And I complicate
In a disconcering heartfelt way
But I have good intentions
I don't care for shiny things
Don't wear a puzzle ring
I'm always listening to a sea shell
But you have this tiny light
And no one else can see
It pulses randomly
And I can feel it.
(Darren Hayes - Random Blinking Light)
K tarjosi minulle autossa Domino-keksin, jonka otin hymyillen vastaan. Se oli pötkön viimeinen, olimme syöneet niitä koko automatkan juna-asemalle. Irrotin Dominosta toisen puolen, ja ojensin sille sen, jossa ei ollut yhtään täytettä. K hymähti ja silitti selkeästi vaikuttuneena päätäni samalla kun ajoin. You remember everything, se huokasi onnellisena. Dominot olivat olleet meidän juttumme oikeastaan heti alusta, ja olin vitsaillut silloin 13 viikkoa aiemmin että voisin kyllä jakaa Dominoni sen kanssa, mutta se saisi aina vain keksistä sen osan missä ei ole sitä ihanaa mössöä. Deal, se oli tuolloin sanonut. Minä vain pidin sopimuksestamme kiinni.
Aika tasan 24 tuntia aiemmin olin hermostuksissani odottanut sitä Tampereen rautatieasemalla. Niihin hetkiin ei ikinä, koskaan totu. Tietysti pieni hermoilu, että miten sen ihmisen tunnistaa kun sitä ei ole koskaan tavannut oikeasti. Ja miten siihen kaikkeen sitten reagoi. Vaikeita asioita, ja vaikka se oli jo viikkoja ollut omasta fiiliksestään muka varma, epäilin silti. Ja miksipä en, tyhmää olisi olettaa että olisin sellainen kuin se oli odottanutkin.
Siltikin huomasin sen heti kun se astui junasta pois valtavassa ihmismassassa. Se myös huomasi minut ja käveli luokseni rauhallisesti hymyillen. Minä, tietenkin, olin kaikkea muuta kuin rauhallinen, mutta painauduin sen syliin ja se ehkä aavistuksen hämmentyneenä laittoi käsivartensa ympärilleni. Se ei ollut sellainen romanttinen, pitkä halaus, se myöhemmin kuvaili minulle naureskellen. Kuulemma oli ollut hirveän nopea ja olin vaan lähtenyt marssimaan kohti parkkipaikkaa välittömästi sen irrotettua otteensa. Minusta se oli ihan normaali halaus. Hitto vie.
Kuten arvata saattaa, ajotaitoni pääsivät ihan kunnollisesti koetukselle. En päässyt millään parkkikselta pois, siellä oli joku aivan kaamea ryysis. K laskeskeli siinä istuessamme, että minulla kesti kokonaista 20 minuuttia. Good icebreaker, se totesi kun viimein pääsimme liikkumaan parkkipaikan ollessa melkein tyhjä. Minun teki mieli ehkä vähän läppästä sitä, mutta oikeasti minua hymyilytti kovasti. Se oli ihana.
Ajoin yliopiston kautta, se ihasteli sitä. It does look like a hospital, much more impressive than our university for sure though. I win, totesin voitokkaana. Melkein kuulin sen silmienpyöräytyksen. Minua melkein hämäsi kuinka se oli niin paljon samanlainen kuin minä. Ja sellainen kuin olin odottanutkin. Sen silmät olivat minulle valtavan tutut vaikken ollut sitä ikinä aiemmin silmiin katsonutkaan. Ja ne olivat aivan vaalean harmaat.
Autossa ei ollut ollenkaan vaivaantunut tunnelma. Eikä hississä. Tosin aistin siitä vähän jotain hermostuneisuutta juuri kun avasin ovea. You ready to meet the most important creatures in my life, kysyin. No pressure, K totesi sarkastisesti. Vanhempi koira ryntäsi minun luokseni, ja nuorempi lensi sen syliin, josta ei sitten irrottautunutkaan seuraavaan viiteen minuuttiin. Todella odottamatonta, ihmettelin itsekseni, enkä vieläkään oikeastaan tajua miten siinä niin kävi. K oli collienkarvainen hyvin äkkiä, sillä oli päällään mustat housut, musta t-paita ja musta kauluspaita.
Se kierteli asuntoani. It's not at all like I imagined it to be, it's somehow...bigger. Se oli nähnyt kämpästäni osan webcamista, mutta loppu oli täysin sen mielikuvituksen varassa. Näytin sille saunan, jota se sanoi suloiseksi, ja makkarin. You'll sleep on the balcony though, totesin katsoen partsin suuntaan. Oh really? Se vaikutti hyvin huvittuneelta.
Seuraavat kaksi tuntia oli sellaista deittailun pikakelausta. Istuimme lattialla ja se heitteli koirille tennispalloa. Minä olin jossain vaiheessa melkein kokonaan sen sylissä, mutta silti jatkoimme kieltämättä suhteellisen söpöä peliämme. Will they, won't they, K kuvaili sitä seuraavana päivänä, ja sitä se tosiaan oli. Kun tuli aika viedä koirat lenkille, kellon ollessa aika tasan 20:00, se viimein veti minut kiinni itseensä päättäväisesti ja siinä se sitten oli, ensimmäinen suudelma. Molemmat naurahdimme häkeltyneenä kun vetäydyimme kauemmas toisistamme. Kieltämättä kovin, kovin lupaava startti.
Lenkki oli hauska. Se oli aivan ihmeissään kun kävelin nurmikolla koirien kanssa, Tallinnassa se ei ikinä kävellyt nurmella. Minusta se oli ihan kummallista, ihan kuin se ei olisi ikinä tehnyt moista. Is it not allowed, yritin kysyä, mutta se sanoi ettei se kyllä kiellettyä ollut. Kai. Kukaan vaan ei tehnyt sellaista. Sadepilvet bongattuani kiirehdimme kotiin, ja olisimme me varmaan muutenkin kiirehtineet. Kaikki oli vaan niin uutta ja jännittävää. 13 viikkoa, laskeskelin itsekseni. Siihen meni 13 viikkoa että saimme viimein olla yhdessä.
Kotona aloin tehdä pizzaa. Tarjosin sille juotavaa ja se meni istumaan matolle koirien kanssa. Nuorempi laittoi päänsä sen reidelle ja nukahti. K katseli sitä hymyillen, ja tajusin että se ehkä oikeasti piti koiristani tosi paljon. Se tuli jossain vaiheessa katsomaan mitä hommailin. Annoin sille tölkinavaajan ja ananaspurkin. Se ei osannut käyttää sitä avaajaa. Näytin sille, mutta tietenkin demonstroidessani onnistuin viiltämään itseäni kyseisellä esineellä. K pudisti päätään ja selitti että heillä oli niin paljon paremmat avaajat. Ne joita väännettiin, se selitti. It's not usually like this, tuskailin. Mm hmm, se totesi. And it doesn't USUALLY take you 20 minutes to get out of a parking lot. Tökkäsin sitä vatsaan, ja se välittömästi tarttui minuun ja pehmeästi painoi minut keittiötasoa vasten. I'm trying to make food for you, protestoin. Se kohotti kulmakarvaansa. Ephasis on "trying".
Siirsimme tietokoneeni olkkariin ja se leikki asetuksilla hetken. Saakelin nörtti, tuumin, mutta sillä tuntui olevan kivaa. Se oli tuonut leffankin, Blue Valentine. Katsoimme sitä samalla kun viimein söimme minun upeaa pizzaani ja joimme vähän viiniä siinä samalla. Ihan onnistuneesti katselumme alkoi, mutta jossain puolentoistatunnin kohdalla keskittymisemme herpaantui eikä meillä vieläkään ole aavistustakaan miten se elokuva loppui.
Koirien lenkitystä yöllä. Hyttysiä, toki, mutta meitä ei haitannut. K meni juoksentelemaan koirien kanssa nurmelle, vaikka varoitin sitä että vanhempi riemastuu moisesta joskus vähän liikaakin. Istahdin penkille ja katselin niitä mietteissäni. Joskus ikusuudelta tuntuva aika sitten samalla nurmella kirurgi-Travis leikki vanhemman koiran kanssa minun niitä katsellessa ja tuolloin minut täytti sellainen ylitsevuotava onnellisuus. Nyt lähinnä sellainen tyyni olo, se kaikki silloin muinoin oli ollut niin nopeaa, räiskyvää, intohimoista ja kaikki tunteeni, hyvät ja pahat, niin äärimmäisiä. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, jättäen jäljet joita en saa ikinä kokonaan peitettyä. Tämä kaikki oli jotenkin vähemmän vaarallista, varovaista. Pidin siitä, että minulla oli tilaa ja aikaa sopeutua, ja että K ei rynnistänyt mihinkään suuntaan. Ettei minulla ollut tarvetta suojella itseäni ollenkaan. Pohdin, josko tämä oli kaikessa rauhallisuudessaan yksinkertaisesti taivaallista.
Ei ollut omituista kömpiä sänkyyni sen viereen. Tai nukahtaa sen puristukseen. Kumpikaan emme tykkää nukkua kiinni toisessa, joten aamulla herätessäni sain aivan rauhassa venytellä. Vaikkakin sen tajutessa minun olevan hereillä, se tarttui minuun välittömästi ja rutisti oikein lujaa. Pidin siitä enemmän kuin voin kuvailla. Enemmän kuin oikeastaan mistään siihen asti. K:n vierestä oli hyvä herätä.
Tein sille vohveleita. Se ei halunnut kahvia, minä join sitten teetä. Hirveän haikeaa, kaikki. Sen piti lähteä kotiin. Yksi yö, mutta ainakin olimme nyt sitten helpottuneita siitä, että mitä välillämme olikaan netissä, oli siellä myös oikeassa elämässä.
I'll admit I did worry about it, K sanoi kun pakkasi lenkin jälkeen suihkunraikkaana kamojaan. I know, sanoin vakana katsellen sitä. I wondered if it would be the same. Like, ever. Like I'd go home and we would no longer talk every night. Huokasin. Exactly. Tuijotimme toisiamme jonkun hetken. Ja sitten heitin sitä sohvatyynyllä.
Joten päädyimme autoon syömään Dominoita. Ah dammit, tajusin yhtäkkiä. I left my headphones at home. Ei musiikkia lenkillä, höh. K melkein välittömästi kurottautui reppuaan päin ja kaivoi iPodinsa taskusta. Here, have this. Maybe you won't hate everything, but if you do, just use the headphones. Pudistin päätäni hämmentyneenä, mutta se laittoi laitteensa laukkuuni ja sulki sen päättäväisesti. I'll be wanting that back, se lisäsi. So you'd better have it with you next time. Next time, kysyin hymyillen. Se tyytyi vain laittamaan kätensä kädelleni.
K astui junaan Hämeenlinnassa. Olimme olleet yhdessä melkein minuutilleen tasan 24 tuntia. Ajoin pois aivan tyynenä, ei mitään ongelmaa. Viisi minuuttia myöhemmin tekstiviesti, jonka luin heti. I'll come back next weekend. I really don't have ANY time but man screw it.
Ja niinpä seuraavan viikon lauantaina odotin sitä koirien kanssa samaisella asemalla puoliltapäivin. Ja se todella tuli takaisin. Tällä kertaa siltä jäi jälkeen DVD-soitin.
