You've been gone for so long
I'm running out of time
I need a doctor, call me a doctor
I need a doctor
to bring me back to life
(Dr. Dre feat. Eminem & Skylar Grey - I Need A Doctor)
Jotenkin olen tiennyt jo pidemmän aikaa. Viikko sitten ajattelin, että minun pitää soittaa sille ja voimme keskustella pitkään ja hartaasti tästä tärkeästä asiasta. Se kauan sitten sanoi, että se olisin minä joka sen päätöksen tekisin ja minä taistelin sitä vastaan. Sanoin etten pystyisi ikinä.
En muista milloin viimeksi olisimme käyneet jotain ihan oikeaa keskustelua. Sellaista ettei kumpikaan oikein haluaisi lopettaa. Olemme tämän vuoden puolella ylipäänsä puhuneet kaiketi kolme kertaa. Ja niinpä ajattelin, että nyt sen on kaiken loputtava.
Pari viikkoa sitten olin koko yön hereillä ja todella tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Minun oli aivan kaamea ikävä kirurgi-Travista, niin naurettavaa kuin se onkin. En oikeastaan tiennyt mistä se kaipuu tuli, ehkä siitä että tajusin, että on aika epätodennäköistä että ikinä enää rakastun sillä tavalla keneenkään. Olen nimittäin tajunnut etten tule ikinä rakastumaan Billyyn, se on mahdotonta ja poden siitä jonkinlaista huonoa omaatuntoa, mikä sinänsä on ihan typerää. Ei sekään ole minuun mitenkään erityisesti ihastunut. Uskoakseni.
Tässä istuin ja katselin ikkunasta ulos, miettien että onkohan minun tähänastisen elämäni rakkaus jo naimisissa. Jotenkin ajattelen että se on, ja vaikkakin olen tyytyväinen että tajusin kesällä käskeä sen jättämään minut rauhaan, minua harmittaa etten pysty olemaan osa sen elämää. Minun vikanihan se toki on etten kykene. Siltikin mietin välillä millaista olisi jos puhuisimme ja olisimme väleissä. En osaa pyyhkiä sitä ajatuksistani ikusiksi ajoiksi poiskaan, kun mietteeni kulkevat välillä yksinäisinä tunteina niihin hetkiin mitä meillä oli. Ja mitä ehkä olisi voinut olla siinä jossain todellisuudessa jossa asiat menevät niin kuin minun mielestäni pitäisi.
New York-Travis on ollut hyvä harhautus. Mies menneisyydestä, joka tuli takaisin ja oli monella tapaa tukenani vuosia. Sellainen turvaverkko johon oli hyvä välillä heittäytyä. Ajatella että hei, vaikka kaikki muu menee pilalle niin on se henkilö tuolla jossain joka ottaa kopin.
Mutta mitä siitä kaikesta on jäljellä. Small talkia kerran kuussa vartin verran, jonka jälkeen olemme molemmat hiljaa. Emme edes sano mitään kun lähdemme koneiltamme. Se on netissä, mutta ei ikinä näkyvissä missään IM-ohjelmissa. Minä en tule pystymään pitämään minun osaani sopimuksesta, koska en voi ikinä mennä sitä katsomaan. Miksi menisin, me emme varmaan näinä vuosina ole koskaan ole olleet niin etäisiä kuin nyt.
Ja onhan siihen syykin. Ei sillä etten olisi jo arvannut, mutta silti se jotenkin kirpaisee nähdä se kirjoitettuna. Muutama tunti sitten siellä pirun foorumilla suhteellisen pitkä ja yllättävän henkilökohtainen kirjoitus. Se on innoissaan ja haluaa jakaa onnensa näiden muiden keskustelupalstalaisten kanssa. A very nice lady, siinä postauksessa luki ja taas voin sanoa että jee, minä tiedän aina kaiken. Kai se olisi ihmekin jos en Travista jotenkin tuntisi näiden vuosien jälkeen.
Ja miksi kirpaisee. Onhan minullakin ollut tässä jopa kaksi ihmistä, joiden olemassaolo on jättänyt Traviksen varjoonsa monet kerrat. Ehkä se, että näistä kumpikaan ei sitten okeasti ollut mikään varteenotettava vaihtoehto, mutta T onnistuu nauttimaan omista valloituksistaan. Reilussa maailmassa me molemmat löytäisimme sen jonkun muun, miksi minä en pysty. Epäreilua, ja voi luoja, kateutta.
Ja niinpä minä päädyn tähän kuuntelemaan David Grayta ja surkuttelemaan kohtaloani, joka nyt kuitenkaan ei ehkä ole niin dramaattisen kauhea. En silti voi valehdella, tuntuu pahalta. Joku joskus sanoi ettei seksi voi naiselle olla ikinä vain sitä. Ja eihän se Traviksen kanssa ikinä vain sitä ollutkaan. Minä ajattelin aina, että mikäs siinä, ehkä meidän FWB-homma ei ole paha. Mitä haittaa siitä voi olla, mietin silloin.
Tätä haittaa, voin nyt rehellisesti sanoa. Olen varmaan tämän ajanjakson aikana ollut koko asiasta enemmän surulllinen kuin mitään muuta.
Ja mitä nyt? Mietin mailia, mutta en minä pysty sille mitään sellaista kirjoittamaan. Plus, minun maileistani tulee aina liian dramaattisia ja kiukkuisia. Ja jotenkin haluaisin olla sen kaiken yläpuolella. Olla välittämättä. Olla silleen coolisti ja odottaa että se ottaa yhteyttä, ja sitten heittää vaan että dude, oon miettinyt että voitas olla ihan vaan hyvänpäiväntuttuja, jookos. Luultavasti myös aika läpinäkyvää jos 4 tuntia sen postauksesta laitan sille jotain ihmellistä paatosta syistä ja seuraamuksista.
Ja sitten pakoilen sitä netissä seuraavat 2 kuukautta. Eikös se näin aina mene. Tässä olemme ikuisesti samassa oravanpyörässä eikä se ikinä lopu. En ikinä väsy puolustelemaan sitä kavereilleni, joista kaikki olivat niin ihastuneita Mosekseen, että niiden mielestä siihen verrattuna T oli jopa pelottava. Kaverini poikaystävä sanoi että oli tosi hankala keksiä puheenaihetta T:n kanssa, joka oli ihan kummallista minusta, koska on aika vähän aiheita mistä T ei pysty keskustelemaan.
Mutta kaiketi olen sen aiemminkin tässä blogissa sanonut. Ja nämä kaikki muutkin asiat. Täydellisessä maailmassa se olisi ehkä ikuisesti sitten yksin ja kärsisi yksinäistä elämäänsä koska silloin kauan sitten minut heitti menemään. Ja aivan erikoisesti olen antanut sille mahdollisuuden tehdä sen uudestaan ja uudestaan.
Kai sille pitäisi soittaa. Ja kertoa päätöksestäni. En vaan kehtaa sitäkään tehdä, en ikinä kehtaa soittaa sille ellei ole sovittu netissä etukäteen. Aina se on kiireinen. Töissä. Ja nyt luultavasti vapaa-aikansa sen naisen kanssa. Se mailihomma tuntuu taas jotenkin tosi houkuttelevalta, mutta luoja paratkoon jos rupean tässä puoli kolmelta yöllä skrivailemaan sille. Been there, done that, sen mailin se ignoorasi pari viikkoa, sitten luki ja vastasi sillä hirveällä "tough love" malilla. Olisinpa säästänyt sen, saisin ainakin motivaatiota vaan olla hiljaa.
Besides, jos en ole sitä käynyt katsomassa ennen elokuuta niin sehän suuttuu minulle muutenkin. Ehkä vaan puran tänne tuntojani ja olen ihan hiljaa. Niin kuin aikuiset ihmiset tekevät, ja kai 26 on jo sellainen ikä että pitäisi alkaa myös aikuisesti käyttäytyä.
Jos ajassa voisi mennä takaisinpäin, menisin niin kovin nopeasti sinne joulukuun loppuun 2007 kun makasin edellisessä kämpässä Kirurgi-Traviksen sylissä ja katsoimme Love Actuallyn sijasta vain toisiamme minuuttikaupalla ne typerät hymyt kasvoillamme ja olimme niin rakastuneita ettemme halunneet nukkua ollenkaan. Rakastankohan ikuisesti.
