I've been high I've been low,
I've been yes and I've been oh, hell no
I've been stop
I've been go
I've been so damn lost
since you’re not around
(Train - Save Me San Francisco)
Mitä mietit? Katselin takaisin silmiin, joiden väriä en oikeastaan kerennyt määritellä. Kysyin vastakysymyksen. Mitä sä aattelet että mietin? No, jotain negatiivista, se naurahti ja minä hengähdin jotenkin vaikeasti. Erikoinen tilanne, muutama tunti aiemmin se oli yön pimeydessä sanonut, että muistutan sitä liikaa sen pikkusiskosta ja minun ylisteni oli pyyhkiytynyt se sellainen tuttu ja ehkä jopa turvallinen rejection-aalto. Ja siihen fiilikseen olin nukahtanut. Siis sellaiseen "höh"-fiilikseen.
Ja siinä me sitten oltiin aamulla jotenkin osin toisiimme kietoutuneena sitten kuitenkin, ja ilmeisesti minun kasvoni antoivat minut ilmi. Siis lähinnä sen, että olin ihan hukassa. Olin kysynyt siltä että tapaanko sen vielä, ja se oli vastanut tämän kohteliaan ein, eli antanut "en tiedä, katsotaan"-lausahduksen. No mitä minä oikeasti ajattelin oli jotenkin tosi ristiriitaista. Ihan mössöä koko pää.
Mutta en minä tiedä oliko se negatiivistakaan mitä siellä päässä sitten liikkui. Olin ehkä lähinnä vain tyytynyt kohtalooni, että en ikinä, koskaan vaan pystyisi vastaamaan nettipersoonani nostamiin odotuksiin. Hyvä puoli tässä oli se, että olimme tunteneet toisemme vain kaksi viikkoa, tapaaminen tuli todella nopeasti. En minä alunperin ajatellut että yleensä tapaisimme ollenkaan. Mutta mitä se koskaan auttaa, vaikka kuinka sanoisi että elä odota mitään, tuu kaverina niin tutustutaan blah blah blah, aina ne jotain olettaa että olen mitä en sitten kuitenkaan ole. Ja sitten kun en ole, niin ei se kaveruuskaan hirveästi kiinnosta.
Jotenkin lohdullista kun New York Travis tänä aamuna soitti. Pahat fiilikset kaikkosivat heti ja minua hymyilytti. I kissed a Finn! Ensimmäinen asia mitä sanoin. What!? Travis vastasi asianmukaisesti. Nyt minua jo nauratti. It's not that unbelievable, surely? Se mietti selkeästi hetken. Well, I always did suppose it would happen one day. It was inevitable. Maybe I just didn't want it to be that way. Hymähdin. Sanoin sille, etten luultavasti tulisi näkemään sitä miestä enää. Se kuulosti aavistuksen hölmistyneeltä. Then why did you kiss him? I don't know, huokaisin. Sen ääneen tuli joku kummallinen sävy. Was he your first Finn for...everything? Travis, narisin vähän ärsyyntyneenä puhelimeen. Se odotti. No, vastasin viimein pyöritellen silmiäni. Didn't you like him? Ristikuulustelu. I did like him. But I just didn't live up to the expectations. You well know how that is. Näpäytysyritykseni ei osunut. I know exactly who you are. His loss. And mine.
Your timing was amazing, as usual. Niinhän se todella oli. En oikeastaan ollut päästänyt koko tapahtumaa vaikuttamaan mielialaani, mutta ehkä se oli sitä salaa päässyt vähän nakertelemaan. Mutta nyt oli minun vuoroni piristää sitä. Se kertoi käyneensä Floridassa, isänsä oli vähätellyt tilaansa ja pysynyt valveilla iltaan asti todistaakseen hyväkuntoisuuttaan. Travis kuulosti hyvin väsyneeltä yhtäkkiä. Se totesi, että sen molemmat vanhemmat olivat selkeästi tulleet vanhoiksi. Minä kuuntelin mietteliäänä, mutta en oikein keksinyt mitään järkevää sanottavaa. I know I haven't talked to you much lately, but knowing you are always there for me helps me to exist. Huokasin syvään. Olin oikeastaan ollut sille taas enemmän kiukkuinen kuin mitään muuta, mutta se kaikki katosi taas sillä sekunilla. Olihan sekin aina ollut minulle olkapäänä kun olin sitä eniten tarvinnut.
Joku kaverini naureskeli eräs päivä, että minun ja Travisin homma on varmaan tää vanhalla kaavalla toimiva eksäsuhde, joka jossain vaiheessa menee siihen että me pamautetaan naimisiin hyvin impulsiivisesti ja ollaan ikuisesti yhdessä onnellisina. Ei se vaan mene niin, lähinnä nauroin kun se selitti tätä asiaa. Kai sitä muutkin jo ihmettelee, että miksi emme vaan rehellisesti ole yhdessä kun kuitenkin välitämme toisistamme niin äärettömästi. Mutta ehkä juuri sen takia emme enää yritä mitään mikä on jo kokeiltu. Välitämme toisistamme tarpeeksi olematta typeriä. Ei yksin ole aina kiva olla, mutta emme me toisiamme halua menettääkään. Ja se varmasti tapahtuisi jos tämä menisi jotenkin monimutkaiseksi.
Hassu tunne kun tahtoisin kirjottaa paljon enemmän kuin mitä nyt tavallaan pystyn. Heti kun ajatuksia herättää joku suomalainen ihminen, on tällaiseen blogiin aika mahdotonta kirjoittaa täysin rehellisiä ajatuksia ja niiden verkostoitumista omiin kokemuksiin ja mielipiteisiin. No, ehkäpä niistä voisi avautua joskus myöhemmin kun olen saanut ylipäänsä tämän pääni jotenkin selvitettyä tämän tapaamisen tiimoilta.
