The things we never say
Are better often left alone.
And if it's set in motion I'll watch it all pass by
And leave the rest unspoken
(Hurts - Unspoken)
Istuin bussissa, matkalla yliopistolta kotiin. Takanani joku pieni poika puhui englantia, selkeästi amerikkalainen oli hän. Äitinsä vastasi jotain, ja sitten yhtäkkiä joku miesääni, joka oli niin tuttu, että käännyin vaistomaisesti katsomaan. Mies tuijotti takaisin, selkeästi vähän ihmeissään reaktiostani, koska tajusin samalla sekunnilla, että en minä sitä tuntenut. Se vaan kuulosti niin paljon samalta kuin New York-Travis, niin paljon, että sydämeni oli välittömästi lähtenyt kiitolaukkaan. Loppumatkan vain toivoin että se puhuisi lisää. Idioottimaista.
Minun oli sille real dealille pitänyt puhua jo viikonloppuna. Siis kaksi viikkoa sitten, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Se kävi kyllä aktiivisesti siellä matkailufoorumilla, mutta Yahoossa se ei ollut, ainakaan näkyvänä. Se tosin ei todistanut mitään, en edes muista milloin se viimeksi olisi ollut online-tilassa minun listassani. Yleensä se vaan piilotteli, aivan kuin Skypessäkin. Pidin tätä yllättävääkin puhumattomuuskautta joko äärimmäisen hyvänä merkkinä, tai äärimmäisen huonona. Se joko oli saanut sen työpaikan ja oli sen takia niin kiireinen asioiden järjestämisessä, ettei kerennyt puhumaan minulle. Tai sitten se ei ollut sitä saanut, ja oli niin murtunut ja pettynyt, ettei jaksanut puhua asiasta. Vaikka kuinka olisin halunnut ajatella positiivisesti, silti uskoin että jälkimmäinen syy oli se oikea.
Siltikin se oli vaikea kuulla sen suusta. Se oli, jos mahdollista, vielä enemmän lannistunut kuin olin ajatellut. Se oli totaallisen kypsynyt, väsynyt ja elämänhaluton. Honey, this really sucks, sain kerrassaan upeasti muotoiltua, ihan trademark-kamaa minulta. Yeah. This sucks hard. Se huokasi, ja ehkä äänestä päätellen venytteli. There is, however, one good thing about this. I can now come see you. En oikein tiennyt mitä sanoa. Olin niin toivonut, että se olisi saanut sen työpaikan, ja että sen elämä olisi tullut täten taas paremmaksi. Laskin päässäni, että siitä oli varmaan kulunut jo puolitoista vuotta kun se ensimmäisen kerran sanoi minulle vihaavansa New Yorkia ja työtään, ja että haluaa pois. Minun on vuosi vuodelta vaikeampi käsittää miksi se vaan ei lähde, se ei ole edes asunut missään moneen kuukauteen, vaan vaihtanut hotellista hotelliin ja nukkunut välillä toimistollaan. Mutta kai se on se sama syy kuin aina. Se ei tahdo mitä tahansa työpaikkaa, vaan se haluaa sen parhaan. Taitaa päteä sen kanssa moneen muuhunkin asiaan.
I will admit that I have selfish reasons for wanting to see you, but I love you and miss you, so that makes it ok, right? Se sanoi sen tavalla, joka sai minut välittömästi nauramaan. Yes, that's completely fine, totesin vielä hymyillen. It'll be soon, se vastasi, ja jäin odottamaan jotain selvitystä tähän, mutta sitä ei kuitenkaan tullut. Ennen joulua, ajattelisin. Saan taas panikoida sen kolme viikkoa ennen sen saapumista, huomatakseni jälleen, että sekin on vain ihminen.
Se alkoi selittää halunneensa mennä siihen koraanien polttohommaan. Minua jälleen kerran ärsytti sen ylimielisyys ja tarve päteä kaikessa. Aina. Varsinkin näissä uskontojutuissa. Kerroin sille Suomessa tapahtuneesta raamattujen vaihdosta pornoon, ja se innostui välittömästi. How awesome is that? Selitin, että minusta se oli vähän typerää, olisivat edes vaihtaneet niitä hyvään kirjallisuuteen. Sen mielestä sellaista ei ollut olemassakaan, ja jälleen olimme tilanteessa, että tajusin ettei se tulisi ikinä, koskaan, jakamaan ajatusmaailmaani.
Se halusi puhua eukonkannosta. Taas, se selkästi ihan oikeasti halusi kokeilla sellaista. Would we have to be married? You're not doing this proposing thing again, are you, kysyin muka järkyttyneenä. Sitä nauratti. Not really, although this would probably the best reason there is for marrying someone. Huokasin suurieleisesti ja sanoin, ettei ehkä tarvitse olla, mutta en ollut perehtynyt asiaan. You disappoint me, se totesi surullisesti. I'm pretty unfinnish honey, remember our first phone conversation, I think I interrupted you about 90 times. Se hymähti. Yes. I told you I thought you were amazing, and you gave me shit about it. Olimme molemmat hiljaa, minä ainakin siksi, että jäin muistelemaan sitä etappia meidän ihmeellisessä suhteessamme, joka nyt melkein neljä vuotta myöhemmin oli sekavampi kuin koskaan.
Kerroin sille, että olimme perheeni kanssa menossa Egyptiin keväällä. Isäni suuri unelma, ja minunkin. Olen aina ollut historiafani, isäni vielä enemmän. Travis ei ymmärtänyt mitä näkemistä jossain vanhoissa jäänteissä oli, ja kyseenalaisti intoiluni, joka minusta oli aika ikävää. Se kaikki lämpö ja hymyily loppui kuin seinään, ja se oli taas huonolla päällä, ja minä sen mukana. Se jaksoi selittää kuinka typerää ja turhaa moinen matkustus oli, ja minä yritin pitää itseni rauhallisena ja selittää sille, etten nähnyt asiaa niin kuin se. Sille tämä oli toki aivan toisarvoinen asia, sillä sen mielipidehän toki oli se ainoa ja oikea. Ennen kuin pahoitin mieleni kuitenkin mietin hetken sen ailahtelevaa mieltä. Sillä oli varmaan menossa maailman paskin viikko, eikä sitä yksinkertaisesti kiinnostanut olla tahdikas tai mukava.
Yritin vielä vaihtaa puheenaihetta, mutta kaikki johti äksyilyyn ja jyrkkiin mielipiteisiin. Tuijottelin ikkunasta sateista päivää, ja mietin oikeasti, miten jaksaisin Travista jos se oikeasti tulisi ja olisi tällainen. Saahan sitä olla pahalla päällä, ja jos ei muille saa tiuskia, niin kai minulle sitten sai. Se on aina läheisten ihmisten etuoikeus. Silti se tuntui ikävältä, ja minä tajusin jossain vaiheessa, kun se oli ollut viitisen minuuttia ihan hiljaa, että tavallaan oli ihan kauhuissani, että mitä jos se oikeasti olisi täälläkin sellainen.
Jonkun ajan päästä kyllästyin yrittämään keskustelua sen kanssa, ja sanoin meneväni koirien kanssa ulos. Ok, se vastasi. This time difference is stupid, sanoin vähän väsyneesti. We never get to talk. Vaikka tosiaan tiesin, ettei se ollut se ongelma. Nah, se totesi. I don't have anything to say anyway. Olihan se vähän ikävää. Ettemme puhuneet kuin sen pari kertaa kuussa, ja kun puhuimme, ei sillä ollu mitään sanottavaa. Yritin jälleen olla ottamatta turhan henkilökohtaisesti koko asiaa. Well..I miss you. Se oli taas hiljaa. I love you, honey. Ehkä aavistuksen surullinen hymähdys minulta, ja toteamus. You know I love you. Goodnight. Night, se vastasi, ja suljin puhelun empimättä.
Samana iltana kävin syömässä veljeni ja sen tyttöystävän kanssa, jonka jälkeen suuntasimme Pyynikille katsomaan tuliesitystä. Koko sen ajan minun ajatukseni olivat ihan muualla, ja toivoin sydämestäni, että T olisi ollut kanssani. Että voisimme mennä yhdessä kotiin ja kaikki olisi hyvin ja se olisi onnellinen eikä kaikki meidän välillämme olisi niin hirveän raastavaa ja vaikeaa aina. Tai eihän se ollutkaan, jotenkin vaan tuntui että jokaista huippukohtaa seurasi valtava pudotus. Ja ehkä ylireagoin, se on oikeastaan täysin luultavaa.
Odottelin sitä vielä yöllä Skypeen, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Eikä seuraavanakaan päivänä. Eikä koko viikkoon. Jatkoin elämääni niin kuin siihen asti olin jatkanut, ja jotain kummallista tapahtui. Satuin yliopiostolla ruokailemaan samaan pöytään kuin irlantilainen vierailija. En toki tiennyt sen kansallisuudesta mitään, katselin vain kiinnostuneena kun se luki jotain englanninkielistä lehteä. Olin totaallisesti uppotunut johonkin ajatuksiini, kun se vilkaisi minuun ja hymyili. You are either very dim, or you seriously want my paper. Tulin takaisin todellisuuteen sekunnin murto-osassa ja keskitin katseeni siihen, ilmeeni oli ehkä aavistuksen kauhistunut. En sanonut mitään. Ah, typical Finn, se totesi ja palasi lukemaan lehteään. Halusin vajota muutaman metrin maan alle ja mietin jo järkevää tapaa paeta, ilman että se olisi vaikuttanut täysin typerältä. Plus tietysti se, että oikeasti halusin syödäkin ruokani.
You know what, I'm going to ask you a question, and hopefully you will answer. Se oli niin hymyilevä ja sanalla sanoen mukava, että aivan häkellyin. Katsoin siihen varovaisesti. Ok, sain sanottua. What's your name? I'm Stephen. But people call me Steve. Se kurkotti kätensä minua kohti ja tartuin siihen nyt jo aavistuksen itsevarmemmin. Hey, I'm Eeva. And people call me that. Ah, nice to meet you Eeva, se sanoi ja lausui sen väärin. Se siirtyi istumaan minua vastapäätä, joka oli minusta vähän outoa. Se oli niin rohkea ja sosiaalinen. Ja irlantilainen, tästä faktasta olin tässä vaiheessa jo aivan varma.
Kysyin siltä mitä se teki Tampereella. Se antoi minulle totaallisen ympäripyöreän vastauksen, mutta sain kuitenkin ymmärrettyä, että se oli tullut Saksasta, ja oli vain käymässä yliopistollamme, jatkaakseen matkaansa Brysseliin myöhemmin samana päivänä. Kysyin mitä se teki työkseen, mutta vastaus tähän kysymykseen oli vieläkin ympäripyöreämpi kuin sen vastaus ensimmäiseen uteluuni. Are you like some..double-o-seven thing? I assure you I'm not, se totesi, ja liikutti lehtensä minun eteeni. Write down your number. Annoin sille totaallisen epäilevän katseen. Why should I? Ahh, se totesi, ja nojasi käsiinsä, katsellen minua jotenkin äärimmäisen turhautuneesti, mutta intensiivisesti. Well, I would just like to play around with the numbers..and then go have a beer. Se sanoi tämän täysin pysähtymättä ja tuijottaen silmiini koko sen ajan niin kuin se olisi joku totuuksien totuus, niin että purskahdin nauruun aivan suunnittelemattomasti. Sitäkin nauratti. You are very random. I like that. Ahh, se sanoi taas. Now we are approaching dangerous territory. Siltikin se hymyili ja sillä oli sellainen omituinen pilke silmäkulmassa, etten voinut kuin hymyillä takaisin.
Se kaivoi taskustaan kynän ja asetti sen lehdelle. Otin kynän käteeni. Do you have Skype, kysyin epäilevästi. Sure, se vastasi. Niinpä en kirjoittanutkaan paperille puhelinnumeroani, vaan annoin sille Skype-nimimerkkini. Add me. Questionmark, se sanoi. Jummi, miten outo tyyppi, ajattelin ja nyökkäsin sille luvan kysyä. Are you Finnish? Hämmennyin. Yes, of course. Se siristi silmiään epäilevästi. You sound Californian. Avasin suuni kauhistuneena. I do not! That's terrible, I don't sound Californian! Se pyöritti silmiään. Minulle! Julkeaa. Ok then...name the city where that Santaland is. Rovaniemi, sanoin välittömästi. Fine, you have to be Finnish. You pass the test, you can pronounce the name of the city. I can't, se lisäsi.
Keskustelimme vielä hetken. Se puhui aivan valtavasti, jos siltä kysyi kysymyksen, se kykeni kertomaan ainakin kymmenen eri tarinaa kysymykseen liittyen. Se kertoi kokemuksistaan Australiasta, jossa oli ollut vuoden. Se kehotti minua käymään Kemin lumilinnassa. Kertoi olleensa viimeksi Tampereella maaliskuussa. Oli ollut hirveän kylmä, se muisti.
Vartin päästä se alkoi selkeästi tehdä lähtöä. En ollut oikeastaan syönyt ruuastani yhtään, olin ollut niin keskittynyt sen kertomuksiin. Well, this went well, se totesi iloisesti. No awkward silences, we did a good job. I didn't get the number, but I'll work on that. Hymyilin vielä enemmän, jos mahdollista. You will? No doubt about it, this was very pleasant.
Katselimme toisiamme vielä pienen hetken, vähän erikoinen tilanne jotenkin. Off you go then, I guess. Se nousi ja antoi minulle taas kätensä. Yes, off I go. Kättelimme. Have a nice flight, sanoin. I won't, I dislike flying. You know, babies and things. Ja sitten se kääntyi lähteäkseen. Tuijotin sen perään ja se kääntyi vielä katsomaan taakseen, sama hymy vieläkin kasvoillaan. Minulla oli vähän sama fiilis kuin pari vuotta sitten tullessani hakemaan yliopiston infosta kukkalähetystä mysteerimieheltä. Aivan absurdia.
