So we part like rivers, baby
like rivers do.
But I still talk about you though
and wonder how your life will unfold.
And I do remember thinking
that your world will go on spinning
Without me now
(Thriving Ivory - Twilight)
Se on syksy. Sen tietää siitä, että ajatukseni seilaavat melankolisesti menneisyyteen, niin kuin oikeastaan aina syksyisin. Silloin on tapahtunut niin paljon kaikkia asioita, yleensä tähän aikaan New York Travis alkaa suunnitella matkaa tänne.
Eikä se ole pelkästään se. Aika tasan 4 vuotta sitten maailmani sekoitti se toinen T ja muistan niin hyvin siitäkin ihan kaiken. Näin jotain uniakin siitä kuukausi takaperin, kai mieleni maisemaa nyt vähän aikaa taas koristaa tällainen ylenpalttinen haikeus. Ei sillä että tahtoisin sinne takaisin, niihin epätietoisuuden ja epäuskon hetkiin. Siltikin harmaus ja maahan pudonneet lehden ajoittain tuovat mieleen samoja fiiliksiä kuin silloin oli.
On ollut vaikea kirjoittaa. Jotenkin katosi sellainen tarve K:n myötä. Se on ollut elämässäni tänään tasan 7 kuukautta, joka on aika pitkä aika minun poikaystävähistoriassani. Näin pitkälle on päässyt kaiketi ainoastaan Ryan, jonka kanssa kituutimme yli kaksi vuotta. Sinne meillä on matkaa, mutta onhan tämä koko suhde nyt aivan erilainen kuin se ensimmäinen etäsuhteeni.
K:n kanssa puhumme edelleen päivittäin. Riitelemme joskus, yleensä aivan typeristä asioista, mutta minusta se on jotenkin rohkaisevaa, että pystyn. Olen aina ollut todella huono riitelemään kenenkään kanssa, koska yleensä riitatilateet ovat johtaneet aivan eeppiset mittasuhteet saaviin lopputuloksiin. Ei se ole K:n kanssa sellaista. Siitä tosin huomaa että tämä on sen ensimmäinen vakava parisuhde, koska se yleensä riidan edetessä kovasti huolestuu siitä, että sellaista tapahtuu. Olemme monella tavalla niin samanlaisia, mutta sitten taas jotkin asiat meissä ovat aivan vastakohtia, joten en uumoile että yhteisestä matkastamme tulee aivan mutkatonta koskaan.
Jotenkin minua vaan surettaa etten saanut elämääni mitenkään mahdutettua sekä K:ta että New York Travista. Niin uhosin loppukesästä, että niin on parempi, mutta kun viikot vierivät ja Traviksesta ei kuulu sanaakaan, on se vaan niin outoa. Varmaan jos kirjoittaisin sille se kyllä vastaisi, mutta edelleen en pysty ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa sille olisi mitään laittaa. Mitäpä sitä edes sanoisi, toisaalta en halua aiheuttaa siinä mitään ylemmyydentunteita, joka olisi kai väistämätöntä. Emmehän me oikeastaan loppuvaiheessa edes mistään puhuneet, diibadaabaa lähinnä. Senkin muistan, kuinka paljon se minua raivostutti että se meni sellaiseksi.
Mutta kai se on kohdattava faktat, ja se fakta sailyy kai hamaan ikuisuuteen, että se ihminen on minulle tärkeä ja Traviksesta tulen aina välittämään. Vaikkakaan en näe miten sen elämästä enää saisin mitään tietää, ei sillä että se siitä olisi jakanut mitään infoa edes silloin kuin puhuimme. Toivon kovasti että tämä hiljaisuus on merkki siitä, että se on löytänyt jonkun ja on niin onnellinen omassa elämässään kuin nyt sellaisen ihmisen on mahdollista olla. Siltikin...kaiketi se joskus minua ajattelee. Olisi vaan niin kiva jos se sellaisina hetkinä edes kerran kirjoittaisi jotain. Mutta kai tämä on sitä sen mainostamaa tough lovea, se on siinä erittäin hyvä.
Kirjoittelin myös sille toiselle Travikselle joku aika sitten. Tiedän, yli vuosi sitten torjuin sen aika totaallisesti facebookissa ja myöhemminkin annoin ymmärtää että painuisi ikuisesti johonkin pois. Ja siksi varmaan se ei vastannut. MySpacen piilotin, ja tavallaan annoin sille mailissa mahdollisuuden kysyä kuulumisia jos sitä niin kiinnosti, mutta todella, vastausta ei ikinä tullut ja siitä on jo sen verran aikaa, että en elättele mitään toiveita että sellaista olisi edes tulossa. Ei se tuntunut pahalta, ja totta vie en tiedä olisinko välttämättä halunnut kuulla siltä mitään tyttöystävä/vaimo-hehkutuksia, joten ehkä tämä yksinkertaisesti on parempi näin.
Mutta näin se vaan on. Valtavan tärkeät ihmiset elämästä katoavat ikuisiksi ajoiksi mutta tämä pallomme se vaan jatkaa pyörimistään.
