Maybe you're gone forever, some other time
You're somewhere across the great divide
All I wanted to say were the thoughts running through my head
Now the lesson is learned everything remains unsaid
Now that you're gone, yesterdays can leave me alone
Maybe I'm ordinary, maybe I'm not
Somehow you have to carry on in your heart
Maybe there's a way to the heart of my desire for a ceasefire
(Howie Day - Ceasefire)
Time flies, this is crazy, K sanoi eteisessä kun kiiruhdimme älytöntä vauhtia autolle. Se ei tiennyt, mutta olisi varmaan sekunneista kiinni sen kerkeäminen junaan. Minä kyllä tajusin, sen verran monta kertaa olen ajanut vanhemmiltani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Vastahan se oli tullut, ihmettelin ääneen minäkin kun viimein istuimme autossa ja huristelimme kohti junaa.
Hain sen viime viikon perjantaina Riihimäeltä 1:44 junalta. Yöllä, oli harvinaisen kaunista kun pelloilta nousi usva ja huudatin suhteellisen kovaa Owl Citya koko matkan. Olin perillä 1:43 ja hetken päästä jo hämmentävän tuttu hahmo käppäili autoa kohti jostain varjoista. Se oli aivan hektinen, minä olisin halunnut vaan ihailla hiljaista yömaisemaa, mutta se jaksoi selittää matkastaan. Se esitteli vauhkootuneena saamaansa lippua josta ei selvinnyt oikeastaan mitään. What are these numbers I ask you? Minua vain nauratti. Calm down, totesin hymyillen ja laskin käteni sen polvelle.
Muistan kun se tuli tänne ensimmäisen kerran. Se oli ottanut paatin Talllinnasta Helsinkiin lauantaina aamupäivällä. Seuraavaksi se oli tullut aamulaivalla. Ja nyt iltalaivalla perjantaina. I can't come on Saturday anymore, se totesi kun pääsimme kotiin tuolloin perjantaiyönä. I have to spend as much time with you as possible.
Ja ehkä senkin takia tämä viikonloppu on kamalaa. K ei päässyt tulemaan, sillä oli työjuttuja. Viime viikonloppu oli täydellisyyttä, olimme vanhemmillani kun ne olivat mökillä. Kävimme tosin Tampereella katsomassa Melancholian ja syömässä lauantaina, joka oli aivan ihanuutta sekin. Myöhäiset koiralenkit, kaikki oli vaan niin juuri sellaista jota olen aina halunnutkin. Ajelimme Linnatuuleen lauantaiyönä ostamaan jäätelöä ja kävimme hautausmaan kautta, koska minun täytyi käydä tsekkaamassa istuttamamme kukkien vointi. Siinä se K kyykisteli isovanhempieni haudalla yömyöhällä, heistä toinen on ollut kuolleena kohta kohta 40 vuotta ja toinen kuoli 90-luvun alussa. You know we are doing everything in the wrong order, K totesi jonkin ajan kuluttua. Katsahdin siihen kysyvästi. I've met your dead grandparents before I meet your parents. Pudistin päätäni huvittuneena ja lähdin kohti autoa. Se liittyi hetken päästä seuraan ja kävelimme hautojen keskellä käsi kädessä sprinklereiden kastellessa kevyesti vaatteitamme.
Mutta tänä viikonlopuna kuunnellessani Howie Dayn uutta levyä pysähdyin pitkästä aikaa ajattelemaan Travista. Se on varmaan jo takaisin Floridassa, lähtenyt New Yorkista ikuisiksi ajoiksi. En usko että se tulee muuttamaan sinne takaisin. Hulluhan se olisi, oli se siellä niin onneton ollut. Viimeinen asia jota se sanoi minulle joskus iäisyys sitten oli se, että meidän pitäisi puhua enemmän. Sitä ei tapahtunut. Sellainen serves you right-asenne on minusta kadonnut jo kauan sitten. Jotenkin ajattelin että vaikka löytäisin jonkun, T olisi kuitenkin siellä jossain taustalla ystävänä jolle voisin välillä jutella. Ja nyt kun se on kokonaan pois, on se tavallaan tosi surullistakin. Minä en enää edes muista miltä se kuulostaa.
Toisaalta paljon sanoo sekin, etten minäkään enää tietäisi mitä sille kertoa. K:sta? En jotenkin usko. K on minun elämäni paras asia, enkä ole koskaan tuntenut kenestäkään samalla tavalla, ja kaikki on sen kanssa niin helppoa. En voinut kuvitellakaan että parisuhteessa oleminen voisi olla tällaista, ettei tarvitse jatkuvasti olla varpaillaan ja miettiä, että mitä voi sanoa ilman että toinen suuttuu tai käsittää väärin. Eikä tarvitse pelätä mitään syvällisiä tunteita tai sanoja, voi sanoa mitä haluaa. Ehkä sitä on vaan aikuisempi nyt kuin ennen. Voin olla myös K:n kanssa tasan niin idioottimainen pöljäilijä kun haluan, se näkee sen lähinnä hellyyttävänä.
Tämä kesä on myös ollut erikoinen sen takia, että yksi läheisistä ystävistäni yhtäkkiä päätti jättää poikaystävänsä. Muistan kun ne 8 vuotta sitten aloittivat jotenkin tosi mutkattoman suhteensa, ja kuinka ne muuttivat kuusi vuotta sitten yhteen. En ajatellut että eroaisivat koskaan. Ja jotenkin kun ystäväni ilmoitti asiasta ensimmäisen kerran, minä halusin taistella vastaan. Että ei se voi lähteä ja jättää poikaystäväänsä näin monen vuoden jälkeen. Kuitenkin viikkojen edetessä olen tajunnut yhden asian. Ei ole rakkautta. Sitä en jotenkin pysty ymmärtämään, että miten se voi olla niin. Miten rakkaus voi vaan kadota ilman mitään valtavia dramaattisia käänteitä. Muuttua vihaksi ja katkeruudeksi. Ihan kokonaan. Minäkin olen vihannut ja katkeroitunut, mutta kaikki, joita olen koskaan rakastanut, ovat ikuisesti leimattuja johonkin syvälle. Ryan ja kaksi Traivista. Siellä ne ovat niin kauan kun järjissäni pysyn.
Jatkuvasti Statcounter kertoo samaa tarinaa kuin aiemminkin. Kirurgi-Travis käy MySpacessa säännöllisesti lukemassa vanhoja blogeja. Viime viikolla kymmenen kertaa. K kysyi mistä voin tietää että se on se. No, ellei joku muu Mayon lääkäri tai siellä töissä käyvä ihminen ole addiktoitunut vanhoihin blogeihini, se on se.
Ja tällaisina hetkinä minut valtaa siltikin tietty haikeus. Ei menetetyistä tulevaisuuksista entisten rakkauksien kanssa. Mutta niistä kaikista ihmisistä jotka olen matkan varrella menettänyt. Kaikki niin kovin tärkeitä omina aikoinaan, kaikki tunsivat minut niin hyvin. Sellaisena kuin silloin olin. Katselen K:ta joskus ja toivon sydämeni pohjasta, että en tule sitä menettämään. Ja kun se puristaa minut itseään vasten niin kovaa kun uskaltaa, tuntuu käsittämättömältä että se koskaan minut jättäisi.
On sitä ennenkin oltu väärässä. Mutta pliis. Ei tällä kertaa.
