Watching the time go, the second hand is moving to fast
Who ever thought that it ever really ever would last
On your own again
Back to where it all began
The phone don't ring
And the tears they fall
but you carry on and on and on
When you come back, I'll be alright
(Green River Ordinance - On Your Own)
Kävelin tänään metsässä ja vaihtelin radiokanavia, koska Ylex:ltä tuli juuri silloin joku inhottava kappale, jota en tahtonut kuunnella. Päädyin kuuntelemaan Novaa, jota nykyään hyvin harvoin kuuntelen, koska aika huonosti siedän kasarimusiikkia, jota varsinkin päivällä tulee valtavasti. No, sieltä tuli Lionel Richien Hello, ja minua alkoi kovasti hymyilyttää. Ne on ne tietyt kappaleet, jotka ikuisesti jäävät muistuttamaan jostain ihmisestä, ja minulle tämä biisi tuo aina ja ikuisesti mieleen ensimmäisen supervakavan poikaystäväni, australialaisen Ryanin.
Muistan kun olimme jonkin aikaa tunteneet, ja olin aivan toivottoman ihastunut siihen. Kesti ikuisuuden, ennen kuin uskalsimme puhua puhelimessa. Muistan hyvin sen yön, kun juttelin kaverini kanssa mesessä ja sanoin sille, että minä tahtoisin oikeasti Ryanille soittaa. Mutta että en uskaltaisi. Kaveri tietysti yritti ylipuhua minua, mutta ei auttanut. Siinä kun olin vääntelehtinyt jonkun aikaa, puhelimeni alkoi soida. Kello oli kolme aamulla. Siinä luki Ryanin nimi ja minä kauhistuksissani heitin puhelimen lattialle sydän pamppaillen. Se lakkasi soimasta välittömästi. En minä uskonut telepatiaan, enkä usko mihinkään sellaiseen vieläkään, mutta kieltämättä oli todella erikoista.
Ja tosiaan, se oli ollut kaverinsa kanssa kahvilla, ja sen kaveri oli kehoittanut sitä soittamaan. Ei se oikeasti olisi uskaltanut varmaan puhua, se myönsi seuraavana päivänä. Sanoin sitä hölmöksi ja lupasin vastata, jos se vielä joskus soittaisi. Tämä tapahtui vielä samana päivänä. Muistan senkin. Asuin kämppiksen kanssa, ja se sanoi että Eeva, jos sinä et vastaa, niin MINÄ vastaan!
Muutama kuukausi tämän jälkeen Ryan istui kaverinsa koneella mesetellen minulle. Se kysyi olinko kuullut Lionel Richien Hellon. Olinhan minä. Se sanoi, että oli kuunnellut sitä repeatilla tunteja. Sanoi myös sen, että se oli tismalleen miltä siitä tuntui. En voi kuvailla miltä se tuntui 20-vuotiaalle minulle, jonka ei siihenastisessa elämässään ollut ikinä tuntenut oloaan niin hämmentyneeksi. Hyvällä tavalla.
Ryan ei todellakaan ollut mikään avoin ihminen. Senkin takia se varmaan tuntui niin hyvältä. Muistan kun kerroin sille olevani siihen rakastunut, ja se katosi moneksi päiväksi. Pelästyi. En tarkkoja sanoja muista, mutta jotain sen tapaista se oli, että sen mukaan en voinut tietää sellaista. Että en olisi niin saanut sanoa. Monella ihmisellä ne kolme sanaa varmaan saavat jonkinlaista vastakaikua siinä vaiheessa, kun ne uskaltaa jollekin toiselle sanoa ensimmäistä kertaa, mutta minun hyppyni tuntemattomaan oli melko traumaattinen. Mutta tulihan se takaisin. Ja rakasti.
Toinen kappale, mikä ikuisesti muistuttaa minua Ryanista on Nickelbackin Far Away. Se lähetti minulle kerran viestin töistä, että oli pudonnut tikkailta kun radiosta oli tullut se biisi. Oli jäänyt kuuntelemaan sanoja ja järkyttynyt, koska se oli niin meitä. Needless to say, kuuntelin sitä laulua sitten seuraavat viikot melkoisen usein.
Ihan hätkähdin kun tajusin hymyileväni näille asioille. Olen joskus kertonutkin erostamme täällä, ja se todella oli valtavan pitkä ja surullinen prosessi. Siltikään en osaa olla katkera, olimmehan yhdessä kuitenkin pari vuotta ja sain viettää Australiassa kuukausia. Plus tosiaan se, että emme olleet tehtyjä toisillemme. Se vielä nytkin sanoo, että sitä harmittaa, ettemme voi olla tekemisissä, koska siitä tuntuu, että se on vaan tyhmentynyt vuosien saatossa kun en ole enää pakottamassa sitä ajattelemaan. Se on todella sääli, koska välillä Ryan osasi olla todella fiksu. Sen kaverit eivät ole mitään maailman fiksuinta porukkaa, ja joukossa se tyhmyys varmaan tiivistyy.
Mutta on ihanaa, että on tuollaisia muistoja. Joskus ajattelin, että se kaikki hirveys mitä se suhteen loppu oli, pilaisi ihan ne kaikki. Mutta ei sentään, siellä minä kävelin hymyillen ja ajattelin sen ääntä, ihastuttavaa aksenttia ja perusaussimaista ulkonäköä, johon teininä varmaan, myönnän, ensimmäisenä ihastuin.
Denver on muuten peruttu, T oli yöllä laittanut minulle moista offline-viestiä kun olin mennyt nukkumaan, vaikka olimme samaan aikaan onlinenakin monta hetkeä. Se on ollut niin pahalla päällä viimeajat, ettei sille uskalla puhua mitään. Mitäs minä sanoin niistä ongelmista. Nyt se tahtoo minut Rotterdamiin, mutta en minä asiaa ihmeemmin kommentoinut. Ugh. Ilmankos tykkään mieluummin ajatella metsissä jotain kaukaista eksää kuin tätä melko paljon läheisempää. En tajua miksei T vaan voi aina olla oma, kiva itsensä.
Travisista minua muuten aina muistuttaa ikuisesti The Frayn biisi Hundred. Kuuntelin sitä koko sen kevään 3 vuotta sitten kun Travisin kanssa tämä kaikki alkoi, ja on muuten erikoisen relevantti vieläkin. Ehkä sen verran tuntematon biisi, että summa summarum, sanat menee näin
It's hard I must confess
I'm banking on the rest to clear away
Cause we have spoken everything
Everything short of I love you
You right where you are, from right where I am
Somewhere between unsure and a hundred
And who's to say it's wrong
And who's to say that it's not right
Where we should be for now
