But you won't let it bend
And I wrote two hundred letters
that I will never send
Somehow these cuts are so much
Deeper then they seem
You'd rather cover up
I'd rather let them be
(Maroon 5 - Misery)
Neljä päivää mökillä televisiotta ja netittä. Niin YleX kuin Novakin kertasivat peräkkäisinä päivinä jotain maailmanhistorian parhaita biisejä (no ok, YleX tämän vuosituhannen) ja se ärsytti, jotenkin, koska lopputulos ei miellyttänyt. No, ei tietenkään. Tokio Hotel, come on? Tai Novan Adam Lambert. Eli kaikken fanaattisimmat faniryhmät äänestivät artistinsa voittoon, biisin hyvyydellä ei sinänsä ollut ehkä merkitystä. Makuasioita, sanoisi joku, ja olisin varmasti samaa mieltä.
Luin Sinuhen mökillä kannesta kanteen. Taas. Ihmisillä voisi ehkä kesälomilleen olla kevyempääkin luettavaa, sillä Sinuhe suuresti masentaa mieltäni ja aiheuttaa minussa epätoivon tuntemuksia. Vaikka tiedän, mitä siinä milloinkin tapahtuu, joskus vaan toivon ettei se olisi niin. Mutta Sinuhe se jaksaa vaan sanoa, että ehkä niin oli tähtiin kirjoitettu hänelle, ja siksi se kaikki tapahtui niin kuin tapahtui. Minä en sellaiseen usko, mutta ehkä haluaisinkin uskoa, jos elämäni olisi mennyt salamalla lailla kuin kirjan päähenkilön. Vaikka tuskin Sinuhekaan siihen ihan oikeasti uskoo.
Tuijottelin myös kohoa parina iltana. Kalojakin tuli, ja laitoin ne vesiämpäriin, josta nuorempi koira yritti käydä niitä varastamassa. Ahvenparat, päästin ne lopulta menemään kun en jaksanut enää vahtia koira kyttäystä, jota ei kieltoni ja estoyrityksenikään saanut lopettamaan, se kun on kuudennella viikolla raskaana ja hyvin, hyvin nälkäinen. Sekä operaatio oli sen mielestä todella hauska, se kiersi ämpäriä kuin kissa kuumaa puuroa, häntä heiluen ja välillä jopa murisi pahaa-aavistamattomille ahvenille. Viisi kertaa sain sen kiinni kun se oli muina koirina lähtemässä laiturilta iso ahven hellästi hampaiden välissä, naama aivan litimärkänä. Se koira ei pidä uimisesta, mutta sukeltaa se on osannut pennusta saakka.
Hämärinä öinä makasin mökissä itsekseni, kuunnellen koirien rauhallista hengitystä ja tuntien oloni kuitenkin aika yksinäiseksi. Vanhemmat nukkuivat toisessa mökissä ja menivät ajoissa nukkumaan. Sitä minä en tietysti osaa, koska olen yökukkuja. Mutta siellä maatessani ajattelin paljonkin asioita, ja ehkä aloin vähän pehmetä omissa mielipiteissäni ja minua alkoi jo huvittaakin, kuinka olin niin pahoittanut miehen takia mieleni. Vaikka kuinka selitän itselleni, ettei se haittaa tai tunnu missään, niin ne ovat aina sellaisia räjähdyksiä omassa seesteisessä elämässäni, että kyllä ne tuntuvat.
Mutta sellaista se on aina ollut. Ei vain miessuhteissa, vaan myös ystävyyssuhteissa. Tiedän, että tätä ehkä käy joskus lukemassa entinen ystäväni, ja hänellä on varmasti erilaiset ajatukset meidän yhteisistä vuosistamme, tai ehkäpä juurikin siitä viimeisestä, enkä täten kovin erikoisesti tai seikkaperäisesti tuntemuksiani siitä asiasta tänne halua kirjoittaa. Kuitenkin aika usein tuntuu tämä toistuvan, tietty kaava.
En tiedä olenko sitten jotenkin todella höynäytettävän oloinen ihminen, koska olen kieltämättä ehkä liiankin kiltti ja ymmärtäväinen. Annan anteeksi ihmisille, ja pinnani on melkein ikuisuuksiin venyvä. Ajattelen usein eri asioita kuin mitä suustani päästän, ja olen juovuksissa äärimmäisen harvoin, niin, että edes alkoholi ei tuo muutosta tähän asiaan. Kaikki tämä johtuu ehkä siitä, etten tahdo vaikeuttaa elämääni, tai muiden elämää tuomalla esille asioita, jotka ovat totta, mutta hankalia.
Aika moni ihminen elämässäni on vaikea. En tiedä olenko joku magneetti tällaisille tyypeille, vai ovatko kaikki ihmiset maailmassa sitten vaikeita. Olen tuntenut ihmisiä, jotka normielämään kyllästyttyään alkavat keksiä tarinoita ja sepittää satuja, joita kuuntelen vuosia. Uskon niitä ehkä aluksi, mutta koska olen skeptinen ihminen, alan jossain vaiheessa epäillä erikoisia kertomuksia. Paraskin puhuja, saattaa joku ajatella, mutta kaikki mitä olen tähän blogiin koskaan kirjoittanut, on totta, vaikka en sitä voi sinänsä tuntemattomille ihmisille koskaan todistaakaan. Mutta ei minun tarvitsekaan, samalla tavalla kuin minun tarvitsee se todistaa läheisilleni. Toki voin jonkun mielestä olla anonyymi tarinankertoja, jonka kaikki jutut ovat fiktiota, mutta jos olisin, toivoisin että tarinassani olisi edes vähän enemmän järkeä, ja näin kirjallisuuden opiskelijana toivoisin myös vähän vähemmän toistoa ja tylsiä "juonenkäänteitä". Jos minä olisin sepittänyt tämän kaiken, olisi tällä onnellinen loppu ja minä asuisin jossain Uudessa-Seelannissa kirurgi-Travisini kanssa onnellisena, eikä mitään pahaa olisi meille ikinä tapahtunut, sillä se rikkoi minussa jotain ehkä ikuisesti niin, ettei kukaan pysty minua enää korjaamaan.
Palatakseni nyt kuitenkin ystävyysasioihin...ei minunkaan pinnani veny ikuisuuteen, vaan nämä epätasapainoiset ystävyyssuhteeni päättyvät useimmin dramaattisemmin kuin olisi tarve. Yleensä se on kuin heräisi unesta, ja tajuaisi, että nyt riittää, en jaksa enää. Ja on ihmeellistä, miten pieni jälki siitä ystävästä loppujen lopuksi jääkään.
Näiden ystävien lisäksi minulla on/on ollut sellaisia ystäviä, joiden kanssa tappelen ehkä sinne ikuisuuteen, mutta joiden kanssa pinnani ei veny ollenkaan vaan räjähtää käsiin jos yritän. Yksi tällaisista on nyt kolme vuotta elämässäni ollut ruotsalainen Mats, jota vihaan ja rakastan yhtäaikaa. En tappele kenenkään kanssa niin usein ja hartaasti kuin Matsin, joka on tämän kolmen vuoden aikana blokannut ja deletoinut minut messengeristä kymmenen kertaa, Facebookista kolme ja MySpacesta kaksi. Miksi puhut sen kanssa, kysyvät kaikki, ja aina minä sanon, etten tiedä. Mutta kyllä minä tiedän, elämä olisi tylsää ilman Matsia. Kaikilla pitäisi olla oma Mats. Vaan minun versiollani on paha ongelma, ja se on (sen lisäksi että sillä on oikeastikin jotain ongelmia mielentilansa kanssa) se, että se luulee aina välillä olevansa minuun ihastunut, ja tämä vaikeuttaa suhdettamme välillä, koska se tekee kaikesta aina vähän enemmän räjähdysherkkää kuin se noin normioloissa olisi.
Täten 2,5h paluuni jälkeen olin taas ihan yksikseni, koska olin onnistunut suututtamaan niin Matsin kuin New York Travisin. Jälkimmäisen mielestä olin liian kylmä ja etäinen syyistä joita se ei pystynyt kuvittelemaankaan, enkä minä sille kuvailemaan. Mats taas suuttui kun olin ilmaissut ärsytykseni USA:n pelaajaa kohtaan, joka oli itkenyt jossain lehdistötilaisuudessa. Tietämättäni tämä hyyppä oli ollut Matsin joku elämän sankari. Istuin tässä ja naureskelin tilanteelle, olen taitava. Neljä päivää ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan, sitten pari tuntia niin olen jo suututtanut kaksi ihmistä. Puhuukohan kukaan enää kanssani aamulla.
It's like when a volcano meets a tornado, sanoin Matsille tapaillen Eminemiä. Sitä ei naurattanut vaan se lähti, mutta ei ehkä blokannut minua. Kuka tietää. En minäkään jaksa ikuisesti taipua, vaan jossain vaiheessa menen tästäkin asiasta rikki.
Katsoin viikko sitten uuden True Blood-jakson, kolmannen kauden toisen. Joka oli aivan loistava, niin loistava, että taidan katsoa sen nyt uudestaan ja yrittää olla suututtamatta enää ketään näitä outoja ihmisiä elämässäni.
