to get to know your heart
time to show your face, time to take your place
In every speck of dust
In every universe,
When you feel most alone, you will not be alone
(Keane - My Shadow)
Ne päivät Moseksen lähdön jälkeen olivat taivaallisia. Sain tehdä mitä halusin, syödä mitä ja milloin halusin, summatakseni tuntemukseni voisin sanoa olleeni täysin vapaa. Ja se oli aivan loistavaa.
Pahat fiilikset tulivat vain silloin kun olimme Skypessä yhtäaikaa puhumatta toisillemme. Muistelin taas kuinka silloin ennen sen saapumista en ollut halunnut lopettaa puhelua kun oikeastaan tiesin silloin että se olisi viimeinen kerta kun puhuisimme toisillemme sillä tavalla. Ne tunteet olivat tosi aitoja, mutta aika järkyttävästi eivät sitten olleetkaan olemassa oikeassa elämässä. Kuinka monta kertaa olinkaan itse kuullut tämän ihmisiltä, ja ajatellut että miksi minä sitten aina tunnen ihan samoin. Tässä oli täydellinen esimerkki siitä millaista se olikaan. Toivon sydämestäni että kukaan ei ole ollut minun lähdöstäni yhtä helpottunut kuin minä Moseksen.
Mutta hullua on se, että kun saa elämänsä takaisin, se ei koskaan palaakaan ihan samanlaisena. Kaksi viikkoa yksin oltuani Skypeen tuli yhtäkkiä kaveripyytö. Katsahdin nimeä, joku Billy. Hyväksyin pyynnön, niin kuin aina Skypessä teen, koska ulkomaalaisille on niin nastaa puhua. Hey, I hope this isn't too weird, se kirjoitti välittömästi. I just moved to Tampere because of phD related work and was looking for some people who could maybe help me find stuff to do during the week. Sanoi saaneensa Skypeni eräältä sivustolta. Nimen perässä oli USA:n lippu, tietenkin, naurahdin.
Hey, what's up, kysyin kirjoittaen. Minua ärsytti Skypessä kirjoittaminen kun soittaakin voisi. Nothing much, pretty uneventful sunday evening here, se vastasi. Thanks for adding me, I swear I'm not a stalker or anything.
Kirjoittelimme toisillemme aika pitkään. Se kertoi vähän työstään ja Hervannasta, jossa asui kahden intialaisen kämppiksensä kanssa. Toisen kanssa se ei tullut yhtään toimeen, mutta toinen oli sen joku kaveri sen omasta yliopistosta, olivat molemmat tulleet tänne pyynnöstä. Se oli aivan tuskastunut asumaan kolmiossa näiden kahden kanssa. I need to meet people so I can live, you know, se näpytteli ja minua vähän säälitti.
I've tried to learn Finnish, se ilmoitti yhtäkkiä. But it's hopeless. Ooksi, kocksi, kiddos. (Vasta myöhemmin minulle selvisi, että se tarkoitti yksi, kaksi ja kiitos.) So hey, would it be too forward to ask you out for a cup of coffee?
No niin. Tässä tämä ongelma. En ollut ikinä koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, että samassa kaupungissa asuu joku henkilö joka tahtoo parituntisen keskustelun jälkeen tavata. Ei kuukausien jahkailua ja odottelua. Että pitäisi vaan päättää joku aika ja mennä? Istuin aivan jäykistyneenä tässä tietokoneen edessä, tietäen että joka sekunti lähetti sille signaalia siitä että en ehkä oikein halunnut.
I can't say I've ever been asked that on Skype before. But there's a first time for everything so why the hell not. Enteriä painettuani toivoin vain että se sanoisi että sillä olisi ihan kaamean kiirenen viikko, että saisin vähän henkistä valmistautumisaikaa. Tiedän, naurettavaa, mutta en minä osannut nyt yhtään suhtautua tähän tilanteeseen.
Oh hey, I just realised that I'm older than you. No, 5 kuukautta, mutta silti. Oh man, dealbreaker? Minua hymyilytti. Ei ehkä. Fortunately you're taller than me, helpotuin kun kysyin siltä sen pituutta. So now this is a date, se kysyi. No ei ole! Tai niin ajattelin päässäni kauhistuneena. Lisää paineita, hyi.
Yritin hienovaraisesti vihjata että minulle voisi soittaakin Skypessä. Mutta jotenkin se ei siihen halunnut tarttua, vaikka selkeästi kyllä kässäsi mitä ajoin takaa. Paha merkki yleensä, mitä jos sillä oli epämiellyttävä ääni? No, mitäpä toisaalta sitten, eihän nämä oikeasti olleet treffit.
No, saimme viimein sovittua kahvin tiistai-illaksi. Kello kuusi. Keskustassa, todellakin julkisella paikalla. Vaikkakin se lopulta oli vähän ehkä turhakin varotoimenpide, koska tajusin silloin tiistaina että minun kannattaisi vaan hakea se autolla kun ajaisin itse kuitenkin. Se suostui tarjoukseen vähän ymmärrettävästi epäröiden.
Koko maanantain ja tiistain olin aivan vissi että tulisin perumaan koko jutun. En minä uskaltanut, enkä oikeastaan ehkä halunnutkaan. Toisaalta tuntui tosi pahalta ajatellakin että sitten peruisinkin kun se tarvitsi selkeästi uusia kontakteja ja poispääsyä kotoaan.
Niinpä löysin sitten itseni Duon edestä Hervannasta odottamasta sitä. Se oli rakennuksen väärällä puolella, sain tietää kun soitin sille. Sillä oli kiva ääni, luojan kiitos. Mutta voi kun olin hermostunut! Melkein yhtä pahaa oli se kuin odottaa ihmisiä lentokentällä, mutta tämä jännityskauhu oli tietysti kestänyt paljon vähemmän aikaa kun ajo Hervantaan kesti vain sen kymmenisen minuuttia.
Sieltä se kuitenkin asteli lopulta autoani kohti ja hymyilin sille aukinaisesta ovesta. Get in, sanoin ja se kiersi auton toiselle puolelle.
Hetken tuijotimme toisiamme. Sillä oli vakosamettitakki, tästä miinus, ajattelin. Mutta lempeät silmät. Partaakin sillä oli, mutta se sopi sille oikein hyvin. Olin aika varautunut ja uskon sen näkyneen. Olen niin huono peittämään mitään vahvoja tuntemuksiani. Mutta B oli ihan chill. Thank you so much for taking me away from all that. Minua nauratti.
Hirveän vaikea ajaa ja katsoa ihmistä silmiin, toivoin ettei se ottanut sitä pahalla. Sivusilmällä näin että puhuessaan se katsoi minua koko ajan. Mietin mitä se oikeasti ajatteli, sen suusta kun tuli valtavasti puhetta. se sanoi jossain vaiheessa kun olin melkein Keskustorilla. Your English is awesome, Thanks, were you surprised? I guess, se totesi. But maybe I was wrong to think you'd talk broken English since you study it. Kohotin sille kulmiani. You mean, SPEAK broken English. Se huokasi huvittuneena. So this is how it's going to be huh? You'll correct my bad grammar? Get used to it, sanoin painavasti. Nyt se nauroi, ja sillä oli aika hauska nauru. Tarttuva, mutta jotenkin aika epämiehinen. Vähän sellaista tirskuntaa, ajattelin hymyillen.
Kahville. Tai, minä join kaakaon ja se teen. Jonossa tajusin että lompakkoni oli jäänyt autoon ja käännyin mennäkseni takaisin autolle. Se koski minua olkapäästä. Don't worry about it, se vakuutti ja sai minut oikeasti ajattelemaan että sitä ei haitannut. Autokin oli aika kaukana.
Kaksi tuntia me siellä istuimme. Se kertoi sen perheestä, sen isä oli lääkäri ja äiti sairaanhoitaja, niillä oli oma klinikka. Oli sillä velikin. You know, is getting married, bought a house, has a nice job. Se sanoi sen tavalla jonka hyvin ymmärsin. And you're in Finland living with two dudes from India. Se nyökkäsi ja osoitti minua sormellaan. Silleen kun jotkut tekee kun ajattelevat että toinen on osunut naulan kantaan.
Ajoin sen "kahvin" jälkeen takaisin kotiinsa. Se kysyi enkö haluaisi mennä vielä johonkin muualle, mutta minulla oli kiire koiria lenkittämään, ja tahdoin muutenkin sulatella tätä yllättävää tapahtumaketjua. Autossa se halasi minua. I hope you don't mind, Americans... Halasin sitä vähän hankalasti takaisin ja toivotin hyvät yöt.
Olin jotenkin ihan tohkeissani kun ajoin kotiin. Se olisi Suomessa elokuuhun asti, ja se oli niin kivakin. Pystyin hyvin kuvittelemaan hengailevani sen kanssa myöhemminkin ja voi kun oli ihanaa taas saada puhua englantia. Mutta muuten? Äh, en minä tiennyt. Ja oli kiva olla tietämättä. Pidin siitä tunteesta tässä tapauksessa hyvin paljon.
Kuka olisi uskonut.
