You know I feel it in my bones
And I wear it on my skin
But there ain't no use in right or wrong
A heart must go where it belongs
So hold on
Hold on
Before it's all gone
(Thriving Ivory - Twilight)
Jotenkin hassua että kun istuin tässä kahvikuppi kädessä, valmiina lähtemään kohti Helsinki-Vantaata, New York-Travis pamahti Yahoo-messengeriin. Kaksi sekuntia myöhemmin ja minulla oli edessäni tutunnäköinen laatikko. Se kyllä osasi kyllä ajoittaa nämä, kaiketi joku kunniapalkinto olisi paikallaan.
Sillä oli ollut kaamea joulu. Se oli käynyt porukoillaan viikonloppuna, eikä meinannut päästä lumimyrskyn takia takaisin New Yorkiin. Lopulta se oli päätynyt kävelemään viisi mailia jostain hotellilleen, lähemmäksi ei ollut päässyt. Ihmettelin miksi se ei ollut ottanut taksia, mutta se jo riensikin selittämään, että ei halua tukea pimeitä takseja tai jotain. Periaatteen mies. Huokaus.
Ja se vihaa työtään enemmän kuin koskaan, se jopa sanoi että toivoo että saisi potkut niin voisi häipätä koko osavaltiosta takaisin Floridaan. En vieläkään ymmärrä miksi se ei itse lähde, lopeta vaan duuniaan ja häivy.
Se kysyi mitä minulle kuuluu. Kerroin sille Moseksesta, se oli hetken mielijohde. I don't know what to tell my parents, dad thinks I'm in love with you. Well, you are, aren't you? Kera hymiön. Hymähdin itsekseni, mutta jätin vastaamatta. Ja sitten sille tulikin hirmuinen kiire toimistolle. No joo, suotakoon sille se, ettei sen tarvitsisi kuunnella juttujani muista miehistä.
Vaatteet niskaan ja kentälle. Alunperin olin sellaisessa käsityksessä, että M olisi tulossa keskiviikkona, mutta olinkin ymmärtänyt väärin, se lähti keskiviikkona, mutta olisi Suomessa vasta torstaina. Ikuisuus autossa, siltä se ainakin tuntui ja muutenkin panikoin kun en ollenkaan tiennyt oliko kaksi tuntia sitten kuitenkaan tarpeeksi ajoaikaa, radiossa sanoivat että keli olisi mitä karmivin. No, onneksi se karmivuus alkoi vasta 20km ennen lentokenttää, joten lopulta olin siellä vartin myöhässä, joka ei haitannut yhtään, koska kone Frankfurtista oli myöhässä sen 30min.
Oli se vaan taas niin hirmuista se odotus. Plus, että tämä kaikki tapahtui ykkösterminaalissa, jossa en ollut kaiketi ikinä edes käynyt. Mutta kun ovi avautui ja M siitä asteli ulos, ei minulla ollut sen henkilöllisyydestä pienintäkään epäilystä. Huikkasin sille kädellä, että se varmasti huomaisi minut ihmisjoukon takaa, ja se hymyili välittömästi. Riensin kaiteen toiselle puolelle sitä tervehtimään, ja halasimme pitkään. Sitä oli helppo halata, New York Travisin kanssa meillä meni aina tämä eka halaus aivan mönkään, nyt ei ollenkaan.
Kävin maksamassa parkkilipun samalla kun M kertoi minulle ketä kaikkia oli tavannut matkalla. Se on sellainen yltiösosiaalinen tyyppi, joka puhuu kaikille ja jolle kaikki tuntuvat haluavan puhua, koska se joko on kaikista asioista superkiinnostunut, tai sitten se vaan osaa vaikuttaa siltä. Lähinnä oli vaan sellainen olo että ei jumankauta, se on oikeasti täällä.
Automatka olikin sitten vähän hankala. Taivaalta satava lumi/jää/vesi jäätyi välittömästi kiinni tuulilasiin, ja jouduin pysäyttämään auton kaksi kertaa raaputtaakseni sen kaiken irti. M oli aivan väsynyt, ei ollut nukkunut kolmeen päivään ja niinpä se veteli sikeitä melkein koko ajan. Kuitenkin aina kun pysäytin auton, se tarttui käsivarteeni säikäyttäen minut joka kerta. Ajattelin silloin että se johtui siitä että olimme autossa, mutta se itseasiassa oli nukkumisen suhteen sellainen koko ajan.
Kävimme matkalla kaupassa, koska minulla ei ollut kotona kuin kahvia, banaani ja ketsuppia. Päätin tehdä sille kanasalaatin ja niinpä seikkailimme jonkin aikaa paikallisessa cittarissa. Moseksella oli nälkä ja se napsi esittelijöiltä makupaloja. Hei, te rakastavaiset, huudahti eräs peräämme toiveissaan myydä meille makkaraa, ja käännyin välittömästi ympäri. Ollaan ihan ystäviä, totesin ehkä hieman ärsyyntyneesti. Ahaa, vastasi esittelijämiekkonen, no, ainakaan ette oo sisko ja veli, olis ollut pahempi homma. Se nauroi, minä huokasin ja lähdin kohti jugurttiosastoa. M kysyi mitä tapahtui ja pyöräytin silmiäni. He thought we were lovers. I corrected him. M hymähti erikoisesti. Minun teki mieli vajota maan alle. Se oli vaan jotenkin kaikki niin ihmeellistä yhtäkkiä. Olin hassussa tilanteessa. En oikeasti tiennyt mitään. Minä, joka yleensä tiedän täsmälleen mitä tunnen.
Kotona koirat riemastuivat miesvieraasta. Se riemastui vähemmän, koirankarvat eivät olleet sen lempiasia. Muuten M kyllä piti koirista, ja heti kun se sai villakangastakkinsa ripustettua naulakkoon se tervehti ne kunnolla.
Lähdin suoraan lenkille, se jäi kotiin. Suihku kuulosti siitä hyvältä idealta. Kyllähän minä sen tiesin, pitkän matkustuksen jälkeen mikään ei ollut parempaa. Lenkki ei ollut pitkä, minulla oli hirveä nälkä, joten 45 minuuttia myöhemmin olin takaisin kotona tekemässä ruokaa tämän yllättävän vieraantuntuisen amerikkalaisen kanssa. Se ei oikein pilkkonut jäävuorisalaattia oikein, ja halusi kuoria kurkun. Tämän soin sille, mutta huomasin salaa toivovani että se olisi jättänyt kokkailun minulle.
Joimme puoli pulloa valkkaria salaatin kanssa. En löytänyt sanoja oikeastaan millekään, mutta se puhui minunkin puolestani. Salaattia jäi paljon, mies joka syö vähemmän kuin minä, ajattelin ja harmittelin salaatin kohtaloa, se kun ei ikinä ole niin hyvää seuraavana päivänä. Jossain vaiheessa sen jalka osui omaani ja säpsähdin. Oh, se naurahti, I thought that was the dog. No, vastasin hymyillen. That's me. But your foot can stay there. Se silitti jalallaan omaani. Oliko jotenkin friikkiä, näin kävi silloin ikuisuus sitten kirurgi-Travisin kanssa. Tämä tunne oli tosin hyvin erilainen. Siltikin, se sai minut mietteliääksi.
Syötyämme se romahti sohvalle. Laitoin television päälle ja painauduin itse kiinni sohvan toiseen nurkkaan. Australian Master Chef tai joku sellainen oli päällä ja katselimme sitä hiljaisuudessa. You should come here, M sanoi yhtäkkiä. Katsahdin siihen varoen, mutta sen katse pysyi televisiossa. Hymyilin ja ryömin sen viereen, ja se laittoi kätensä välittömästi vyötärölleni, ja painoin pääni käsinojaa vasten sulkien silmäni. Nämä hetket kun saisi pulloon. Ensimmäiset kosketukset ja se sellainen jännittävä odotus. Mikään kiire meillä tosin ei ollut, ja se tuntui kivalta. Ettei tarvinnut hätäillä.
Se kävi vessassa ja kun se palasi, se käänsi minut itseensä päin samalla kun ahtautui takaisin viereeni. Katselimme toisiamme vakavina, ja minä niin tahdoin pitkittää sitä hetkeä. Painoin lopulta pääni sen rintakehää vasten ja se puristi minut itseään vasten. Se tosin oli malttamattomampi kuin minä, ja painettuaan suudelman päälaelleni se laittoi kätensä poskelleni. Kummallisia nämä signaalit. Mutta perille meni, ja niinpä ensimmäinen suudelma oli totta. Se oli pehmeä ja hellä. Haparoiva ja varovainen. Moseksen silmät olivan jäänsiniset kun katsoin niihin.
Tähän asti kaikki oli ollut niin ennalta-arvattavaa. Olin elänyt nämä hetket ennenkin. Karua, mutta totta. Toki eri ihmisten kanssa, eikä mikään hetki sinänsä voinut olla identtinen. Mutta jotenkin oletin että olisin tiennyt. Kuitenkin M sänkyyn ehdittyämme nousikin istumaan ja veti minut istuma-asentoon mukanaan. Sen kasvoilla oli jotenkin ristiriitainen ilme. What, kysyin hämmentyneenä. I just don't know how a long distance thing could ever work for me. I don't want to hurt you, I don't, but maybe this will lead to that and so maybe we shouldn't do this at all.
Yleensä tämä keskustelu tulee paljon myöhemmin. Nojasin käsiini ja minun teki mieli nauraa ääneen. Pääni sisällä oli jo melkoinen hysteerinen naurukohtaus päällä. No, tuumin siinä itsekseni sen tuijottaessa minua, ainakin se oli rehellinen.
Pudistin päätäni. I don't know how I feel about you, totesin. Ollaan nyt sitten molemmat rehellisiä. I usually am right about these things. But now I just don't know. Maybe this really doesn't have any future at all. You worry too much though, this is ok. Honestly. Ja tämän se sitten lopulta uskoi, kun olin jonkin aikaa pidellyt sen päätä sylissäni yrittäen vakuuttaa sille että kaikki kyllä järjestyisi.
Mutta salaa olin ehkä vähän pettynyt. Kuitenkin. Ainahan siinä niin käy kun joku ei pidäkään niin totaallisesti kuin piti. Näinhän se vaan aina menee. Typerä nettipersoonani, se tyyppi on kyllä varmaan jotain melkoisen upeaa, ja ehdottomasti jotain jonka tasolle "oikea" minäni ei ikinä yletä. Sitten kun itse vielä saisin selvitettyä, mikä näistä kahdesta tekee niin erilaisia.
