Chances are we'll find two destinations
Chances roll away from me
Still chances are more than expectations
The possibilities
Don't get me wrong I'd never say never
Afraid to love beyond what I can lose when it comes to you
(Five For Fighting - Chances)
Joskus lapsena tiesi että kevät oli sitä, kun pyöräili ensimmäisen kerran illan hämärtyessä ilman hanskoja. Kädet jäätyi aina, tietysti, mutta pakkohan sitä oli kokeilla. Nykyään sitä vaan tuijottelee kuukausia, ja toivoo, että maaliskuu lasketaan kevääksi. Kai se lasketaan?
Koiranulkoiluttajamummo tuli taas kerran aamulla juttelemaan. Se on ollut siellä oikeastaan joka aamu nyt, ihan sama mihin aikaan olen omani ulkoiluttanut. Se puhui lapsenlapsestaan, joka oli menossa vaihtoon ja kysyi, että eikös minulla ollut siellä Amerikassa joku spesiaali-ihminen, tarkoittaen varmastikin kirurgi-Travista. Hymyilin ja sanoi, että eipä ole enää. No kyllä sinä vielä jonkun löydät, mummeli sanoi ja jäin mietiskelemään asiaa itsekseni kun kävelin kotia kohti.
Kaksi vuottahan sitä kohta rapsahtaa mittariin sinkkuilua. En ole taaskaan pysähtynyt ajattelemaan koko asiaa, koska olen salaa elänyt hiljaiseloa. New York-Travis tästä kysyi viikko sitten, että miksi en ole netissä ja miksi minua on muutenkin niin pirun vaikeaa tavoittaa. Syytin olympialaisia. Veljen synttäreitä. Lomaa. Käännöstöitä. Sitten se itse katosi. Japaniin, tiesin, mutta se ei tiennyt, että tiesin. Uskon, että se ei mennyt yksin.
No, tänään se tietysti otti ja soitti. Minulla oli vähän outo olo, oikeastaan olin aivan hirveästi sitä ikävöinyt. Tahdoin puhua sille suunnilleen kaikesta; kiukuttelevista ystävistä, American Psycho-esseestä, jonka kirjoitus oli ollut niin tuskallista, mutta joka oli tullut huippuarvosanoin takaisin...you name it. Ja sitten kun sen ääni taas kuului sieltä puhelimesta, rauhoituin lötköksi sängylle ja vain hengähdin syvään. Se oli kuin hyvä hieronta.
Se kertoi Japanista. Sen loppuarvosana paikalle oli I kind of liked it. Toistin hämmentyneenä arvostelun. Well, you know how I hate everything. I hate Tokyo less. Ah, ajattelin, congratulations Tokyo.
Kerroin sille opettajastani, joka oli yrittänyt paikantaa aksenttiani johonkin Amerikan osavaltioon. Good luck with that, olin ajatellut ja odottanut tuomiota, joka oli loppujen lopuksi Ohio. Your accent is a mess now, T sanoi ja kohautin olkiani. I told him I had had two American boyfriends, one Floridian who lives in New York, and an Alaskan who lives in Minnesota. He thought I was a nutter. Nutter? Hämmennys. Oh, right, that wasn't American, naurahdin. I suppose that means the same as crazy? Vastasin kovin reippaasti hymyillen, tavoitellen jotain etelävaltioiden aksenttia. Sure does. Well, you are a little, se myönsi. Pyöräytin silmiäni. Thank you Mr. Obvious.
When do I get to see you again? Hyvä kysymys, erittäin hyvä kysymys. When would you like to? Any time, se vastasi välittömästi. Kurtistin kulmiani. Now, I'm sure that's not true. Se nauroi. You know me well. Yes, yes I do, hengähdin. Siksihän minä sen halusinkin nähdä.
Joten se kutsui minut Denveriin. Sillä on joku konferessi siellä, kuulemma sillä olisi minulle kyllä aikaa jos tulisin. Tuli vähän äkkiä, tai sellainen fiilis oli. En minä oikeastaan ollut yhtään ajatellut asiaa, en mitenkään konkreettisesti ainakaan. Kiertelin. Selitin kaikkea sekavaa epäselvistä aikatauluista ja asioista joihin en voinut oikeastaan itse vaikuttaa. Se oli ihan hiljaa. Ugh, sanoin viimein, ja myönnyin kertomaan sille koirani pennutuksesta. Se piristyi välittömästi. Oh my god, I thought you were going to tell me that you have a boyfriend. Repesin nauruun. Me? Boyfriend? You'll have lost all interest in me before that happens, believe me. In other words, I'll be pretty old.
Sitten nauroimme yhdessä hetken, ja laskeutui sellainen melkoisen merkitsevä hiljaisuus. Että tämä on hieman typerää, että molemmat olemme välillä ihan huolissamme, että se toinen onkin löytänyt jonkun ihmisen ja meidän suhteen olisi muututtava. Mutta mitä tässä voi tehdä? Mennä takaisin yhteen kahden ja puolen vuoden jälkeen vaan että taas toteaisimme, ettei siitä mitään tule? Tuskin. Tilanteen ignooraaminen alkaa sekin jossain vaiheessa varmaan painaa, totta on se, että minä en tahdo poikaystävää, en parisuhdetta ollenkaan, koska minun on nyt hyvä näin ilman mitään ongelmia ja komplikaatioita ja kaikkea sitä, mitä sellainen väistämättä tuo tullessaan. Ja miksi sitten kuitenkin välillä tuntuu, että nuo asiat jossain mittakaavassa tulee vastaan Traviksen kanssa. Tulee sellainen outo ajatus, että taistellaanko tässä nyt tuulimyllyjä vastaan? Erottaako meidät muista parisuhteessa olevista vain se, että tietoisesti emme kutsu tilannettamme sellaiseksi?
Ja ei, tätä keskustelua emme tule käymään, ennen kuin se on täysin pakollista. Eli luultavasti ei koskaan. Koska ei meistä kumpikaan uskalla.
