I've been through the highs, said all my goodbyes
And you, you really thought you knew
Everything to do
With holding onto me and holding on
This time is making me slip right through your hands
When we know what we want
We forget what we need
When you find who you are
You forget about me
Here we are at the finish line
(Train - Finish Line)
You and I should be together, ruotsalainen Mats sanoi täysin yllättäen. Reaktioni oli ehkä vähän epäkunnioittava, sillä repesin hallitsemattomalta vaikuttaneeseen naurupyrskähdykseen. You want to start a relationship with me, kysyin tarkentavasti. Not when you put it like that, Mats vastasi selkeästi loukkantuneena. Huokasin ja nojasin taaksepäin tuolissani. It would just make the most sense, se lisäsi hetken päästä. Yes, truly, totesin kuivasti.
Totta puhuen minun maailmassani ei ole tällä hetkellä oikeastaan kummemmin järkeä. Punainen lanka on vähän kadoksissa, tajusin kun huomasin istuvani vanhempien kotona sairaan koirani vieressä, jonka tila opetti minulle ainakin yhden asia. Älä ikinä, koskaan, heitä koirille keppejä. Joku päivä se kostautuu ja koiran kurkkuun tulee reikä ja saat pyöriskellä itsesyytöksissä loputtomalta tuntuvan ajan, joka kuluu siihen, että koira on taas kunnossa.
Oikeastihan minun piti olla toisen koirani kanssa kaitsemassa sitä ja sen pentuja, joiden syntymää olin seuraamassa kohta kaksi viikkoa sitten. Asioita tapahtui, ja nyt olen takaisin täällä. Nuorempi koira ja sen pennut voivat käsittääkseni hyvin, mutta minulla on koiraani hirvittävä ikävä. Kamalaa jos et olisi täällä, äiti tänään sanoi kun makasimme vanhemman koirani vieressä patjalla sen nukkuessa viimein rauhassa, kivuista vapaana eläinlääkärikäynnin jälkeen. Antibioottia suoneen, kuinkas muuten. Jos mä en olisi täällä, tätä ei olisi ikinä tapahtunut, totesin todenmukaisesti.
Puhuin tanskalaiselle ystävälleni pitkästä aikaa viikko sitten. Tuntuu hassulta, että siitä on vain puolitoista vuotta kun se oli täällä käymässä. Ja kuinka sekin oli niin vaikeaa välillä. Eikö tämä draama ikinä lopu, ajattelin silloin. Nykyään Tanskis asuu tyttöystävänsä ja sen ystävän kanssa. Ovat asuneet yhdessä jo kaiketi kohta vuoden. Se itse lopetti meidän ikuiselta vaikuttavan puhumattomuuskauden kun lähetti minulle kuvia vanhempiensa ulkoaltaassa asuvista kultakaloista, jotka Tanskis vahingossa tappoi hapenpuutteeseen. Kuvassa makasi 5 kauniinväristä kalaa nurmikolla. Kuolleena. Mietin tuolloin keskustelun randomiutta. Oho, Eeva on netissä, lähetänpä sille kuvia kuolleista fisuista. Miksi se edes otti niistä kuvia? Kaikki tämä on hämärän peitossa.
Have you ever thought it's you? Tanskis kysyi. Puhuimme siitä, kuinka minun kanssani asuminen oli selkeästi ihmisille ylitsepääsemättömän vaikeaa. I mean. You're like that. You keep stuff locked up inside and then explode when it becomes too much for you to handle. Totta, ajattelin, mutta vähän kaukana pointista. Se tajusi tämän itsekin. Ok, I know I was a lousy roommate. Bingo, huokasin ja ajattelin kaikkia niitä tuskallisuuksia, joita minun piti sietää. Kerran räjähdin sille tiskeistä ja sen huonosta tuulesta ja näytin sille jopa ovea. Jumankauta, mietin itsekseni, kuinka kukaan pystyy asumaan sen kanssa. You know I'd give you a hug if it were at all possible. I swear it wouldn't be awkward at all. Michael, huokasin. I'm old. Sille nousi tutut defenssit pystyyn. We are both older than we were. Minua huvitti. Se olisi 21 syksyllä. 21, tuskin muistan millainen itse olin sen ikäisenä. We should talk more, se sanoi hiljaa siihen tuttuun sävyyn. Yeah, let's do that, sanoin. Sitten sen piti mennä nukkumaan tyttöystävänsä kanssa. Ja minä suljin Skypen, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia käynnistää sitä pitkään aikaan.
Every time you tell me you've started watching Six Feet Under I should come over, Mats sanoi. How so, kysyin ihmetellen. You do that when you're down. I've noticed. Silly, totesin. I'm fine. Mats pysyi kannassaan. You keep saying that and I keep not believing it. Well then fine. Do come over, I dare you, räjähdin viimein. Vuosia tätä samaa. Se meni hiljaiseksi. Aina sama, se ei ikinä tulisi vaikka sen päästäisinkin. Se on liian peloissaan, koska sillä on kaikkia entisiä suomalaisia tyttöystäviä, joiden takia sen elämä on välillä pahempaa kaaosta kuin minun koskaan. Joskus harvoin kun yritänkin päästää sitä lähelle, niin se ottaa heti 10 askelta taaksepäin, ja vetää siihen hetkeen jotain vanhoja keskusteluitamme, jolloin minä suutun ja kaikki on taas täysin huonosti minun ja sen välillä. I can't win with you, kimmastuin lopulta. With ANY of you.
Kaverin häät. Olin siellä kuvaamassa. Humalaisia ihmisiä, mutta voi sitä rakkauden juhlaa. Pysyin selvänä, koska olin liikkeellä autolla ja tahdoin pois ennen sitä ryömimisvaihetta, jossa osa porukasta tosin oli ollut jo ennen hääkakkua. Häävalssista puhumattakaan. Ehkä komein näkemäni suomalaismies osallistui johonkin hääleikkiin ja tarkkailin sitä ilolla. Kuinka mutkatonta, se vaikutti muutenkin hauskalta. Tanssi ja keskustelua, muutama vihjaileva katse ja ehdotus, ei tosin minun puoleltani. Miksipä ei, ajattelin ja olin hetken aika innoissani. Käväsen ulkona, se sanoi, ja kun katselin sen loittonevaa olemusta, kimalsi salin eteisestä tulevassa valossa sen vasemmassa kädessä jotain, joka sai minut lähtemään paikalta sivuovesta ennen kuin se kerkesi takaisin. Norminaiset osaisivat varmasti katsoa tällaiset asiat heti kättelyssä. Minulle ei tullut mieleenkään. Ja niin minä pakenin sitäkin totuutta yöhön.
Istuin muutaman yön myöhään koneella. Kävin siellä myös ennen aamulenkkiä. Toiveissani pystyä puhumaan New York-Travisille. Joko kohta on kuukausi MM-jalkapallon finaalista? Sillä se on viimeisin keskustelumme. Tarvitsen sitä ehkä oikeasti enemmän kuin koskaan, kun kaikki on jotenkin romahtamassa ennen sitä seuraavaa elämänvaihetta. Jotenkin tuntuu, että seuraavat kuukaudet määrittävät taas elämäni tuleviksi vuosiksi melko pitkälle. Ja minusta tuntuu, että New York-Travis on jäämässä kelkasta. Omasta halustaan? Minun halustani? Universumin halusta? No ok, viimeiseen en usko. Edeltäviin ehkä. Olen taas huomannut, että olen hyvin haluton aloittamaan sen kanssa kuitenkaan sitä vakavaa keskustelua, jonka mieluiten kävisin pimeässä huoneessa, kun molemmat makaamme sängyssä tuijottaen tyhjyyteen. Hey, sanoisin sillä lopun alkua enteilevällä tavallani, joka on kuulemma minulle ominaista. Se olisi pitkän aikaa hiljaa, kunnes halaisi minua, panaisi huulensa ohimoani vasten ja pyytäisi minua olemaan hiljaa etten tuhoaisi kaikkea. Keskustelun aloitus on kuitenkin vaikeaa, ja olisi mahdotonta vaikka moinen tilanne saataisiin aikaan. Koska tiedän ettei se lopputulos olisi toivottu, vaan luultavasti kylmä toteamus siitä, että minä todellakin olen oikeassa.
