In the car crash of the century
My shattered hopes
collapsed on cold cement
But in the back of the ambulance
I never felt so content
A high-speed collision gave a new sense of sight
To me
And now my vision can render the scene
A blurry image of wreckage and roadside debris
Happiness returned to me
through a grave emergency
(Owl City - Hospital Flowers)
Mitä mietin tänään. Eikö joku sellainen palsta ollut olemassa Hesarin Nyt-liitteessä joskus. Tämä lause on pyörinyt päässäni aika paljon viimeisinä parina kuukautena. Mutta edelleen on ollut vaikea kirjata kaikkea ylös, ei sillä että päänsisäiset myrskyni olisivat kokonaan loppuneet. Eivät ne ole, mutta ehkä minusta on tullut analysoivampi ja hitaampi hyppimään johtopäätöksiin. Lähinnä olen päivitellyt koirien kuvablogia, unohtaen kuinka terapeuttista tämä kirjoittaminen voikaan parhaimmillaan olla.
Mutta olen minäkin toivoton tapaus. Vuodet vierivät ja pitäisi tulla fiksummaksi, mutta se on niin vaikeaa. Toki voi tajuta asioita eri tavalla, ja todeta tehneensä menneisyydessä tyhmästi, mutta sen kuvion muuttaminen on todella vaikeaa sitten kuitenkin. Minun tapauksessani se on kai sellainen tietty marttyyrius, voi luoja kuinka minua ärsyttääkään se itselleni myöntää.
Oikeastaan kaikissa parisuhteissani so far olen ollut aika sovitteleva. Varmaan monessa tilanteessa joku muu olisi nostanut kissoja pöydille ja harrastanut rakentavia (tai epärakentavia) keskusteluja sen puoliskon kanssa niissä tilanteissa, missä olin aina vaan hiljaa. Ja voi kun etäsuhteet ovat tästä syystä aivan mahdottomia. Ihan totta, muistan ikuisesti Australiasta sen hetken, kun olin juuri saanut tietää silloisen poikaystäväni suunnittelevan pettämistä jonkun naisen kanssa. Samalla hetkellä kun tämä maili iskeytyi tajuntaani tietokoneen näytöltä, avautui talon ovi takanani ja sisään porhalsi iloinen Ryan töistä. Minulla oli se kaksi sekuntia aikaa klikata ikkuna kiinni ja päättää mitä tekisin. Yksin 21-vuotiaana Australiassa ilman flexible-lippua tai oikeastaan hirveämmin enää edes rahaa siinä vaiheessa matkaa...voin sanoa, että suhteen pelastaminen ei ollut se syys, miksi viimein vastasin, että mikään ei ole vialla, kun Ryan sitä viimein tiedusteli minun istuttuani halvaantuneena paikallani.
Mutta oli se muutakin. Koska sama kaava on toistunut muulloinkin. Se tajuton tyhmyys joka kumpuaa siitä, että mielessäni ajattelen näiden ikävien asioiden kasaantuvan joksikin velkataakaksi, jota voin sitten käyttää apuna myöhemmin jos tulee joku paha paikka. Hirveä ajattelumalli. Mutta niin totta. En minä kirurgillekaan suuttunut kun oli aihetta. Kun minulla oli hirveä olla, tai kun se sanoi asioita pahasti tai teki jotain typerää, minä kasain ne mielessäni juuri tällaiseen kasaan. Että look at me, kyllä oon hyvä tyyppi kun en hyökkää kimppuusi näistä asioista. Vielä.
En minä ole vieläkään oppinut olemaan tekemättä tätä. Olen parantunut kaikessa, mutta edelleen valtavan helposti nielaisen vihani ja olen päällisinpuolin normaali, joskin viileän asiallinen. K meni juuri nukkumaan tällaisessa tilanteessa, ja kaiken kukkuraksi ärsyyntymiseni on aivan typerästä syystä kumpuavaa. En kykene edes piiloutumaan naiseuteni taakse, sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Sellainen minä vain olen.
Ja miksi? Aina nämä ovat päättyneet jonkun toisen aloitteesta. Eli tämä minun käytökseni ei ole tuonut minulle mitään hyvää. Päinvastoin, vieläkin joskus toivon että olisin tehnyt asioille jotain ennen kuin ne kasautuivat valtaviksi anteeksiantamattomuuden möykyiksi. Opi tästä nyt, hyvä idioottinainen. Tätä olen miettinyt.
Mutta K:n kanssa asiat ovat muuten kivasti. Se käy edelleen pari kertaa kuukaudessa kyläilemässä, joulun vietimme erillään, ja tämä ei varmaan tule muuttumaan pitkiin aikoihin. Sillä on hyvin nuori veli, jolle joulu perheen kesken on toki valtavan tärkeä. Minä taas en voi edes kuvitella olevani missään muualla joulua kuin vanhemmillani. Mutta se nyt ei silleen haittaa toki, tuntuu vain hassusti kuin ei oltaisi nähty kuukauteen. Vaikka ei siitä nyt ole kuin pari viikkoa.
Meillä on edelleen kamalan kivaa yhdessä. Lenkitämme koiria, se osti juuri kunnon vaelluskengät siihen hommaan. Katsomme illat leffoja tai hengailemme kavereillani juomassa viiniä. Olen ihastuttanut sen Six Feet Underiin, mutta sillä on lupa katsoa sitä vain minun kanssani. Julmaa, I know.
Ai niin. Voin myös kertoa, että skriivasin New York-Travisille muutama viikko takaperin. Vastausta ei ole tullut ja täten vetäydyn tässä asiassa pois pelistä. Ehkä se tosiaan tarkoitti sitä mitä vuosi sitten sanoi, että jos en kesällä menisi sitä katsomaan, se ei enää puhuisi minulle. Mutta se merkitsee minulle nykyään yllättävän vähän, ja aika hämmentyneenä suhtaudun kirjoituksiini, ja täten tuntemuksiini, kyseisestä miehestä viimeisen kahden vuoden ajalta. Vähän kuin taika olisi rauennut. Niin kuin WTF.
Pitäisiköhän heittää lupaus vuodelle 2012. Eli idioottinainen, älä ole idioottinainen. Okei, lupaan tehdä parhaani.
