminoitui siihen, että lähdin nukkumaan kesken keskustelun melkoisen tympeästi, joka oli selkeästi sen verran aiheuttanut siinä herätystä, että seuraavan kerran se oli aavistuksen inhimillisempi minua kohtaan. Minä todella harvoin teen mitään sellaista, yritän yleensä pysyä ymmärtäväisenä ja kivana, vaikka se on kuinka mörrimöykky.

Oikeastaan kahteen viikkoon en ollut puhunut sille. Se vain oli niin väsyttävää kestää sen ikuista mökötystä. Ok, oli sillä syynsä, välillä, mutta silti se oli minusta epäreilua. En kuitenkaan missään vaiheessa purkanut turhautumistani siihen, vaan se yöllinen lähtöni oli ainut indikaatio siitä, että en ollut hirveän innoissani T:n käytöksestä. Paras vaan antaa olla, ajattelin. Ehkä puhuisimme taas joskus kesällä, hah.

No tietenkin sitten Skype-yöni jälkeen T oli netissä niin, että tahtoi puhua minulle. Olin vaan lähtenyt lenkille laitettuani koneen päälle, ja minua odotti varsin erilainen Travis kuin mihin olin tottunut. Se oli kiva, lämmin, selitti asioita pitkäjänteisesti ja selkeästi mielellään. Ja siltikin sen epämiellyttävä käytös aiemmin oli aiheuttanut sen, että minulla oli jotenkin epämukava olo. En vaan oikein jaksanut tuntea mitään. Ensin se vähän huolestutti minua, että näinkö nyt oli käynyt, että joku mitta oli täyttynyt, mutta huoleni katosi melkein samalla sekunnilla, kun sen olin tiedostanut.

I miss you a lot. Hengähdin syvään. Se ei ollut sanonut mitään tuollaista sitten joulukuun. Koska se oli kielletty, etc. Ilmeisesti se nyt oli sallittua. Mutta eipä se muuta sitten tarvinutkaan kun sulin jo lammikoksi. Hymyilin. I probably miss you more. Se nauroi. You are crazy if you do. I probably am, myönsin vakavana. I love you, Eeva. In spite of your insanity.

Se meni ihan vakavaksi. As long as you stay as sweet and caring as you are, I'm going to love you for a long time. Oloni oli vähän samanlainen kuin silloin, kun se yhtäkkiä nappasi minut syliinsä sinä ensimmäisenä yönä kun se oli täällä. Täysin yllättävää, epätravismaista ja aivan valtavan hämmentävää. Jähmetyin hetkeksi ja yritin keventää hetkeä, ettei se tajuaisi tunnevyöryäni. What, even when I'm over 30!? Sen ääni pysyi vakavana. Try me.

I'll die of shock if that happens, sanoin viimein, saaden näin Traviksenkin lopulta nauramaan. Usutin sen nukkumaan ja menin itse lenkille.

Piru vie, kevät on kahjoa.

Past Is Past

2010-03-16T21:31:00.000+02:00

Watching the time go, the second hand is moving to fast
Who ever thought that it ever really ever would last

On your own again
Back to where it all began
The phone don't ring
And the tears they fall
but you carry on and on and on

When you come back, I'll be alright
(Green River Ordinance - On Your Own)

Kävelin tänään metsässä ja vaihtelin radiokanavia, koska Ylex:ltä tuli juuri silloin joku inhottava kappale, jota en tahtonut kuunnella. Päädyin kuuntelemaan Novaa, jota nykyään hyvin harvoin kuuntelen, koska aika huonosti siedän kasarimusiikkia, jota varsinkin päivällä tulee valtavasti. No, sieltä tuli Lionel Richien Hello, ja minua alkoi kovasti hymyilyttää. Ne on ne tietyt kappaleet, jotka ikuisesti jäävät muistuttamaan jostain ihmisestä, ja minulle tämä biisi tuo aina ja ikuisesti mieleen ensimmäisen supervakavan poikaystäväni, australialaisen Ryanin.

Muistan kun olimme jonkin aikaa tunteneet, ja olin aivan toivottoman ihastunut siihen. Kesti ikuisuuden, ennen kuin uskalsimme puhua puhelimessa. Muistan hyvin sen yön, kun juttelin kaverini kanssa mesessä ja sanoin sille, että minä tahtoisin oikeasti Ryanille soittaa. Mutta että en uskaltaisi. Kaveri tietysti yritti ylipuhua minua, mutta ei auttanut. Siinä kun olin vääntelehtinyt jonkun aikaa, puhelimeni alkoi soida. Kello oli kolme aamulla. Siinä luki Ryanin nimi ja minä kauhistuksissani heitin puhelimen lattialle sydän pamppaillen. Se lakkasi soimasta välittömästi. En minä uskonut telepatiaan, enkä usko mihinkään sellaiseen vieläkään, mutta kieltämättä oli todella erikoista.

Ja tosiaan, se oli ollut kaverinsa kanssa kahvilla, ja sen kaveri oli kehoittanut sitä soittamaan. Ei se oikeasti olisi uskaltanut varmaan puhua, se myönsi seuraavana päivänä. Sanoin sitä hölmöksi ja lupasin vastata, jos se vielä joskus soittaisi. Tämä tapahtui vielä samana päivänä. Muistan senkin. Asuin kämppiksen kanssa, ja se sanoi että Eeva, jos sinä et vastaa, niin MINÄ vastaan!

Muutama kuukausi tämän jälkeen Ryan istui kaverinsa koneella mesetellen minulle. Se kysyi olinko kuullut Lionel Richien Hellon. Olinhan minä. Se sanoi, että oli kuunnellut sitä repeatilla tunteja. Sanoi myös sen, että se oli tismalleen miltä siitä tuntui. En voi kuvailla miltä se tuntui 20-vuotiaalle minulle, jonka ei siihenastisessa elämässään ollut ikinä tuntenut oloaan niin hämmentyneeksi. Hyvällä tavalla.

Ryan ei todellakaan ollut mikään avoin ihminen. Senkin takia se varmaan tuntui niin hyvältä. Muistan kun kerroin sille olevani siihen rakastunut, ja se katosi moneksi päiväksi. Pelästyi. En tarkkoja sanoja muista, mutta jotain sen tapaista se oli, että sen mukaan en voinut tietää sellaista. Että en olisi niin saanut sanoa. Monella ihmisellä ne kolme sanaa varmaan saavat jonkinlaista vastakaikua siinä vaiheessa, kun ne uskaltaa jollekin toiselle sanoa ensimmäistä kertaa, mutta minun hyppyni tuntemattomaan oli melko traumaattinen. Mutta tulihan se takaisin. Ja rakasti.

Toinen kappale, mikä ikuisesti muistuttaa minua Ryanista on Nickelbackin Far Away. Se lähetti minulle kerran viestin töistä, että oli pudonnut tikkailta kun radiosta oli tullut se biisi. Oli jäänyt kuuntelemaan sanoja ja järkyttynyt, koska se oli niin meitä. Needless to say, kuuntelin sitä laulua sitten seuraavat viikot melkoisen usein.

Ihan hätkähdin kun tajusin hymyileväni näille asioille. Olen joskus kertonutkin erostamme täällä, ja se todella oli valtavan pitkä ja surullinen prosessi. Siltikään en osaa olla katkera, olimmehan yhdessä kuitenkin pari vuotta ja sain viettää Australiassa kuukausia. Plus tosiaan se, että emme olleet tehtyjä toisillemme. Se vielä nytkin sanoo, että sitä harmittaa, ettemme voi olla tekemisissä, koska siitä tuntuu, että se on vaan tyhmentynyt vuosien saatossa kun en ole enää pakottamassa sitä ajattelemaan. Se on todella sääli, koska välillä Ryan osasi olla todella fiksu. Sen kaverit eivät ole mitään maailman fiksuinta porukkaa, ja joukossa se tyhmyys varmaan tiivistyy.

Mutta on ihanaa, että on tuollaisia muistoja. Joskus ajattelin, että se kaikki hirveys mitä se suhteen loppu oli, pilaisi ihan ne kaikki. Mutta ei sentään, siellä minä kävelin hymyillen ja ajattelin sen ääntä, ihastuttavaa aksenttia ja perusaussimaista ulkonäköä, johon teininä varmaan, myönnän, ensimmäisenä ihastuin.

Denver on muuten peruttu, T oli yöllä laittanut minulle moista offline-viestiä kun olin mennyt nukkumaan, vaikka olimme samaan aikaan onlinenakin monta hetkeä. Se on ollut niin pahalla päällä viimeajat, ettei sille uskalla puhua mitään. Mitäs minä sanoin niistä ongelmista. Nyt se tahtoo minut Rotterdamiin, mutta en minä asiaa ihmeemmin kommentoinut. Ugh. Ilmankos tykkään mieluummin ajatella metsissä jotain kaukaista eksää kuin tätä melko paljon läheisempää. En tajua miksei T vaan voi aina olla oma, kiva itsensä.

Travisista minua muuten aina muistuttaa ikuisesti The Frayn biisi Hundred. Kuuntelin sitä koko sen kevään 3 vuotta sitten kun Travisin kanssa tämä kaikki alkoi, ja on muuten erikoisen relevantti vieläkin. Ehkä sen verran tuntematon biisi, että summa summarum, sanat menee näin

It's hard I must confess
I'm banking on the rest to clear away
Cause we have spoken everything
Everything short of I love you

You right where you are, from right where I am
Somewhere between unsure and a hundred

And who's to say it's wrong
And who's to say that it's not right
Where we should be for now

Chances Lost Are Hopes Torn up Pages

2010-03-11T22:32:00.000+02:00

Chances are we'll find two destinations
Chances roll away from me
Still chances are more than expectations
The possibilities

Don't get me wrong I'd never say never
Afraid to love beyond what I can lose when it comes to you
(Five For Fighting - Chances)

Joskus lapsena tiesi että kevät oli sitä, kun pyöräili ensimmäisen kerran illan hämärtyessä ilman hanskoja. Kädet jäätyi aina, tietysti, mutta pakkohan sitä oli kokeilla. Nykyään sitä vaan tuijottelee kuukausia, ja toivoo, että maaliskuu lasketaan kevääksi. Kai se lasketaan?

Koiranulkoiluttajamummo tuli taas kerran aamulla juttelemaan. Se on ollut siellä oikeastaan joka aamu nyt, ihan sama mihin aikaan olen omani ulkoiluttanut. Se puhui lapsenlapsestaan, joka oli menossa vaihtoon ja kysyi, että eikös minulla ollut siellä Amerikassa joku spesiaali-ihminen, tarkoittaen varmastikin kirurgi-Travista. Hymyilin ja sanoi, että eipä ole enää. No kyllä sinä vielä jonkun löydät, mummeli sanoi ja jäin mietiskelemään asiaa itsekseni kun kävelin kotia kohti.

Kaksi vuottahan sitä kohta rapsahtaa mittariin sinkkuilua. En ole taaskaan pysähtynyt ajattelemaan koko asiaa, koska olen salaa elänyt hiljaiseloa. New York-Travis tästä kysyi viikko sitten, että miksi en ole netissä ja miksi minua on muutenkin niin pirun vaikeaa tavoittaa. Syytin olympialaisia. Veljen synttäreitä. Lomaa. Käännöstöitä. Sitten se itse katosi. Japaniin, tiesin, mutta se ei tiennyt, että tiesin. Uskon, että se ei mennyt yksin.

No, tänään se tietysti otti ja soitti. Minulla oli vähän outo olo, oikeastaan olin aivan hirveästi sitä ikävöinyt. Tahdoin puhua sille suunnilleen kaikesta; kiukuttelevista ystävistä, American Psycho-esseestä, jonka kirjoitus oli ollut niin tuskallista, mutta joka oli tullut huippuarvosanoin takaisin...you name it. Ja sitten kun sen ääni taas kuului sieltä puhelimesta, rauhoituin lötköksi sängylle ja vain hengähdin syvään. Se oli kuin hyvä hieronta.

Se kertoi Japanista. Sen loppuarvosana paikalle oli I kind of liked it. Toistin hämmentyneenä arvostelun. Well, you know how I hate everything. I hate Tokyo less. Ah, ajattelin, congratulations Tokyo.

Kerroin sille opettajastani, joka oli yrittänyt paikantaa aksenttiani johonkin Amerikan osavaltioon. Good luck with that, olin ajatellut ja odottanut tuomiota, joka oli loppujen lopuksi Ohio. Your accent is a mess now, T sanoi ja kohautin olkiani. I told him I had had two American boyfriends, one Floridian who lives in New York, and an Alaskan who lives in Minnesota. He thought I was a nutter. Nutter? Hämmennys. Oh, right, that wasn't American, naurahdin. I suppose that means the same as crazy? Vastasin kovin reippaasti hymyillen, tavoitellen jotain etelävaltioiden aksenttia. Sure does. Well, you are a little, se myönsi. Pyöräytin silmiäni. Thank you Mr. Obvious.

When do I get to see you again? Hyvä kysymys, erittäin hyvä kysymys. When would you like to? Any time, se vastasi välittömästi. Kurtistin kulmiani. Now, I'm sure that's not true. Se nauroi. You know me well. Yes, yes I do, hengähdin. Siksihän minä sen halusinkin nähdä.

Joten se kutsui minut Denveriin. Sillä on joku konferessi siellä, kuulemma sillä olisi minulle kyllä aikaa jos tulisin. Tuli vähän äkkiä, tai sellainen fiilis oli. En minä oikeastaan ollut yhtään ajatellut asiaa, en mitenkään konkreettisesti ainakaan. Kiertelin. Selitin kaikkea sekavaa epäselvistä aikatauluista ja asioista joihin en voinut oikeastaan itse vaikuttaa. Se oli ihan hiljaa. Ugh, sanoin viimein, ja myönnyin kertomaan sille koirani pennutuksesta. Se piristyi välittömästi. Oh my god, I thought you were going to tell me that you have a boyfriend. Repesin nauruun. Me? Boyfriend? You'll have lost all interest in me before that happens, believe me. In other words, I'll be pretty old.

Sitten nauroimme yhdessä hetken, ja laskeutui sellainen melkoisen merkitsevä hiljaisuus. Että tämä on hieman typerää, että molemmat olemme välillä ihan huolissamme, että se toinen onkin löytänyt jonkun ihmisen ja meidän suhteen olisi muututtava. Mutta mitä tässä voi tehdä? Mennä takaisin yhteen kahden ja puolen vuoden jälkeen vaan että taas toteaisimme, ettei siitä mitään tule? Tuskin. Tilanteen ignooraaminen alkaa sekin jossain vaiheessa varmaan painaa, totta on se, että minä en tahdo poikaystävää, en parisuhdetta ollenkaan, koska minun on nyt hyvä näin ilman mitään ongelmia ja komplikaatioita ja kaikkea sitä, mitä sellainen väistämättä tuo tullessaan. Ja miksi sitten kuitenkin välillä tuntuu, että nuo asiat jossain mittakaavassa tulee vastaan Traviksen kanssa. Tulee sellainen outo ajatus, että taistellaanko tässä nyt tuulimyllyjä vastaan? Erottaako meidät muista parisuhteessa olevista vain se, että tietoisesti emme kutsu tilannettamme sellaiseksi?

Ja ei, tätä keskustelua emme tule käymään, ennen kuin se on täysin pakollista. Eli luultavasti ei koskaan. Koska ei meistä kumpikaan uskalla.

You Never Know a Good Thing Until It's Gone

2010-02-18T21:25:00.000+02:00

You never see a crash until it's head on
Why we think we're right when we're dead wrong

We've only got 86 400 seconds in a day
To turn it all around or throw it all away
We gotta tell them that we love them while we got the chance to say,
Gotta live like we're dying
(Kris Allen - Live Like We're Dying)

Ulkomaalaisista on ollut hirveän helppo kirjoittaa. Ne tuskin tänne eksyvät, ja olen niille aina ilmaissut kirjoittavani niistä blogiini. Ne ovat olleet lähinnä otettuja, New York-Travis piti tätä koko hommaa huvittavana alunperin, mutta oli iloinen, että siitä oli minulle apua sen jälkeen kun meidän parisuhteemme loppui. Ikinä se ei suoranaisesti ilmaissut mitään tarvetta lukea tätä, oletin ettei sitä kiinnostanut.

No, samaa oletin sitten tästä suomalaisesta miehestä. Tsadaa, olin väärässä, kuten vähän muutama viikko sitten pelkäsinkin. Kun hän asian otti puheeksi, kertoi siis lukeneensä tätä, niin olo oli aika kiusallinen. Olin kiukkuinen lähinnä itselleni, toisaalta taas tuntui kuin ilma olisi tavallaan puhdistunut. Ainakin se tiesi tasan mitä siitä ajattelin. Se, olisinko ehkä halunnut sen saavan tietää ihan KAIKEN mitä minun päässäni liikkui oli sitten ihan eri asia.

Avauduin tästä pari viikkoa sitten New York-Travisille. Se kuunteli taas kerran täysin hiljaa, ja lausui sitten oman päätelmänsä. It's not like he broke into your home and read your diary. It's on the web, it's your doing. You put it there for everyone to read. Huokasin. I know, I know. Se mietti hetken. Hang on. Do you write about me? Sen lausahdus tuli yllättäen jotenkin kiukkuisesti. Ja minä tein ehkä sen pahimman. Valehtelin.

Syitä tähän en oikein vieläkään tiedä. Se oli automaatio. Aika usein Travisin kanssa tapahtui sellaista, koska se ei sietänyt esimerkiksi ajatusta siitä, että puhuisin mitenkään erityisen yksityiskohtaisesti minun ja sen fyysisestä kanssakäymisestä kavereideni kanssa, se oli useaan kertaan kieltänyt minulta moisen. Se jopa kiukustui silloin joulukuussa kun naureskelin kaverini kanssa sen läsnäollessa erästä asiaan liittyvää juttua. Se jopa itse vitsaili siitä, kunnes kaverini lähti kotiinsa ja jäimme kahdestaan. Se oli oikeasti vihainen ja pyysin siltä tietenkin anteeksi, päivitellen koko tapausta itsekseni.

No, ajattelin. Ihan sama, ei se voisi millään eksyä tänne. Ei millään. Kunnes sitten eräs päivä statcounterin kävijöissä näkyi se pahin. Siellä oli Amerikan lippu, New York, ja kyseinen henkilö oli käynyt täällä Macillä. Voi paska, ajattelin ja paniikissa painoin koko blogin hetkeksi salaiseksi. Sitten yritin järkeillä. Se oli jo nähnyt kaiken, joten miksi hemmetissä nyt yrittäisin enää mitään piilottaa. Kirosin itseäni mielessäni ja ryntäsin lenkille kaverin kanssa. Olin aivan kauhuissani. Koska olin aivan varma, ettei Travis puhuisi minulle enää koskaan. Ei siksi, että olin kirjoittanut siitä, vaan siksi, että olin valehdellut täysin tarpeettomasti.

Päivät kuluivat. Parin päivän päästä olin jo täysin tyytynyt kohtalooni, mutta mietin myös samalla, että ehkä kaikki ei ollut menetetty, ehkä se ei ollut ollut se. New Yorkissa asuu muitakin ihmisiä joilla on Macci. Ehkä Statcounter oli väärässä, ei se aina osaa sijoittaa ihmisiä oikeisiin paikkoihin. Ajoitus vaan oli vähän mielenkiintoinen. Olin oikeastaan 80% varma että se oli ollut se. Ja että kaikki oli tuhoutunut.

Kaikki nämä päivät sitten kelasin tätä asiaa, melkein tahtomattani. Vaihdoin lakanoita viikonloppuna ja pudistelin päätäni itselleni. Lupasin, että jos jonkun ihmeen kautta se ei ollut minulle vihianen ja olisimme vielä puheväleissä, kertoisin sille todellakin kuinka tärkeä se minulle oli. Jummi, ajattelin. Että pitikin käydä jotain tällaista ennen kuin oikeasti ymmärsin kuinka iso osa minun elämääni ja onnellisuuttani oli sen käsissä sitten kuitenkin. Että se oli päässyt tähän hyvin harvan ihmisen joukkoon, joiden katoaminen elämästäni olisi minulle valtavan paha isku.

Se kävi netissä päivittäin. Kirjoitteli matkailufoorumille. Mutta AIM:issa tai Yahoossa sitä ei näkynyt. Olin jo melko varma, että se oli sitten siinä. Oma moka, totesin, mutta ei se kyllä mitenkään oloani parantanut.

Tein kanasalaattia toissapäivänä kun AIM viimein päästi lupaavan äänen. Ryntäsin koneelle ja kyllä vain. Hey you. Paniikki. Mitä se sanoisi. Jotain ilkeää, jotain pahaa, ajattelin ja vastasin varovasti. Hi. Se oli kauan hiljaa, ja minä olin jo menettämässä järkeni kun se alkoikin puhua normaaliin tapaan töistään. Se oli muuttanut, oli ollut vaikea olla netissä kovin pitkiä aikoja. Puhui opiskeluistaan. Istuin koneen ääressä täristen ja odottaen pahinta...joka ei koskaan tapahtunut. You seem a bit weird, is everything ok, se kysyi jossain vaiheessa. Ei, minä olin täysin kunnossa. Kivi oli vierähtänyt sydämeltäni. Minua hymyilytti aivan hirmuisesti.

Sen piti mennä kirjoittamaan joku essee. Ja sen piti myös nukkua, se ei ollut nukkunut pitkään aikaan. En päästänyt sitä ihan heti. Hey, aloitin ja tiesin mitä sanoisin. I really do love you very much. I hope you know that. Ja se tuli todella sydämestä. I do. And do you? Hyvä etten alkanut kyynelehtiä helpotuksesta. (Know that I love you), se lisäsi kun en vastannut heti. Yes, vastasin viimein lyhytsanaisesti. Vaikutin varmaan tosi itsevarmalta. Se ei todella tiennyt mitä kaameaa kaaosta minun tunne-elämäni oli ollut kaikki ne päivät.

No niin, mitä tästä opin. Turha valehtelu todellakin on järjettömän typerää, ja piru vie, minä rakastan tuota miestä.

You and I Were Friends from Outer Space

2010-02-02T21:41:00.000+02:00

Afraid to let go
The only two who understood this place
And as far as we know
We were way before our time
As bold as we were blind

Neither of us ever thought to ask why
It wasn't meant to be
Maybe we were way too high
To ever understand
Maybe we were victims of all the foolish plans
We began to devise

As long as we've got time
Then this ain't goodbye
(Train - This Ain't Goodbye)

Makasin sohvalla hyvin epäryhdikkäässä asennossa omena vasemmassa kädessä, veitsi oikeassa. New York-Travis oli pitkästä aikaa Skypessä ja kuuntelin keskittyneenä sen tilitystä työasioista. Eipä minulla niihin oikeastaan ollut mitään sanottavaa kun en sen alaa tunne mitenkään erityisen hyvin. Sitä oli vain niin kiva kuunnella, niin kuin aina.

I feel a manic phase approaching, so I should be able to get some stuff done. Kurtistin kulmiani tälle lausahdukselle ja sanoin sen kuulostavan aavistuksen pelottavalta. Travis ei käsittänyt miksi. I guess the word "manic" has some strange connotations, selitin hymyillen aavistuksen verran. Ah, se vastasi välittömästi, I don't mean it in the DSM-IV bipolar diagnosis sense, although I'm sure a shrink could find some diagnosis to pin on me. Hymähdin kuuluvasti ja totesin vähän kuin itselleni puhuen vastauksen. Yeah, "sociopath" comes to mind... Tämä sai sen nauramaan antaumuksella muutaman sekunnin. You make me sad, se totesi rauhoittuen.

Jokes aside, sanoin viimein. Kerroin sille koettelemuksistani sen toisen Traviksen kanssa, koska koko episodista oli tullut minulle jotenkin äärettömän surullinen olo. New York-Travis kuunteli keskeyttämättä. Lopulta hiljenin. Very few people care enough actually to leave people alone. The selfishness ultimately overrules the concern for the other person. Keskustelu oli mielenkiintoinen, koska sehän itse oli ottanut minuun yhteyttä vaikka olin moneenkin otteeseen kieltänyt. Taas se luki ajatuksia. I guess the other thing is that too many people make false requests that they don't really want. So other people think optimistically that such requests are of that type. When it suits them, that is.

If you asked me not to talk to you again, I would respect that request. I care about you enough to be able to do that, sanoin vakavana. Well that request would always be a false one, se vastasi kiertelemättä. Huokasimme molemmat syvään. Mutta olihan se tavallaan pyytänyt minua olemaan puhumatta sille silloin kun sillä oli meneillään se sen parisuhde ja olin toiminut sen toivomalla tavalla, joten pystyisin sen tekemään uudestaankin. Vaikka surullistahan se olisi, jos en saisi sille enää koskaan puhua.

One day when you least expect it, you will meet someone who hits you so hard that you want to terminate our special arrangement. Tätä seurasi hiljaisuus molemmista päistä. You think so? En osannut sanoa oikein muutakaan. Lähinnä se oli varmistuskysymys, että Travis yritti tosiaankin käydä asiasta vakavaa keskustelua. It will happen, se hengähti. It could just as easily happen to you, protestoin leikaten samalla omenasta siivun. I think when it happens, you will not reject it the way I tend to. Mietin asiaa hetken samalla kun nakertelin omenansiivua. Well, I hope you are right about that. But I don't know that you are. Maybe it will happen to both of us..wouldn't that be the best case scenario? Maybe, se vastasi lyhyesti. Se selkeästi odotti omia pähkäilyjäni ja antoi minulle ja ajatuksilleni hetken, niin kuin se usein teki.

This isn't bad what we have. I would argue that not many people have this kind of thing. Vaikka olin Traviksen kanssa puhuessani sen lähdön jälkeen yrittänyt vältellä kaikkia sellaisia syvempiä kiintymyksenosoituslauseita, päästin sellaisen nyt suustani. Luultavasti se sitä jopa toivoi. It would be worse if I didn't have you at all. Sen ääni madaltui välittömästi ja siihen tuli jotain liikuttuneisuutta. It makes me quite happy, actually. Hymyilin omenalle kädessäni.

Well, we don't have that many years before I turn 30. Then you'll look at me and go "sorry..I can't do this anymore" and that will be that. Travis ei nauranut. I feel really horrible because I can't deny that possibility. I'm such a bastard. Tälle minä nauroin ääneen. You thought I was kidding? I was not. I know this is a possibility.

I said something tonight at work about how I was going to marry Taylor Swift, and everyone looked at me like I was a creepy weirdo. Voi ei, taas se alkoi selittää Taylor Swiftistä. Olin pitänyt tätä melko huvittavana vitsinä kun se oli ensimmäisen kerran julistanut olevansa ihastunut tähän teiniin. Mutta kai se sitten oikeasti olikin, se oli maininnut kyseisen nimen melkein jokaisessa keskustelussamme viimeisen kahden kuukauden aikana. Ah, well I do suppose she's too young. Just wait 5 years. Don't mock me, se vastasi muka kärttyisästi. I'm a prisoner of my own aesthetic. Se kysyi myös, josko tulisin käymään New Yorkissa ennen kesää. Hmm, mietin ääneen pyöritellen silmiäni samalla. But I can't compete with Taylor Swift. Maybe not, se myönteli, I'll just have to settle. Kuulin sen äänessä ilkikurisuutta ja hymyilin. Kaipasin sitä enemmän kuin kai koskaan.

I want to go back to Finland, but since it's your turn next, you need to come here so I can have my turn again. Yeah, yeah. Äänensävyni oli aavistuksen ärsyyntynyt sen jankutuksesta. En ehkä ollut ainoa jolla oli kaipuufiiliksiä. Mutta eihän se omistaan puhuisi, tietenkään. Se oli vastoin sääntöjä, meidän pitäisi odottaa pari kuukautta. Huokasin jotenkin kärsimättömästi ja turhautuneesti. What is it? Sen ääni oli täynnä mielenkiintoa. Don't you ever think this is completely ridiculous? Se vastasi välittömästi. Often. And then, not at all. Minua nauratti, ei jummi, siltähän minustakin tuntui.

I would so let you cheat on him. Sen ajatukset laukkasivat jossain ihan muualla kuin minun, joten jouduin pyytämään selvennystä. Your future husband, I mean. Purin huulta ja vastasin sarkastisesti. Why, thank you. Hymähdin ja pyörittelin päätäni. You are impossible, totesin viimein ja se nauroi. Pidin siitä että se oli taas nauranut niin paljon. I'm a lot more ethical than you give me credit for. Se vakavoitui. You will be amazed at how ethical you are not. Tämä pysäytti minut totaallisesti. I worry sometimes, se sanoi hiljaa. What do you mean, vaadin siltä selitystä vähän ärsyyntyneenä. I don't want you to end up with an asshole like me. But you seem to like me. That worries me. It worries me quite considerably.

Don't worry, hymähdin. You are my vice. Everybody gets one.

My Hopes and Fears

2010-02-01T00:47:00.000+02:00

bring us all to tears
They'll bring us to our knees

You just do what you want
just as long as I don't rock the boat
There ain't no way of knowing
if we are coming or going

So baby won't you please, please let go
(Will Young - Hopes And Fears)

Hei lähtisitkö mun kanssa leffaan joku kerta? Siis ihan kaveripohjalta, ei musta nyt taida olla muuhun. Se suomalainen, ensimmäistä kertaa pariin viikkon se viittasi edes jotenkin meidän tapaamiseemme. Tuijotin näyttöä hämmentyneenä, lähinnä siksi että olin varma etten enää ikinä näkisi koko ihmistä kuin ehkä vahingossa.

Tämä ehdotus olisi tuntunut paljon kivemmalta silloin viikkoja sitten. Nyt se tuntui lähinnä huvittavalta, kun aikaa oli kulunut ja sen aikana tästä suomalaisesta oli muodostunut kummallinen kuva minun päähäni. Oikeastaan välittömästi treffiemme jälkeen se oli vaipunut johonkin eksämasennukseen, jonka aikana se ei sitten muusta puhunutkaan, ja selkeästi tahtoi vaan sen naisen takaisin. Luojan kiitos ettemme olleet olleet kiinnostuneita toisistamme, viimeinen asia jota minä tarvitsin oli joku eksäänsä addiktoinutnut mies. Minua oikeastaan suututti että se oli antanut minulle sellaisen kuvan, että oli jo yli koko asiasta, kun totuus oli jotain ihan muuta. Minä olin sentään ottanut tarvittavan aikalisän ihmissuhteista, etten aloittaisi mitään kenenkään kanssa kun olin vielä rakastunut johonkin toiseen ihmiseen. Miksi ihmiset ottavat jotain lohdutuspalkintoja, miksi ei vaan voi olla yksin? Raivostuttavaa, ajattelin.

Tämän lisäksi suomalainen oli myös alkanut puhua omituisia. Yksi yö se kysyi, katsonko pornoa ja alkoi selittää ranteensa kipeydestä. Muutama päivä tämän jälkeen se selitti siitä, että on vaikea lukea tenttiin kirjastossa kun ympärillä on niin paljon hyväkroppaisia naisia että alkaa vaan tehdä mieli. Hyi, ajattelin. Mitä se minulle tuollaisia selitti? Annoin tähän kaikkeen vastaukseksi vain ookoo...n ja annoin olla.

Ylipäänsä minua oli suututtanut se, että jos en olisi sitä keskeyttänyt silloin sinä aamuna kun se oli täällä, niin se olisi edennyt loppuun asti. Vaikkakin olin tehnyt selväksi, ettei minua kiinnostanut mikään one night stand, vaan että jos en tapaisi sitä uudestaan niin mitään ei tulisi tapahtumaan. Silti se oli yrittänyt vailla mitään tarkoitusta tulla ikinä takaisin.

En kadu että suutelin sua, mutta oon pahoillani, jos aiheutin harmia. Selitin sille olleeni aika pettynyt sen käytökseen, mutta että se toisaalta oli ihan sama, koska en olisi tahtonut sen kaltaista miestä muutenkaan, joka vain vertaisi minua kuukausia johonkin eksäänsä. No kukapa haluaisi, se vastasi. No ehkä joku, joka oli samassa tilanteessa kuin se, ja etsi laastaria. Ja minä se en ollut, olinhan taistellut tieni tähän asti. Enkä todellakaan ollakseni joku, johon joku vain tyytyy eksänkorvikkeena. Se oli oikeastaan se viimeinen asia mitä halusin. No katsotaan, vastasin viimein diplomaattisesti. Olihan meillä välimatkaa, ja jos se oikeasti tulisi joskus vain leffaan, niin se ei tulisi tapahtumaan ihan lähiviikkoina.

Lähdin pulkkailemaan kaverin ja koirien kanssa muutamaksi tunniksi. Naureskelin ulkoillessa tätä erikoista keskustelua kaverini kanssa, joka piti tuota suomalaista ihan täytenä taukkina. Syystäkin, niinhän minäkin.

Tultuani takaisin kotiin ja ruokittuani koirat napsautin näytön tottuneesti päälle samalla kun kuoriuduin ulkovaatteista. Silmäni nauliutuivat välittömästi Yahoo-ikkunaan. Tuntui hassulta että se oli siinä, ja että sen yläreunassa luki liiankin tuttu nimi. Istahdin toppahousut nilkoissa tuolille käsittämättä mitään mitä keskustelussa luki. Olin ehkä jopa hieman kauhistunut, se ei ollut pelkää epäuskoa. '

Ja sitten se tuli, sellainen tunne kuin joku joka oli tehnyt minulle vääryyttä olisi yrittänyt koskettaa. Tulla liian lähelle. Defenssini nousivat äärimmilleen ja luin lauseet viimein täristen hieman. Hey! I found some pictures of you on my computer. They were taken in front of the Golden Gate. Do you remember that? I do. You looked so beautiful and happy. Käänsin katseeni hetkeksi pois ja huokasin syvään ärsyyntyneenä. Mitä tämä nyt oli? Eikö se pystynyt ymmärtämään suoraa vaatimustani siitä, ettei se enää ottaisi yhteyttä? Olin käsittääkseni aika selkeästi sille selittänyt ne syytkin tähän. Ettei meistä voisi tulla mitään ystäviä koskaan, ei ikinä. Ja silti se aina palasi selittämään jotain tuollaista.

Well. I hope you are well and that you are happy. En ollut ollut kotona kun se oli laittanut nämä viestit, joten kai se oli ajatellut, etten ollut halunnut vastata. Mutta minua ei harmittanut, oli helpompaa näin. Ettei tarvinnut vastata. Koska mitä olisin sanonut? Sen lauseet vaikuttivat vähän oudoilta, kuin se ei olisi myöskään oikein tiennyt mitä sanoa.

Tunnetilani olivat vaihtuneet sen kymmenen minuutin sisällä nopeammin kuin olin ajatellut olevan mahdollista. Tunsin epäuskoa, vihaa, pettymystä ja surua, kaikkea yhtäaikaa ja välillä vain jokaista erikseen valtavalla volyymilla. Minusta oli epäreilua, että se oli taas tehnyt vastoin minun toiveitani, ei se saanut olla heikko, sehän tämän päätöksen erostamme oli tehnyt. Pysyisi nyt vahvana ja jättäisi minut rauhaan. Minä olin yli vuoden taistellut ylipääsyn kanssa ja viimein siinä onnistunut, miksi se ei pystynyt samaan vaikka oli melkein koko sen ajan ollut sen naisensa kanssa? Millaista keskustelua se edes kaavaili meidän välillemme, kun oli kuitenkin hyvin kartalla omista tunteistani kaikkea tätä kohtaan paremmin kuin olisin halunnut sen olevan MySpace-kirjoituksistani johtuen.

Joskus sitä ajattelee rationaalisesti, että parasta olisi vaan se clean break. Ei mitään kontaktia, koskaan. Silti salaa toivoo, että se ihminen vielä joku päivä palaa. Mutta voin rehellisesti sanoa, että vaikka Kirurgi-Traviksesta tulen aina, aina välittämään ja vaikka olisin sille kuinka vihainen, tahdon kuitenkin sille kaikkea hyvää, niin en halua, että se tulee takaisin missään muodossa. En halua mitään keskusteluita, Facebook-kutsuja, puheluita tai tekstiviestejä. Se on kaikki nyt liian myöhäistä.

Katselin ikkunaa mietteissäni hetken. Tuntui vähän typerältä olla vastaamatta mitään. Mutta mitä menetettävää minulla oli? Ei mitään. There's just too much damage, I can't do this. Not now, and not ever. Please do the right thing. Jos tämä olisi ollut puhelinkeskustelu, äänensävyni ei olisi ollut vihainen, vaan lähinnä vakava ja aavistuksen surullinen. Viimeinen lause oli vilpitön pyytö. Tiesin, että se tulisi viestini lukemaan seuraavan kerran kirjatessaan sisään Yahoo-messengeriin. Ellei sitten ollut siellä koko aikaa näyttäytyen offlinena. Either way, se ei vastannut ja suljin ikkunan viimein. Toivoen, että se olisi viimeinen kerta, kun sanoisin sille mitään.