With only simple words
With only subtle turns
The things we feel alone for one another
Until the last resilient hope
Is frozen deep inside my bones
And this broken fate has claimed me
And my memories for its own
(Dashboard Confessional - The Secret's In The Telling)
Eikö tämä koskaan helpotu, mietin kun ajoin kohti lentokenttää. Lento Amsterdamista oli tulossa 16:50, eikä minulla ollut navigaattoria mukana. Olin vähän summamutikassa lähtenyt kotoa, ja pelkäsin kovasti olevani myöhässä. T ei käytä puhelintaan ikinä ulkomailla, eli en olisi saanut sitä kiinni jos vaikka se olisikin paikalla ennen minua.
Naurahdin ääneen kun sain käteeni pysäköintikortin laitteesta. 16:49 siinä luki. Täsmällinen onnistuin olemaan jopa nyt, ja tässä tapauksessa se oli vain hyvä asia. Tai niin ajattelin, kunnes pääsin sisälle kakkosterminaaliin ja liimasin katseeni tulevien lentojen screeniin. Lähestyy, siinä luki Amsterdamin kohdalla kera uuden ajan, 17:10. Voi paska, ajattelin ja päätin käväistä vessassa. Kädet tärisivät, jalat tärisivät ja tuijottelin itseäni muutaman minuutin peilistä kun pesin käsiäni. Naurettavaa, totisesti.
Olisi ollut paljon helpompaa jos se odotusaika ei olisi ollut niin ikuisuus. Jossain vaiheessa ihmisiä alkoi lipua ulos niistä pirun liukuovista, joiden avautuessa sydämeni hypähti välittömästi. Lentoemäntiä, suomalaisia ihmisiä. Blondeja naisia. Pari pitkää miestä asteli ulos ja katsoin jo paniikissa että oliko niistä toinen Travis. No, ei ollut. Mietin oliko typerää nojata, vai tulisiko minun seistä suorassa. Miten käsiä pitäisi pitää? Kamalaa, aivan kamalaa, ajattelin. Tulisi jo.
No, eipä minun sitten kuitenkaan kauaa tarvinnut odottaa kun ovista tosiaan asteli se ihan oikea henkilö. Tunnistin sen heti, mutta se ei ilmeestä päätellen minua. Etsi varmaankin mustaa takkia, mutta olin juuri ostanut hyvin vaalean beigen talvitakin muutama viikko aiemmin, ja se luultavasti hämäsi. Sekä melkein mustat hiukseni, joiden värimuutoksen se huomasi välittömästi. Jotenkin hassua, koska aina minun hiukset olivat sentään tummat olleet kun olin sen kanssa ollut tekemisissä.
Riensin sen luokse ja jälleen onnistuimme jotenkin sössimään sen halausjutun. Minua ihan huvitti, kuinka voi olla yksi halaus aina niin hankala. Sitä hymyilytti aivan todella paljon, ja niin kieltämättä minuakin. Let's get this show on the road, sanoin leppoisasti ja kävin maksamassa parkkilipun automaattiin. Se tarrasi käsivarteeni kiinni ja käännyin ympäri. Sillä oli vähän sellainen odottava ilme. Minua jotenkin hermostutti aivan kummallisesti, mutta kurotin painamaan pienen suukon sen huulille. Outoa, emme me yleensä ihmisten keskuudessa pussailleet.
Meillä oli edessä kaksi tuntia autoilua. Oli pimeä ja minua vähän väsytti, olin edellisenä yönä nukkunut hurjat 4 tuntia. Se jutteli paljon, lähinnä matkastaan, se oli tullut Montrealin kautta, koska oli halunnut lentää jossain tietyssä koneessa, joka oli poistumassa käytöstä tai jotain.
Minulla oli pienoisia vaikeuksia pysyä tiellä, oli todella, todella liukasta. Tuulikin toki vaikutti autoni käyttäytymiseen, ja jouduin todella keskittymään Traviksen jutellessa vieressäni. Matka tuntui oikeasti ikuisuudelta, varsinkin viimeiset 30 kilometria. Ja oli se jotenkin niin outoakin, että se oli siinä. Minun kanssani.
Oli sillä ongelmakin. Se ei ollut ottanut adapteria mukaansa, ja sen oli aivan pakko saada virtaa MacBookiinsa. Soittelin läpi ystäväni, jos niillä vaikka sattuisi olemaan, koska omani oli porukoilla. Ihmettelin miten pystyi ylipäänsä olemaan mahdollista että sillä ei ollut adapteria itsellään.
Tässä vaiheessa on kaiketi järkevää kertoa, että ongelma oli vähän syvällisempi kuin pelkkä adapterinpuutos. Traviksella oli joku melkoisen massiivinen, lopputyön tyylinen homma kesken. Se oli parhaansa mukaan yrittänyt saada sen tehtyä loppuun ennen matkaansa tänne, missä sen ei tarvitsisi siitä enää huolehtia. Mutta kuten arvata saattaa, asiat eivät aina, jos koskaan, mene niin kuin haluaisi, ja niinpä se oli työnsä kanssa melkoisessa pulassa. Sen oli pakko jatkaa sitä Suomessa.
No, lopulta päädyimme Bauhausiin. Kävelimme ympäriinsä, mutta ei siellä mitään sellaista ollut. Kysyin infosta, josta minut ohjattiin sähköpuolelle, jonka omassa infossa ei ollut ketään. Luovutin viimein ja etsin Traviksen käsiini. Let's just go, sanoin sille ja lähdimme kohti Verkkokauppaa. Kaiketi siellä nyt ihan oikeasti olisi adapteri?
Tuuli aivan järjettömästi, ja se tuuli ei ollut kyllä mitenkään lempeä. Ryntäsimme kylmissämme sisään Verkkokauppaan, ja etsin jonkun ukkelin hyllyjenvälistä välittömästi käsiini. Tarviin adapterin, sanoin ehkä turhan kiivaasti. Mihin tarkoitukseen, mies kysyi ja menin vähän lukkoon. Katselin ympärilleni, mutta Travista ei näkynyt missään. Kun sain selitettyä, että tarvitsen sellaisen adapterin minkä saa Suomen pistorasiaan, mutta johon voi kiinnittää amerikkalaisen hommelin. Mies katsoi minua aivan kuin jotain täysidioottia, ja lopulta tuli näyttämään jonkun adapterin. Se ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta, koska T oli painottanut tarvitsevansa sellaisen missä oli kolme reikää, tässä miekkosen tarjoamassa oli vaan ne kaksi ylimmäistä. No ehkä se oli kuitenkin brittiläinen minkä tarviit, mies ehdotti. Olin turhautunut. No ei kun se ihminen joka sitä tarvii tulee Amerikasta ja se on täällä liikkeessä jossain, sanoin ja huidoin ympäriinsä. Myyjä oli aivan kysymysmerkki tässä vaiheessa.
Viimein näin Traviksen ja huikkasin sen luoksemme. Sillä oli kädessä joku laatikko. No, ainakin se myyjä nyt uskoi että etsimme ihan amerikkalaista adapteria, oikeasti. Ja etten ollut ihan hullu. Travikselle sen tarjoama ei kuitenkaan kelvannut, ja se näytti kädessään olevaa Applen omaa adapteria. 38,90 taisi maksaa, olin vähän kauhuissani. Mutta se osti sen anyway. Tässä vaiheessa minulle alkoi avautua ihan oikeasti kuinka kusessa se sen projektin kanssa olikaan.
We can go home now, se sanoi kun istahti autoon. Minä katsoin siihen hymyillen. I like the sound of that. Ja minä ihan oikeasti pidin ajatuksesta. Siitä oli niin kauan kuin joku oli minulle sanonut niin, ja uskon sen sanoneen niin ihan tarkoituksella. Sehän itse oli koditon, edelleen. En edes tiedä kuinka monta kuukautta se on asunut hotelleissa.
Auto parkkiin ja mahduttauduimme hissiin. Neljäs kerros ja se löysi heti oveni. Hyvä muisti, pakko sanoa. Ovi auki ja seuraavat 5 minuuttia rauhoittelimme liitoksistaan lähes ratkeilevia koiria. Ne todella muistivat Traviksen. Siis ihan todella. Nuorempi collie varsinkin otti aikansa ennen kuin suostui taas olemaan nelijalkainen eläin.
T katseli ympärilleen hetken. You've moved stuff around, se huomasi. Yeah, I did, there's more space now. Se asettui keittiöön ja laittoi koneensa valmiiksi. Se pyysi minulta ulkoista kovalevyä tai muistitikkua, että saisi koneeltaan talteen tiedostonsa, jos vaikka se adapteri jotenkin olikin viallinen ja sen kaikki työ katoisi jäljettömiin. UWF-tarra koneessa sai minut mietteliääksi, mutta aika nopeasti tajusin sen olevan University of West Florida, josta Travis oli puhunut joskus. Se ei todellakaan ollut Apple-ihminen, mutta oli saanut koneen käyttöönsä yliopistoltaan.
Minä aloin pukeutua lenkkiä varten. Flanellihousut, joiden päälle toppahousut. Fleece-takki ja päälle toppatakki. Travis katseli huvittuneena valmistumistani. Hymyilin vapautuneesti Michelin-ukkona sille ja se nousi pöydän äärestä ja tuli seisomaan eteeni. Se oli niin valtavan pitkä. Laitoin käteni sen kaulan ympäri ja se laittoi omansa vyötärölleni. Puristimme molemmat niin kovaa että aloimme kikattaa. Selkäni päästi sellaisen naksautusäänen ja minua naruatti sekin. Do you want me to crack it, T kysyi, mutta kieltäydyin. Ei se ikinä naksunut silloin kuin piti. Vetäydyin poispäin ja omat silmäni osuivat sen hymyileviin silmiin. Ne olivat niin vihreät, mutta eivät ihan samansävyiset kuin omani. Jotenkin vaaleanruskeammat. Ja sitten suutelimme ihan oikeasti. Ei kauhean pitkään, mutta pointti oli selkeä. I love you, se kuiskasi. Nyökkäsin hymyillen. As I do you.
Koirien kanssa hirveässä pakkastuulessa. Yritin keskittyä radioon, mutta laitoin sen pois vartin päästä ja annoin ajatukseni harhailla. Ja sitä ne todella tekivät, yritin saada jotain selkeä omasta tunnekartastani sillä hetkellä, mutta se oli niin kovin vaikeaa. Vuosi oli tehnyt jotenkin tehtävänsä, eikä T tuntunut niin tutulta kuin olin ajatellut. Jännitti oikeastaan jopa mennä kotiin. Hassua.
Siellä se istui kettiöjakkaralla. Siirsimme koneeni olohuoneeseen ja luovuin näin omasta tietokonenurkkauksestani. You won't honestly stay up all night, kysyin ihmeissäni. T katsahti minuun todella väsyneesti. Honestly, I think I will.
Annoin sen rauhassa työskennellä. Istuin keittiössä lukemassa lehteä ja omia koulujuttujani. Tarjosin sille myös leipää, mutta ei se moista huolinut, oli syönyt viimeiset 24h tunnin välein lentokoneissa ja lentokenttien loungeissa. Itse otin jugurtin, joka oli ainoa asia mitä sinä päivänä söin, ja istahdin sohvalle, jolta käsin selasin nettiä. Jotenkin huvittikin taas. Siinä me nyt olimme, viisi metriä välillämme, mutta ajatuksemme aika kaukana toisistamme. Tai no, minun ajatukseni olivat siinä, mutta sen jossain muualla. Yritin kysyä millainen projekti se oli, ja kuinka pitkä, mutta T ei osannut selittää sitä tarpeeksi simppelisti, joten en ymmärtänyt koko hommasta mitään. Noinkohan se jätti ulkoiselle kovalevylleni materiaalinsa, olisi mielenkiintoista vilkaista.
Yhdeltätoista otin taas koirat ja lähdin ulos. T makoili tässä vaiheessa sohvalla, ajatteli nukkuvansa hetken että jaksaisi olla yön hereillä. Wake me up when you go to bed, se vaati, ja lupasin yrittää. Palatessani se oli kuin olikin unessa, ja laitoin yöpaidan päälleni pikavauhtia makuuhuoneessa, jonka jälkeen kävin pesemässä hampaani. Kun tulin vessasta ulos, ja ajattelin herättäväni Traviksen, sohva olikin tyhjä. Vilkaisin kettiön puolelle, mutta se ei ollut sielläkään. Hiippailin jännittyneenä makuuhuoneen ovelle, ja kyllä vain, siellä se makoili sängyllä hymyillen. Katsahdin siihen empien, mutta se kurotti kätensä minua kohti ja istahdin omalle puolelleni naurahtaen. Jännitti aivan sairaasti.
Kello oli varmaan noin puoli kolme kun havahduin hereille, sen asetellessa tyynyä pääni alle. Olin nukahtanut sen kainaloon ehkä aavistuksen epämukavasti, mutta silti protestoin unisena. Do you have to go? Travis oli sekin todella uninen. I'm sorry, se sanoi ja suuteli otsaani, jonka jälkeen keräsi vaatteensa lattialta, laittoi ne päällensä ja lähti huoneesta. Colliet kerääntyivät sängylle ympärilleni, ja kuuntelin hetken ääniä keittiöstä, kunnes nukahdin. Yö tosin oli levoton, välillä heräilin katsomaan oliko se vielä ylhäällä. Ja se oli. Koko yön.
