You've got one hand on the devil baby
and one hand in mine
So we'll build temples in our heads
When we've grown frail and all our bones are of lead
We've been walking a winding road
Let's go, no footsteps to follow baby
and no signs to guide us home
(Thriving Ivory - Where We Belong)
Why do I hate all of your ex's, Mats kysyi kun juttelin sille viikonloppudraamastani. Minä hymyilin. They all hate each other, too. But I'm pretty sure they aren't that unlikeable. Mine is the only point of view you get, see? Se myönsi, että asia varmasti olikin niin. Do you want me to talk to him, se kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. God no! Samalla kirjoittelin viidettä hahmotelmaa siitä, mitä Kirurgi-travikselle kirjoittaisin.
Ohjeet ja neuvot ovat siitä erikoisia, että vaikka ihmiset tajuaisivat niiden järkevyyden, eivät ne niitä kuitenkaan seuraa, vaan tekevät niin kuin itse parhaaksi näkevät. Ja niinpä minäkin tosiaan yritin laittaa sanoiksi ne kaikki tuntemukset, joita minulla oli koko, myönnettäköön, naurettavasta Facebook-kaaoksesta.
Traviksen vastaus oli ollut aika pöllämystynyt. I certainly did not mean to offend you. It was very random, this. But if you don't want me to contact you then I will understand. Mitä se ei selkeästi tekisi, ei se ollut ymmärtänyt tähänkään asti.
I just hate seeing you like this, Mats jatkoi. Like what, kysyin hajamielisesti. Miserable, se vastasi. I'm not, vakuutin ja naputtelin viimeisiä rivejä viestiin, jota en lähettäisi. Yeah, right, se totesi ja oli hiljaa.
Noin kolmelta yöllä se oli valmis. Kuudes yritelmä. Se ei ollut pitkä, mutta olin jakanut sen neljään osaan. Ja kuinka vaikeaa se olikaan kirjoittaa. Ihan kuin jotain, mitä haluaisin eniten maailmassa, olisi tarjottu minulle. Joskin hyvin, hyvin laimeassa muodossa. Ja minun olisi siitä kieltäydyttävä. Kahden vuoden takainen minäni olisi varmaan ollut kovinkin tyrmistynyt siitä, että aioin nyt näin toimia. Mutta loppujen lopuksi send-nappulan painaminen ei ollut kovin vaikeaa. Tein sen ja menin nukkumaan.
Joskus iltapäivällä se vastasi. Okay. I understand and will respect your wishes. Olisi valetta jos sanoisin, ettei se olisi sattunut. Jotenkin tuntui niin lopulliselta, ja sitä se olikin. Mutta minä olin päätökseni tehnyt jo kauan sitten. Mutta en usko että se oikeasti ymmärtää. En usko sen tuntevan mitään niitä samoja asioita kuin mitä minä tunnen, joten se ei voi tajuta tätä koskaan.
Hyvä esimerkki tästä tuli tänään. Veljeni taas soitti. Travis-raportti, se sanoi vakavana. Lisäsin sen ja se laittoi kahdessa minuutissa mun seinälle viestin. Ai jaa, sanoin niin kuin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Let me know if you're planning on coming here. I could show you around. Älä viiti, huudahdin kun luin sen sen seinältä. Niinpä, veli sanoi. Ja kävin kattoon sen kuvat, sillä on ihan samanlainen koira kun sulla! Friikkiä. Se nauroi sellaista epäuskoista naurua, johon minäkin yhdyin. Tämä tilannehan oli aivan absurdi. Että se tapaisin minun eksäni jossain USA:ssa ja ne matkustelisivat siellä yhdessä. Hei oikeasti.
Oikeastaan olin kovin ihmeissäni, ettei se ollut poistanut kaveripyyntöään siltä tai parhaalta kaveriltani, vaikka minulta olikin. Huokasin puhelun jälkeen itsekseni. Joo, selkeesti ymmärtää. Ymmärtää niin paljon tämän tilanteen, että haluaa hengailla mun veljen kanssa. Nyt naurattaa, pakko sanoa. Voiko tuollaista ihmistä olla olemassakaan?
New York-Travisilla on ihmeellinen taito ilmestyä kun sitä eniten tarvitsen. Olin eilen kieltämättä aika maissa, totaallisen kyllästynyt kaikkeen tähän draamaan. Katselin sitten MM-jalkapallon finaalia koneella ja juttelin Matsin kanssa. Kuului erehtymätön yahoo-messengerin plop-ääni ja sain tuijotella taas Traviksen nikkiä ikkunan yläkulmassa. Hey you, se sanoi ja tiesin heti, että se oli hyvällä päällä.
Puhuimme, yllätys yllätys, jalkapallosta. Ugh, I should have gone to Holland instead, se sanoi, vaikka en ymmärtänyt mitä se instead tuossa lausessa teki. I could have watched this there. And you could have been there with me. Säpsähdin. Oli kulunut todella pitkä aika siitä kun se viimeksi minulle oli jotain tuollaista sanonut. Jätin kommentoimatta.
Pelissä oli aikaa jäljellä 10 minuuttia kun se sanoi, että sen tarvitsisi varmaan keskittyä siihen. Ok, sanoin ja itse jatkoin keskustelua Matsin kanssa samalla kun katsoin peliä. Yhtäkkiä ikkuna pompsahti vielä takaisin. Oh hey. I love you. It has been a while. Teki mieli kysyä, että "since you loved me?" mutta annoin olla. Kun jatkoajan jälkeen lähdin lenkille, ei minulla ollut mitään kiirettä.
Kun tulin takaisin New York Travis oli jo odotellut minua. En edes tiennyt että se oli vielä tulossa takaisin, se oli katsonut matsin jollain lentokentällä, josta jatkoi kotiin. Where were you, kysyin. I can't keep up with you so I've decided to not even try. Se kirjoitti aika kauan. Pahoitteli, että oli kestänyt niin kauan, mutta matka lentokentältä oli kestänyt tosi pitkään ja oli ruuhkaa ja sen piti hakea laukkunsa ja sitä ja tätä. Katsoin vastausta ihan ihmeissäni. Not what I meant, viimein kirjoitin. I mean..where were you before, I doubt you hang out at airports with no good reason? Ohh, sillä viimein välähti. Se oli ollut äidillään puolitoista viikkoa. Tyyppi luuli, että olin sille kiukkuinen kun sillä oli kestänyt niin kauan kotimatkassa...tsiisus. Milloin olin muka sellaista tehnyt, plus, miksi Travista edes hetkauttaisi vaikka olisinkin tarkoittanut sitä? Normaalisti se olisi vähintään pyöritellyt silmiään.
Aloin ehkä aavistuksen pehmittyä. Niin kuin aina, tuumailin hyväntuulisesti. Mutta Travis sai minut nopeasti muistamaan kiukkuni syyn. Se kertoi, että oli menossa Berliiniin marraskuussa. I wanted to have you there. But then realised that maybe it wouldn't be such a good idea. It's a work related trip. I had many of those with my ex and never really had much time for her in the end. No. Tässä se oli. Varmistus siitä, että se oli tosiaan puhunut siellä hemmetin foorumilla eksästään. Ja oli sille kokoamassa tosiaan sitä maailmanympärimatkaa itsensä kanssa. Että voisivat viimein nauttia toistensa seurasta matkoilla. Teki todella mieli kysyä muutamakin asia, mutta jätin sikseen. Yeah, not worth it, naputtelin sille.
Ja sitten minun oli pakko kertoa sille sen kaimasta. Se antoi minun kirjoittaa koko jutun monessa eri viestissä. Annoin sillekin bumerangivertauksen. It's because you throw it like a girl, se viimein kirjoitti. Ja minä purskahdin nauruun. I think everyone has a little part of them that can't accept that the other person is really gone or not interested, se jatkoi. You have to ignore him, it's the only thing you can do. Too late, sanoin ja tunsin oloni niin tyhmäksi. My point exactly, se vastasi.
Se kertoi minulle painajaisestaan, joka oli hyvin outo. Oli hyvin omituista, että se jatkoi keskusteluamme näin kauan, ilman että minun piti ottaa siihen osaa kovinkaan aktiivisesti. Yleensä se oli ollut juuri päinvastoin. Travis yritti saada minut hymyilemään, ja siinä vällillä onnistuikin. Mutta olin niin totaallisen hämmentynyt taas tästä ailahtelevasta käytöksestä, etten osannut oikein sitä arvostaa niin kuin olisin osannut muutamia viikkoja sitten.
Sen piti mennä töihin. Thanks for existing. I do love you. En hämmennykseltäni osannut taaskaan oikein mitään sanoa. Mutta kaiken pahan jälkeen se tuntui niin hyvältä. You are special to me, onnistuin viimein kirjoittamaan. That's the oddest thing I've ever heard. Minua hymyilytti. Thank you again. Sleep well.
Ja silti minulla on sellainen sama fiilis kuin siitä Berliinistä. Olin helpottunut ettei se tosissaan pyytänyt minua sinne, koska en olisi varmaan voinut mennä. Tai halunnut, ehkä enemmänkin. Ja vaikka sen sanat mieltä lämmittivät ja olivat kuin se halaus jota olin kaivannut, ajattelin nukkumaan mennessäni, että todella. Ehkä tämä vaan ei ole sen arvoista. Tiedän liikaa, ja epäilen liikaa. Se sanoo tietämättään asoita jotka varmentavat minun spekulaationi, jotten voi faktoja enää ignoorata. Ehkä joskus otan itseäni niskasta kiinni ja kysyn siltä suoraan. Se vaan on ikuisesti vaikeaa.
