You never see a crash until it's head on
Why we think we're right when we're dead wrong
We've only got 86 400 seconds in a day
To turn it all around or throw it all away
We gotta tell them that we love them while we got the chance to say,
Gotta live like we're dying
(Kris Allen - Live Like We're Dying)
Ulkomaalaisista on ollut hirveän helppo kirjoittaa. Ne tuskin tänne eksyvät, ja olen niille aina ilmaissut kirjoittavani niistä blogiini. Ne ovat olleet lähinnä otettuja, New York-Travis piti tätä koko hommaa huvittavana alunperin, mutta oli iloinen, että siitä oli minulle apua sen jälkeen kun meidän parisuhteemme loppui. Ikinä se ei suoranaisesti ilmaissut mitään tarvetta lukea tätä, oletin ettei sitä kiinnostanut.
No, samaa oletin sitten tästä suomalaisesta miehestä. Tsadaa, olin väärässä, kuten vähän muutama viikko sitten pelkäsinkin. Kun hän asian otti puheeksi, kertoi siis lukeneensä tätä, niin olo oli aika kiusallinen. Olin kiukkuinen lähinnä itselleni, toisaalta taas tuntui kuin ilma olisi tavallaan puhdistunut. Ainakin se tiesi tasan mitä siitä ajattelin. Se, olisinko ehkä halunnut sen saavan tietää ihan KAIKEN mitä minun päässäni liikkui oli sitten ihan eri asia.
Avauduin tästä pari viikkoa sitten New York-Travisille. Se kuunteli taas kerran täysin hiljaa, ja lausui sitten oman päätelmänsä. It's not like he broke into your home and read your diary. It's on the web, it's your doing. You put it there for everyone to read. Huokasin. I know, I know. Se mietti hetken. Hang on. Do you write about me? Sen lausahdus tuli yllättäen jotenkin kiukkuisesti. Ja minä tein ehkä sen pahimman. Valehtelin.
Syitä tähän en oikein vieläkään tiedä. Se oli automaatio. Aika usein Travisin kanssa tapahtui sellaista, koska se ei sietänyt esimerkiksi ajatusta siitä, että puhuisin mitenkään erityisen yksityiskohtaisesti minun ja sen fyysisestä kanssakäymisestä kavereideni kanssa, se oli useaan kertaan kieltänyt minulta moisen. Se jopa kiukustui silloin joulukuussa kun naureskelin kaverini kanssa sen läsnäollessa erästä asiaan liittyvää juttua. Se jopa itse vitsaili siitä, kunnes kaverini lähti kotiinsa ja jäimme kahdestaan. Se oli oikeasti vihainen ja pyysin siltä tietenkin anteeksi, päivitellen koko tapausta itsekseni.
No, ajattelin. Ihan sama, ei se voisi millään eksyä tänne. Ei millään. Kunnes sitten eräs päivä statcounterin kävijöissä näkyi se pahin. Siellä oli Amerikan lippu, New York, ja kyseinen henkilö oli käynyt täällä Macillä. Voi paska, ajattelin ja paniikissa painoin koko blogin hetkeksi salaiseksi. Sitten yritin järkeillä. Se oli jo nähnyt kaiken, joten miksi hemmetissä nyt yrittäisin enää mitään piilottaa. Kirosin itseäni mielessäni ja ryntäsin lenkille kaverin kanssa. Olin aivan kauhuissani. Koska olin aivan varma, ettei Travis puhuisi minulle enää koskaan. Ei siksi, että olin kirjoittanut siitä, vaan siksi, että olin valehdellut täysin tarpeettomasti.
Päivät kuluivat. Parin päivän päästä olin jo täysin tyytynyt kohtalooni, mutta mietin myös samalla, että ehkä kaikki ei ollut menetetty, ehkä se ei ollut ollut se. New Yorkissa asuu muitakin ihmisiä joilla on Macci. Ehkä Statcounter oli väärässä, ei se aina osaa sijoittaa ihmisiä oikeisiin paikkoihin. Ajoitus vaan oli vähän mielenkiintoinen. Olin oikeastaan 80% varma että se oli ollut se. Ja että kaikki oli tuhoutunut.
Kaikki nämä päivät sitten kelasin tätä asiaa, melkein tahtomattani. Vaihdoin lakanoita viikonloppuna ja pudistelin päätäni itselleni. Lupasin, että jos jonkun ihmeen kautta se ei ollut minulle vihianen ja olisimme vielä puheväleissä, kertoisin sille todellakin kuinka tärkeä se minulle oli. Jummi, ajattelin. Että pitikin käydä jotain tällaista ennen kuin oikeasti ymmärsin kuinka iso osa minun elämääni ja onnellisuuttani oli sen käsissä sitten kuitenkin. Että se oli päässyt tähän hyvin harvan ihmisen joukkoon, joiden katoaminen elämästäni olisi minulle valtavan paha isku.
Se kävi netissä päivittäin. Kirjoitteli matkailufoorumille. Mutta AIM:issa tai Yahoossa sitä ei näkynyt. Olin jo melko varma, että se oli sitten siinä. Oma moka, totesin, mutta ei se kyllä mitenkään oloani parantanut.
Tein kanasalaattia toissapäivänä kun AIM viimein päästi lupaavan äänen. Ryntäsin koneelle ja kyllä vain. Hey you. Paniikki. Mitä se sanoisi. Jotain ilkeää, jotain pahaa, ajattelin ja vastasin varovasti. Hi. Se oli kauan hiljaa, ja minä olin jo menettämässä järkeni kun se alkoikin puhua normaaliin tapaan töistään. Se oli muuttanut, oli ollut vaikea olla netissä kovin pitkiä aikoja. Puhui opiskeluistaan. Istuin koneen ääressä täristen ja odottaen pahinta...joka ei koskaan tapahtunut. You seem a bit weird, is everything ok, se kysyi jossain vaiheessa. Ei, minä olin täysin kunnossa. Kivi oli vierähtänyt sydämeltäni. Minua hymyilytti aivan hirmuisesti.
Sen piti mennä kirjoittamaan joku essee. Ja sen piti myös nukkua, se ei ollut nukkunut pitkään aikaan. En päästänyt sitä ihan heti. Hey, aloitin ja tiesin mitä sanoisin. I really do love you very much. I hope you know that. Ja se tuli todella sydämestä. I do. And do you? Hyvä etten alkanut kyynelehtiä helpotuksesta. (Know that I love you), se lisäsi kun en vastannut heti. Yes, vastasin viimein lyhytsanaisesti. Vaikutin varmaan tosi itsevarmalta. Se ei todella tiennyt mitä kaameaa kaaosta minun tunne-elämäni oli ollut kaikki ne päivät.
No niin, mitä tästä opin. Turha valehtelu todellakin on järjettömän typerää, ja piru vie, minä rakastan tuota miestä.
