she said
I just can't win for losing
And she lays back down
Man there's so many times
I don't know what I'm doing
Like I don't know now
She tried her best but now she can't win it
Hard to see them on the ground
Her diamonds falling down
(Rob Thomas - Her Diamonds)
Could I maybe call you, kysyin Travikselta kun puhuimme netissä pitkästä aikaa. Is there something you want to talk about especially? Not really, myönsin. It's just been a long time since I heard your voice. Se sanoi käväisevänsä salilla ja söisi jotain, ja sitten voisin soittaa. Hymähdin. Onneksi se ei sentään ollut samanlainen kuin kirurgi-Travis, joka vietti salilla sen kolme tuntia helpostikin aikoinaan. Varmaan vieläkin, ei voi tietää.
Noin tunti myöhemmin se tuli nettiin ja ilmoitti, että voisin soittaa. Olin vanhemmillani käymässä, ja oli myöhäinen yö, joten nappasin koirat mukaan ja lähdin ulkoilmaan. Kello oli ehkä puoli kaksi. Amerikan hälytysääni, en tiedä miksi olin niin hermostunut. Aina ihan eri fiilis puhua sille Skypessä. En pysty tätä selittämään.
Hello, se vastasi. Äänensä taas kerran aivan erilainen kuin odotin. Miten siihen ei koskaan totu, että se kuulostaa niin nuorelta. Jos äänen perusteella pitäisi arvata sen ikä, sijoittaisin sen johonkin 21-24 paikkeille. Ja niin pehmeä ja rauhoittava se tietysti oli. You always sound different, too. But that's mostly because of your accent. Yeah? What do I sound like now? Minua oikeasti kiinnosti, en tietääkseni ollut puhunut kenenkään ei-amerikkalaisen kanssa sitten kun viimeksi puhuimme. You'll need to talk more, I'll tell you later.
Se olin lähinnä minä joka puhui. Kerroin sille isäni uudesta autosta, jota olin ajellut vähän koemielessä, ja se oli sammunut monta monituista kertaa. Outoa, moista ei ole tapahtunut sitten autokouluaikojen, sanoin. Se ehdotti muutamia syitä tähän ja minä kuuntelin sitä jonkin aikaa. Sitten oli taas hiljaista ja minulla oli vähän ongelmia keksiä mitään puheenaihetta. You're quiet today, sanoin ääneen. Yeah I guess I don't really have much to talk about. Olin vähän pettynyt. Olimme puhuneet niin vähän.
Ohitseni juoksi alaston mies. Nuorempi koira haukahti ja mies käännähti nopeasti ja pinkoi pakoon. Sen kaverit jossain jonkun matkan päässä repesivät nauruun ja tuijotin hämmentyneenä alastonta takapuolta. Selostin hetken Travikselle, jota nauratti. You sound like you don't know what to do with a naked male body. Hmm, mietin ääneen. If it's a Finnish body then yeah, you are probably right.
You know that you're, well, allowed to, right? Olin ihan kummissani. Yeah, I know, I just don't want to. Sitten joku yritti soittaa sille ja se pisti minut odottamaan. Ensimmäistä kertaa KOSKAAN. Kävelin hiljaa koirien kanssa tietä eteenpäin ja ihmettelin itsekseni Traviksen outoutta. Joko se oli väsynyt tai sitten muuten vaan todella outo. Yleensä se minun soittaessani jaksoi puhua vaikka kuinka ja paljon, ja jossain vaiheessa sen puhe kääntyi aina johonkin mihin sen ei pitäisi. Nyt ei ollut mitään sellaista havaittavissa, ja olin ehkä vähän pettynyt. Tai salaa äärimmäisen pettynyt.
You still there? Vastasin myöntävästi, ja aloin lopetella puhelua antaen sen ymmärtää, että tajusin sen olevan kiireinen. Se lopetti aikeeni välittömästi. You don't have to, I mean, I'm not going anywhere and I hope you don't have to, either? Tulin aavistuksen paremmalle päälle, ja kertoilin sille jotain epämääräisiä asioita. Eikö minullakaan ollut mitään sanottavaa?
Taas sille soitti joku, pakko vastata. Minä jäin taas odottamaan. Yhtäkkiä puhelu katkesi kokonaan. Katsahdin kelloa, se oli kaksi. Ajattelin antaa sille viisi minuuttia ennen kuin yrittäisin uudestaan. Edelleen tuntui jotenkin pahalta koko juttu, ensimmäistä kertaa koskaan oli ihan sellainen fiilis, että sille soittaminen oli ollut todella huono idea. No, viiden minuutin pääsä siltikin kokeilin uusiksi. Hälytti hyvin kauan. Sitten yhtäkkiä. This is Travis, you need to leave your full name and address with your number. Thank you. Oho, olipas sen vastaaja muuttunut vuosien saatossa, joskus sillon kauan sitten se oli vain iloisesti sanonut nimensä ja pyytänyt jättämään viestin. Nyt nauhoitus kuulosti hyvin terävältä ja jotenkin käskevältä. Ookoo, ajattelin ja laitoin puhelimen taskuun.
Kokeilin vielä kerran soittaa kävellessäni nyt jo kotia kohti. Se vastasi. Selitti pitkät pätkät kuinka sen puhelin ei oikein jaksanut pitää ketään oh holdilla, ja että oli jo pelästynyt etten soittaisi enää takaisin. My plan doesn't allow me to make international phone calls, se selitti. Sitten minä otinkin jo härkää sarvista, jotenkin väsytti koko puhelu, joka tuntui kestäteen tunnin sijaan ehkä kolme. It's weird how..when we don't talk, I miss you less. Se oli hiljaa. I've just been so busy, please don't be so, well, insecure. Pyöritin itsekseni silmiäni. En todellakaan ollut. Come to New York in July. You really should you know. Silloin oli oikeastaan sen ainoa vapaa viikko. Tai siis, vapaa opiskelusta, töissähän se toki olisi normaaliin malliin. En minä taas tiennyt mitä sanoa. Ensin se outoili ja sitten yhtäkkiä minun pitäisi mennä sen luo.
Vaikka puhelu paranikin loppua kohti, oli sen lopetus vähän liian helppoa. I love you, buddy, se sanoi. Again with the buddy, huudahdin ja se nauroi. Well, love you too, dude. Ja sitten se meni. Emmekä ole sen jälkeen puhuneet ollenkaan. Missään. Mutta siltikin, kun menin nukkumaan, minulla oli jotenkin hyvä olla.
No, lueskelin sen viestejä sitten matkailufoorumilta ja minulle selvisi sen lisäksi, että se oli oma kusipää itsensä siellä enemmän kuin koskaan, että se oli suunnittelemassa maailmanympärimatkaa jonkun kanssa. Ja tämä henkilö oli mitä ilmeisimmin nainen. Ja minulle ei taaskaan voi kertoa mitään, tietenkään. Totta puhuen minua suututti koko asia. Ei se, että sillä oli joku nainen, vaan se, että ei voi kertoa. En ole todellakaan menossa mihinkään sitä katsomaan jos sillä on joku muu, ja ehkä se sen takia ei kerro?
Besides, ei se ylipäänsä tuntunut olevan koko puhelusta kovin mielissään. Se oli jotenkin kaikki niin omituista, kun yleensä meillä on maailman parhaat puhelinkeskustelut. Tuntui vaikealta sanoa sille mitään syvällisempää tai tärkeää, lähinnä keskustelimme öljykriisistä ja Obamasta. Ja kiukustuminen on taas sitä luokkaa, että vaikkemme ole taas puhuneet, niin sekään ei haittaa. Tai no. Ehkä se vähän haittaa. Huokaus. Taas joku osa minusta on nousemassa kapinaan tätä tilannetta vastaan. Vuoristorataa, sitä tämä nyt on ollut vaikka kaiken pitäisi muka olla niin simppeliä. Ei se mene niin.
Keskustelin eilen kaverini kanssa miesasioista ja puhuimme pitkät pätkät aussieksästäni. Ehkä tämän takia näin aamulla siitä niin ihanaa unta, että olen hymyillyt koko päivän. En tietoisesti ole kaivannut parisuhdetta kenenkään kanssa, todellakaan, mutta ehkä alitajuisesti tämä sinkkustatus alkaa vähän väsyttää. En tiedä, hankala sanoa. Mutta kun saisikin sen tunteen ihan oikeasti taas päälle. Sen kun tahtoo vaan olla toista ihmistä lähellä, ja tietää että sekin haluaa. Kun ei voi oikein edes suudellessa pitää silmiä kiinni (it's creepy, Ryan aina sanoi kun sitä tein, mutta ei sekään pitänyt silmiään kiinni) kun haluaa vaan katsoa sitä toista ihmistä. Se jännitys joskus kun mennään nukkumaan ja ilmassa on ollut sähköä koko illan, tai ehkä päivänkin. Se kun toinen tulee töistä ja sitä saa tervehtiä ja halata vaikka se haisisi kuinka pahalta, niin kuin Ryan aina koska se teki ruumiillista työtä. Minua ei koskaan haitannut.
Jahas, myöhäiskevät minulle ihan selkeästi. Ehkä otan asiakseni vierottautua New York-Traviksesta ainakin toistaiseksi ja antaa mahdollisuus jollekin muullekin.
