for tearing me apart
tearing me apart, partly tearing me a hole in my heart
And if blame is the answer, it's under control
And if shame is the answer, I'm selling my soul
And if pain is the answer
I've seen it all
(Train - Days)
Istuskelin yksin kotona. Vanhemmat lähtivät Saksaan melkein viikko sitten ja olen katsonut niiden koiran perään samalla kun olen yrittänyt pitää omiani suht viileänä. Helteet on kivoja, joo, mutta hei, jotain rajaa.
Eilen illalla soi puhelin.Veli soitti, joka oli outoa, koska olin puhunut sille vain muutama tunti aiemmin. Ehkä vähän ärsyyntyneenäkin vastasin. Se puhui ekaksi jotain aivan merkityksettömiä asioita, kunnes meni hetkeksi hiljaiseksi, sitten sanoi, että joku on lähettänyt sille Facebookissa kaverikutsun. Ahaa, sanoin pyöritellen silmiäni. Arvaa kuka? Rypistin kulmiani, en minä tunne läheskään kaikkia sen ystäviä. Sitten minulla välähti joku melkoisen uskomaton ajatus ja sanoin sen ääneen, samalla kun sydämeni vajosi. Kirurgi-travis. Se ei ollut kysymys. Niin, veli vastasi.
Ryntäsin siltä seisomalta koneelle ja kävin katsomassa omani, sydän pamppaillen. Kyllä vain, viesti ja ystäväpyyntö. Kiroilin ääneen totaallisen hämmentyneenä. Veli naurahti. Puhelu päättyi aika pian, koska minun piti koota ajatuksiani ennen kuin koskin siihen viestiin.
En edes osaa eritellä tunteitani niinä hetkinä. Minua itketti. Itketti siksi, että minä niin kovasti halusin sanoa sille jotain, mutta samalla oli niin hirvittävän pettynyt siihen, että se ei edelleenkään pystynyt kunnioittamaan pyyntöäni, jonka olin esittänyt jo kolme kertaa. En käsittänyt mitään.
Kävin napsauttamassa viestiä. Hi, siinä luki. How are you? Kävin sen profiilissa. 7.7. se oli vaihtanut statukseensa, että sillä on maailman paras ja ihanin tyttöystävä. Painoin välilehden kiinni, ja olin varma, etten voisi sitä ikinä lisätä omiin ystäviini. Koskaan.
Miksi? Miksi nyt? Nämä kysymykset kysyin siltä hyvin lyhyesti vastaksena sen viestiin. En olisi ikinä saanut niitä sanoja siihen kirjoittaa, vaan minun olisi pitänyt toki ignoorata. Mutta en voinut, en pystynyt, vaan kajosin. Nyt saan jännittää vastausta, joka ei ehkä ikinä tule, koska viestini oli tyly. Ehkä ainoa hyvä asia mitä asian suhteen tein.
Puhuin asiasta parhaalle kaverilleni. Minun ei tarvinnut kuin arvuutella siltä, kuka oli lähettänyt pyynnön. Travis, se sanoi välittömästi. Mäkin sain pyynnön. Tuijotin kaukaisuuteen suu auki. Mitä helvettiä, ajattelin ja suutuin. Mitä oikeutta sillä on alkaa lisäillä minun lähipiiriäni johonkin ystävälistaansa? Miksi se haluaisi tehdä niin? Koska on tavannut veljeni kerran, ja tavannut myös parhaan kaverini sen yhden ainoan kerran, jolloin niiden keskustelu oli ollut vaikeaa ja koko tilanne aivan kiusallinen ja epämiellyttävä. Tein turhautuneita käsiliikkeitä.
Ja sitten minä itkin. En voinut sille mitään. Täysi romahdus, taas. Yritin taas koota ajatuksiani ja miettiä rationaalisesti. En onnistunut ja kaivoin Skypen esille, soittaakseni eräälle ystävälleni, jonka olin tuntenut siitä asti, kun olin eronnut kirurgista. Se oli paikalla, ja kerkesi soittaa minulle ennen kuin itse kerkesin painaa sen nimeä.
Puhuimme kaksi tuntia. Se oli rauhoittava, mutta vakava. Kielsi minua ehdottomasti lisäämästä Travista mihinkään, ja että olin tehnyt vähän tyhmästi kun olin vastannut sen viestiin. Niin, kyllähän minä tiesin. Sitten sitä nauratti. Facebook, seriously. This conversation would have felt absolutely stupid some years ago. Huokasin, en minä kyennyt nauramaan. Järjetöntä. It's like a boomerang, sanoin. I throw it away and it always, always comes back and hits me in the face.
Ja tänään olen miettinyt asiaa tunteja. Miten voikin vielä aiheuttaa tällaista katastrofimaista hyökyaaltoa minussa yksi pieni klikkaus. No, tuskin se ihan pieni on ollut, kun se on jaksanut kaivaa ystävistäni juuri veljeni ja bestikseni lisätäkseen nekin. Ja mitä epäkunnoitusta ja suoraan sanottuna paskamaista toimintaa, ensin lisätä minut, ja kun käyn sen seinällä niin siellä on jotain tyttöystäväjuttua, vaikka se ei ennen sitä ollut muuttanut statustaan sitten maaliskuun. Joku alleviivaus, ehkä, etten ajattelisi, että sillä on jotain muuta mielessä. Paskat. Se jos mikä on loukkaavaa.
Tai sitten se ei vaan tajua. Minun tunteeni eivät loppuneet kuin seinään kun se lähti. Sen ehkä sitten näin tekivät, ja sen takia se pitää yhdentekevänä sitä, mitä minä olen sille perustellut nyt kaksi vuotta. En tiedä mikä kirjallinen dokumentti sille pitää lähettää, että jättää minut rauhaan. Mitä ystäviä me voimme edes olla, koska emme ole koskaan sellaisia olleetkaan?
Vihaa, vihaa ja vihaa. Ripaus katkeruutta ja kylmä sydän. Jumankauta, jos se olisi tässä, saisin todella taistella etten löisi sitä. Varmaan lisäisi äitinikin jos se olisi Facebookissa.
Jälleen kerran minulla on vain sellainen olo, että luovutan. Tämä ei ikinä lopu. Sanoin tämän ääneen Skype-ystävälleni, joka huokasi. You sound like you need a hug. Minä hymähdin. Maybe so.
Ihan todella. Voisi olla käyttökelpoinen. New York-Travis on ollut täysin hiljaa jo ties kuinka kauan. Ei haittaa yhtään. Olkoon, en enää tästäkään asiasta voisi vähempää välittää.
