You'll remember me tonight
Say this is not an accident, no
this is just how you planned it
As he looks into your eyes, he says if, says if
If you could only know, only know
She looks into your eyes, and screams say something
Say that your heart beats for me
Are we breathing? Are we breathing?
(Morning Parade - A&E)
Kuinka monta kertaa olen avannut tämän laatikon ja yrittänyt pukea sanoiksi viimeisen kahdeksan viikon tapahtumat. En edes tiedä. Varmaan tusinan. Pue sanoiksi sitten 300 tuntia, liioittelematta, keskustelua. Empimistä ja miettimistä. Ja sitten se viimeinen isku kun tajuaa, että kaikki on muuttumassa ilman että on tajunnut mitä edes tapahtuu. Ja antaa sen tapahtua, vaikka tietää miten kaikki voi tuhoutua ja millaiset realiteetit ovat vastassa.
Olen aina ajatellut ettei ole tyhmää uskoa ihmisiin. Ettei ole tyhmää antaa mahdollisuuksia ja laittaa itsensä likoon. Mutta tyhmää on olla tajuamatta tai hyväksymättä niitä totuuksia tästä meidän maailmastamme, jos kuitenkin pitäisi tietää paremmin. Jos on yhtä monta huonoa kokemusta maankamarallepalautusta kuin minulla on, ei pitäisi olla edes mahdollista olla siinä tilanteessa kuin minä nyt olen. Varsinkaan tapaus Moseksen jälkeen.
Aloitetaan kevään ensimmäisestä päivästä. Se oli kaiketi virallisesti 20.3. Päädyin jotenkin mystisesti keskustelemaan Skypessä virolaisen miehen kanssa. Mies, joka oli yrittänyt tuloksetta ottaa minuun yhteyttä jo vuosi sitten, taas uudestaan syksyllä, ja vielä kerran jouluna. En tiedä miksi sitten kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen viimein vastasin sille. Se vastasi takaisin tunnin sisään, selkeästi iloisena että viimein olin sille kirjoittanut, vaikkei minun viestissäni mitään järkevää ollutkaan. Yritin ehdottaa sille Skypeä, koska en millään olisi jaksanut kirjoittaa, mutta se vastasi aika legendaarisesti antamalla minulle sähköpostiosoitteensa. Se olisi voinut päättyä siihen, koska minulla ei ollut aikomustakaan kirjoitella mitään sähköposteja, niin epäkiinnostunut minä sitten kuitenkin tyypistä olin.
Kuitenkin se seuraavana päivänä yllättäen lisäsikin minut Skypeensä. Sillä ei kuitenkaan ollut mikkiä, tyypillistä. Joten kirjoittelimme ensimmäisenä iltana jonkun pari tuntia, olin todella vaikuttunut sen kirjoituskyvystä, sen englanti oli virheetöntä ja se käytti sitä taitavasti. Ja voi luoja kun se kirjoitti nopeasti, ajattelin kun 7 riviä tekstiä ilmestyi samassa ajassa kun minä olin saanut naputeltua ehkä kaksi.
Aika nopeasti heti alusta huomasimme että meillä on hyvin samanlainen maailmankuva. Olimme aivan friikeistäkin asioista samaa mieltä, ja jotenkin koin keskustelumme yhtäkkiä todella inspiroivaksi ja kiinnostavaksi. Mietin usein millainen sen ääni olisi, ja päätin että viimeistään se saisi minut totaalisesti epäkiinnostuneeksi taas. Minä olen ääninatsi, se sanottakoon nyt. Minulla on ollut liikaa kivaäänisiä miehiä, äänestä vaan on tullut niin hirveän tärkeä asia.
Viikon päästä se viimein sitten hankki mikin. Minua jännitti aivan tolkuttomasti sitten kuitenkin, huomasin haluavani niin paljon että sillä olisi kiva ääni. Ihan idioottimaista, nyt kun jälkeenpäin miettii, mutta niin se vaan oli. Valtava hämmennys valtasi mieleni kun se viimein tervehti syvällä, mutta selkeällä äänellään. Sillä oli sellainen hienoinen slaavilaisentyylinen aksentti, josta pidin välittömästi.
Ja tästä alkoi meidän suhteellisen eeppinen puhemaraton. Se on opiskelija, joka käy myös kokopäiväisesti töissä. Silti puhuimme 3 viikkoa putkeen joka yö 5 tuntia, yleensä lähdimme neljältä. En tiedä miten jaksoimme, ystäväni uskoivat kaikki että pystyisimme jatkamaan tätä korkeintaan 2 viikkoa. Yhden viikonlopun olimme erillämme, kunnes taas puhuimme yöt läpeensä. Kaikesta. Töistä se kirjoitteli minulle pitkiä viestejä Facebookiin ja minä luin niitä hymyillen ja vastasin yhtä pitkästi. En ole sellaisia viestejä kirjoittanut sitten australialaisen eksäni, jolle kirjoittelin valtavia maileja melkein päivittäin, kuitenkin vaan saadakseni selville myöhemmin, ettei se ollut lukenut niistä kuin murto-osan.
Elävinä mieleeni on painunut montakin hetkeä. Se kaikista hämmentävin oli eräs yö kun se puhui siitä, kuinka on miettinyt jo pidempään että vain löytäisi jonkun kivan ihmisen kenen kanssa viettää elämänsä. Että ei se epäile etteikö rakastaisi, varmasti rakastaisi, ja perustaisi tämän henkilön kanssa perheen ja olisi suhteellisen onnellinen siinä elämässä. Sen taustat ovat osin samanlaiset kuin minun, melkoisia pettymyksiä on sekin saanut elämässään kokea. Joten kun se puhui tästä tyytymisestä johonkin turvalliseen ja helppoon ja niin, realistiseen, se jotenkin kolahti. Niin minäkin olin ajatellut.
Olin kauan hiljaa. Mietin vaikka kuinka että miten sen sanoisin ilman että se olisi siitä kuulostanut pelottavalta. Toisaalta minullakin meni ikuisuus käsittää mitä minä edes yritin sanoa. Mutta jotenkin minä tajusin että jos tästä tulisi jotain, se ei olisi sitä tyytymistä. En tiedä miten en ollut sitä aiemmin tajunnut, ehkä se vaan tuli niin nopeasti. Minunhan piti olla ammattilainen näissä asioissa, minä, maailman varovaisin ihminen olin ehkä oikeasti ihastumassa. Eritavalla kuin pitkään aikaan, en pystynyt tuossa hetkessä muistamaan että minulla olisi ollut sellaista fiilistä kenestäkään kolmeen ja puoleen vuoteen.
Mutta kun lopulta sain jotenkin vähemmän jäsennellysti puettua ajatukseni sanoiksi, se tuntuikin valtavan hyvältä sanoa se kaikki. K reagoi mietteliäästi, mutta varmasti ja sanoi, että sillä on ollut samansuutaisia ajatuksia. Mutta liian äkkiä, kaikki oli tapahtumassa liian äkkiä. Joten päätimme vähän jarrutella, toistaiseksi.
Jarrutella. No joo. Perjantaina tätä on jatkunut 2kk, aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Se on tulossa käymään kesäkuussa viikonlopuksi ja olemme niin yrittäneet olla kasaamatta mitään odotuksia. Mutta voi kuinka se on välillä niin vaikeaa. Aivan odottamaton juttu koko tilanne, en oikein vieläkään pysty käsittämään että edes kirjoitan tätä. En voi kuin toivoa että tämä on todellista.
Travis oli jättänyt minulle viestin vastaajaan viikko sitten. Life is getting in the way of us, sen ääni sanoi vähän surumielisesti. But I will find you soon. I love you.
Se ennusti tämän tilanteen viime syksynä enkä minä uskonut. Minun ajoitukseni siitä irrottautumiseen oli mainio, sen voi ainakin sanoa. Ja niin. Ehkä minä en halua tulla löydetyksi.
