bring us all to tears
They'll bring us to our knees
You just do what you want
just as long as I don't rock the boat
There ain't no way of knowing
if we are coming or going
So baby won't you please, please let go
(Will Young - Hopes And Fears)
Hei lähtisitkö mun kanssa leffaan joku kerta? Siis ihan kaveripohjalta, ei musta nyt taida olla muuhun. Se suomalainen, ensimmäistä kertaa pariin viikkon se viittasi edes jotenkin meidän tapaamiseemme. Tuijotin näyttöä hämmentyneenä, lähinnä siksi että olin varma etten enää ikinä näkisi koko ihmistä kuin ehkä vahingossa.
Tämä ehdotus olisi tuntunut paljon kivemmalta silloin viikkoja sitten. Nyt se tuntui lähinnä huvittavalta, kun aikaa oli kulunut ja sen aikana tästä suomalaisesta oli muodostunut kummallinen kuva minun päähäni. Oikeastaan välittömästi treffiemme jälkeen se oli vaipunut johonkin eksämasennukseen, jonka aikana se ei sitten muusta puhunutkaan, ja selkeästi tahtoi vaan sen naisen takaisin. Luojan kiitos ettemme olleet olleet kiinnostuneita toisistamme, viimeinen asia jota minä tarvitsin oli joku eksäänsä addiktoinutnut mies. Minua oikeastaan suututti että se oli antanut minulle sellaisen kuvan, että oli jo yli koko asiasta, kun totuus oli jotain ihan muuta. Minä olin sentään ottanut tarvittavan aikalisän ihmissuhteista, etten aloittaisi mitään kenenkään kanssa kun olin vielä rakastunut johonkin toiseen ihmiseen. Miksi ihmiset ottavat jotain lohdutuspalkintoja, miksi ei vaan voi olla yksin? Raivostuttavaa, ajattelin.
Tämän lisäksi suomalainen oli myös alkanut puhua omituisia. Yksi yö se kysyi, katsonko pornoa ja alkoi selittää ranteensa kipeydestä. Muutama päivä tämän jälkeen se selitti siitä, että on vaikea lukea tenttiin kirjastossa kun ympärillä on niin paljon hyväkroppaisia naisia että alkaa vaan tehdä mieli. Hyi, ajattelin. Mitä se minulle tuollaisia selitti? Annoin tähän kaikkeen vastaukseksi vain ookoo...n ja annoin olla.
Ylipäänsä minua oli suututtanut se, että jos en olisi sitä keskeyttänyt silloin sinä aamuna kun se oli täällä, niin se olisi edennyt loppuun asti. Vaikkakin olin tehnyt selväksi, ettei minua kiinnostanut mikään one night stand, vaan että jos en tapaisi sitä uudestaan niin mitään ei tulisi tapahtumaan. Silti se oli yrittänyt vailla mitään tarkoitusta tulla ikinä takaisin.
En kadu että suutelin sua, mutta oon pahoillani, jos aiheutin harmia. Selitin sille olleeni aika pettynyt sen käytökseen, mutta että se toisaalta oli ihan sama, koska en olisi tahtonut sen kaltaista miestä muutenkaan, joka vain vertaisi minua kuukausia johonkin eksäänsä. No kukapa haluaisi, se vastasi. No ehkä joku, joka oli samassa tilanteessa kuin se, ja etsi laastaria. Ja minä se en ollut, olinhan taistellut tieni tähän asti. Enkä todellakaan ollakseni joku, johon joku vain tyytyy eksänkorvikkeena. Se oli oikeastaan se viimeinen asia mitä halusin. No katsotaan, vastasin viimein diplomaattisesti. Olihan meillä välimatkaa, ja jos se oikeasti tulisi joskus vain leffaan, niin se ei tulisi tapahtumaan ihan lähiviikkoina.
Lähdin pulkkailemaan kaverin ja koirien kanssa muutamaksi tunniksi. Naureskelin ulkoillessa tätä erikoista keskustelua kaverini kanssa, joka piti tuota suomalaista ihan täytenä taukkina. Syystäkin, niinhän minäkin.
Tultuani takaisin kotiin ja ruokittuani koirat napsautin näytön tottuneesti päälle samalla kun kuoriuduin ulkovaatteista. Silmäni nauliutuivat välittömästi Yahoo-ikkunaan. Tuntui hassulta että se oli siinä, ja että sen yläreunassa luki liiankin tuttu nimi. Istahdin toppahousut nilkoissa tuolille käsittämättä mitään mitä keskustelussa luki. Olin ehkä jopa hieman kauhistunut, se ei ollut pelkää epäuskoa. '
Ja sitten se tuli, sellainen tunne kuin joku joka oli tehnyt minulle vääryyttä olisi yrittänyt koskettaa. Tulla liian lähelle. Defenssini nousivat äärimmilleen ja luin lauseet viimein täristen hieman. Hey! I found some pictures of you on my computer. They were taken in front of the Golden Gate. Do you remember that? I do. You looked so beautiful and happy. Käänsin katseeni hetkeksi pois ja huokasin syvään ärsyyntyneenä. Mitä tämä nyt oli? Eikö se pystynyt ymmärtämään suoraa vaatimustani siitä, ettei se enää ottaisi yhteyttä? Olin käsittääkseni aika selkeästi sille selittänyt ne syytkin tähän. Ettei meistä voisi tulla mitään ystäviä koskaan, ei ikinä. Ja silti se aina palasi selittämään jotain tuollaista.
Well. I hope you are well and that you are happy. En ollut ollut kotona kun se oli laittanut nämä viestit, joten kai se oli ajatellut, etten ollut halunnut vastata. Mutta minua ei harmittanut, oli helpompaa näin. Ettei tarvinnut vastata. Koska mitä olisin sanonut? Sen lauseet vaikuttivat vähän oudoilta, kuin se ei olisi myöskään oikein tiennyt mitä sanoa.
Tunnetilani olivat vaihtuneet sen kymmenen minuutin sisällä nopeammin kuin olin ajatellut olevan mahdollista. Tunsin epäuskoa, vihaa, pettymystä ja surua, kaikkea yhtäaikaa ja välillä vain jokaista erikseen valtavalla volyymilla. Minusta oli epäreilua, että se oli taas tehnyt vastoin minun toiveitani, ei se saanut olla heikko, sehän tämän päätöksen erostamme oli tehnyt. Pysyisi nyt vahvana ja jättäisi minut rauhaan. Minä olin yli vuoden taistellut ylipääsyn kanssa ja viimein siinä onnistunut, miksi se ei pystynyt samaan vaikka oli melkein koko sen ajan ollut sen naisensa kanssa? Millaista keskustelua se edes kaavaili meidän välillemme, kun oli kuitenkin hyvin kartalla omista tunteistani kaikkea tätä kohtaan paremmin kuin olisin halunnut sen olevan MySpace-kirjoituksistani johtuen.
Joskus sitä ajattelee rationaalisesti, että parasta olisi vaan se clean break. Ei mitään kontaktia, koskaan. Silti salaa toivoo, että se ihminen vielä joku päivä palaa. Mutta voin rehellisesti sanoa, että vaikka Kirurgi-Traviksesta tulen aina, aina välittämään ja vaikka olisin sille kuinka vihainen, tahdon kuitenkin sille kaikkea hyvää, niin en halua, että se tulee takaisin missään muodossa. En halua mitään keskusteluita, Facebook-kutsuja, puheluita tai tekstiviestejä. Se on kaikki nyt liian myöhäistä.
Katselin ikkunaa mietteissäni hetken. Tuntui vähän typerältä olla vastaamatta mitään. Mutta mitä menetettävää minulla oli? Ei mitään. There's just too much damage, I can't do this. Not now, and not ever. Please do the right thing. Jos tämä olisi ollut puhelinkeskustelu, äänensävyni ei olisi ollut vihainen, vaan lähinnä vakava ja aavistuksen surullinen. Viimeinen lause oli vilpitön pyytö. Tiesin, että se tulisi viestini lukemaan seuraavan kerran kirjatessaan sisään Yahoo-messengeriin. Ellei sitten ollut siellä koko aikaa näyttäytyen offlinena. Either way, se ei vastannut ja suljin ikkunan viimein. Toivoen, että se olisi viimeinen kerta, kun sanoisin sille mitään.
