In the car crash of the century
My shattered hopes
collapsed on cold cement
But in the back of the ambulance
I never felt so content
A high-speed collision gave a new sense of sight
To me
And now my vision can render the scene
A blurry image of wreckage and roadside debris
Happiness returned to me
through a grave emergency
(Owl City - Hospital Flowers)
Mitä mietin tänään. Eikö joku sellainen palsta ollut olemassa Hesarin Nyt-liitteessä joskus. Tämä lause on pyörinyt päässäni aika paljon viimeisinä parina kuukautena. Mutta edelleen on ollut vaikea kirjata kaikkea ylös, ei sillä että päänsisäiset myrskyni olisivat kokonaan loppuneet. Eivät ne ole, mutta ehkä minusta on tullut analysoivampi ja hitaampi hyppimään johtopäätöksiin. Lähinnä olen päivitellyt koirien kuvablogia, unohtaen kuinka terapeuttista tämä kirjoittaminen voikaan parhaimmillaan olla.
Mutta olen minäkin toivoton tapaus. Vuodet vierivät ja pitäisi tulla fiksummaksi, mutta se on niin vaikeaa. Toki voi tajuta asioita eri tavalla, ja todeta tehneensä menneisyydessä tyhmästi, mutta sen kuvion muuttaminen on todella vaikeaa sitten kuitenkin. Minun tapauksessani se on kai sellainen tietty marttyyrius, voi luoja kuinka minua ärsyttääkään se itselleni myöntää.
Oikeastaan kaikissa parisuhteissani so far olen ollut aika sovitteleva. Varmaan monessa tilanteessa joku muu olisi nostanut kissoja pöydille ja harrastanut rakentavia (tai epärakentavia) keskusteluja sen puoliskon kanssa niissä tilanteissa, missä olin aina vaan hiljaa. Ja voi kun etäsuhteet ovat tästä syystä aivan mahdottomia. Ihan totta, muistan ikuisesti Australiasta sen hetken, kun olin juuri saanut tietää silloisen poikaystäväni suunnittelevan pettämistä jonkun naisen kanssa. Samalla hetkellä kun tämä maili iskeytyi tajuntaani tietokoneen näytöltä, avautui talon ovi takanani ja sisään porhalsi iloinen Ryan töistä. Minulla oli se kaksi sekuntia aikaa klikata ikkuna kiinni ja päättää mitä tekisin. Yksin 21-vuotiaana Australiassa ilman flexible-lippua tai oikeastaan hirveämmin enää edes rahaa siinä vaiheessa matkaa...voin sanoa, että suhteen pelastaminen ei ollut se syys, miksi viimein vastasin, että mikään ei ole vialla, kun Ryan sitä viimein tiedusteli minun istuttuani halvaantuneena paikallani.
Mutta oli se muutakin. Koska sama kaava on toistunut muulloinkin. Se tajuton tyhmyys joka kumpuaa siitä, että mielessäni ajattelen näiden ikävien asioiden kasaantuvan joksikin velkataakaksi, jota voin sitten käyttää apuna myöhemmin jos tulee joku paha paikka. Hirveä ajattelumalli. Mutta niin totta. En minä kirurgillekaan suuttunut kun oli aihetta. Kun minulla oli hirveä olla, tai kun se sanoi asioita pahasti tai teki jotain typerää, minä kasain ne mielessäni juuri tällaiseen kasaan. Että look at me, kyllä oon hyvä tyyppi kun en hyökkää kimppuusi näistä asioista. Vielä.
En minä ole vieläkään oppinut olemaan tekemättä tätä. Olen parantunut kaikessa, mutta edelleen valtavan helposti nielaisen vihani ja olen päällisinpuolin normaali, joskin viileän asiallinen. K meni juuri nukkumaan tällaisessa tilanteessa, ja kaiken kukkuraksi ärsyyntymiseni on aivan typerästä syystä kumpuavaa. En kykene edes piiloutumaan naiseuteni taakse, sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Sellainen minä vain olen.
Ja miksi? Aina nämä ovat päättyneet jonkun toisen aloitteesta. Eli tämä minun käytökseni ei ole tuonut minulle mitään hyvää. Päinvastoin, vieläkin joskus toivon että olisin tehnyt asioille jotain ennen kuin ne kasautuivat valtaviksi anteeksiantamattomuuden möykyiksi. Opi tästä nyt, hyvä idioottinainen. Tätä olen miettinyt.
Mutta K:n kanssa asiat ovat muuten kivasti. Se käy edelleen pari kertaa kuukaudessa kyläilemässä, joulun vietimme erillään, ja tämä ei varmaan tule muuttumaan pitkiin aikoihin. Sillä on hyvin nuori veli, jolle joulu perheen kesken on toki valtavan tärkeä. Minä taas en voi edes kuvitella olevani missään muualla joulua kuin vanhemmillani. Mutta se nyt ei silleen haittaa toki, tuntuu vain hassusti kuin ei oltaisi nähty kuukauteen. Vaikka ei siitä nyt ole kuin pari viikkoa.
Meillä on edelleen kamalan kivaa yhdessä. Lenkitämme koiria, se osti juuri kunnon vaelluskengät siihen hommaan. Katsomme illat leffoja tai hengailemme kavereillani juomassa viiniä. Olen ihastuttanut sen Six Feet Underiin, mutta sillä on lupa katsoa sitä vain minun kanssani. Julmaa, I know.
Ai niin. Voin myös kertoa, että skriivasin New York-Travisille muutama viikko takaperin. Vastausta ei ole tullut ja täten vetäydyn tässä asiassa pois pelistä. Ehkä se tosiaan tarkoitti sitä mitä vuosi sitten sanoi, että jos en kesällä menisi sitä katsomaan, se ei enää puhuisi minulle. Mutta se merkitsee minulle nykyään yllättävän vähän, ja aika hämmentyneenä suhtaudun kirjoituksiini, ja täten tuntemuksiini, kyseisestä miehestä viimeisen kahden vuoden ajalta. Vähän kuin taika olisi rauennut. Niin kuin WTF.
Pitäisiköhän heittää lupaus vuodelle 2012. Eli idioottinainen, älä ole idioottinainen. Okei, lupaan tehdä parhaani.
perjantai, 30. joulukuuta 2011
torstai, 20. lokakuuta 2011
I Remember a Long Farewell and a Time to Choose
So we part like rivers, baby
like rivers do.
But I still talk about you though
and wonder how your life will unfold.
And I do remember thinking
that your world will go on spinning
Without me now
(Thriving Ivory - Twilight)
Se on syksy. Sen tietää siitä, että ajatukseni seilaavat melankolisesti menneisyyteen, niin kuin oikeastaan aina syksyisin. Silloin on tapahtunut niin paljon kaikkia asioita, yleensä tähän aikaan New York Travis alkaa suunnitella matkaa tänne.
Eikä se ole pelkästään se. Aika tasan 4 vuotta sitten maailmani sekoitti se toinen T ja muistan niin hyvin siitäkin ihan kaiken. Näin jotain uniakin siitä kuukausi takaperin, kai mieleni maisemaa nyt vähän aikaa taas koristaa tällainen ylenpalttinen haikeus. Ei sillä että tahtoisin sinne takaisin, niihin epätietoisuuden ja epäuskon hetkiin. Siltikin harmaus ja maahan pudonneet lehden ajoittain tuovat mieleen samoja fiiliksiä kuin silloin oli.
On ollut vaikea kirjoittaa. Jotenkin katosi sellainen tarve K:n myötä. Se on ollut elämässäni tänään tasan 7 kuukautta, joka on aika pitkä aika minun poikaystävähistoriassani. Näin pitkälle on päässyt kaiketi ainoastaan Ryan, jonka kanssa kituutimme yli kaksi vuotta. Sinne meillä on matkaa, mutta onhan tämä koko suhde nyt aivan erilainen kuin se ensimmäinen etäsuhteeni.
K:n kanssa puhumme edelleen päivittäin. Riitelemme joskus, yleensä aivan typeristä asioista, mutta minusta se on jotenkin rohkaisevaa, että pystyn. Olen aina ollut todella huono riitelemään kenenkään kanssa, koska yleensä riitatilateet ovat johtaneet aivan eeppiset mittasuhteet saaviin lopputuloksiin. Ei se ole K:n kanssa sellaista. Siitä tosin huomaa että tämä on sen ensimmäinen vakava parisuhde, koska se yleensä riidan edetessä kovasti huolestuu siitä, että sellaista tapahtuu. Olemme monella tavalla niin samanlaisia, mutta sitten taas jotkin asiat meissä ovat aivan vastakohtia, joten en uumoile että yhteisestä matkastamme tulee aivan mutkatonta koskaan.
Jotenkin minua vaan surettaa etten saanut elämääni mitenkään mahdutettua sekä K:ta että New York Travista. Niin uhosin loppukesästä, että niin on parempi, mutta kun viikot vierivät ja Traviksesta ei kuulu sanaakaan, on se vaan niin outoa. Varmaan jos kirjoittaisin sille se kyllä vastaisi, mutta edelleen en pysty ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa sille olisi mitään laittaa. Mitäpä sitä edes sanoisi, toisaalta en halua aiheuttaa siinä mitään ylemmyydentunteita, joka olisi kai väistämätöntä. Emmehän me oikeastaan loppuvaiheessa edes mistään puhuneet, diibadaabaa lähinnä. Senkin muistan, kuinka paljon se minua raivostutti että se meni sellaiseksi.
Mutta kai se on kohdattava faktat, ja se fakta sailyy kai hamaan ikuisuuteen, että se ihminen on minulle tärkeä ja Traviksesta tulen aina välittämään. Vaikkakaan en näe miten sen elämästä enää saisin mitään tietää, ei sillä että se siitä olisi jakanut mitään infoa edes silloin kuin puhuimme. Toivon kovasti että tämä hiljaisuus on merkki siitä, että se on löytänyt jonkun ja on niin onnellinen omassa elämässään kuin nyt sellaisen ihmisen on mahdollista olla. Siltikin...kaiketi se joskus minua ajattelee. Olisi vaan niin kiva jos se sellaisina hetkinä edes kerran kirjoittaisi jotain. Mutta kai tämä on sitä sen mainostamaa tough lovea, se on siinä erittäin hyvä.
Kirjoittelin myös sille toiselle Travikselle joku aika sitten. Tiedän, yli vuosi sitten torjuin sen aika totaallisesti facebookissa ja myöhemminkin annoin ymmärtää että painuisi ikuisesti johonkin pois. Ja siksi varmaan se ei vastannut. MySpacen piilotin, ja tavallaan annoin sille mailissa mahdollisuuden kysyä kuulumisia jos sitä niin kiinnosti, mutta todella, vastausta ei ikinä tullut ja siitä on jo sen verran aikaa, että en elättele mitään toiveita että sellaista olisi edes tulossa. Ei se tuntunut pahalta, ja totta vie en tiedä olisinko välttämättä halunnut kuulla siltä mitään tyttöystävä/vaimo-hehkutuksia, joten ehkä tämä yksinkertaisesti on parempi näin.
Mutta näin se vaan on. Valtavan tärkeät ihmiset elämästä katoavat ikuisiksi ajoiksi mutta tämä pallomme se vaan jatkaa pyörimistään.
like rivers do.
But I still talk about you though
and wonder how your life will unfold.
And I do remember thinking
that your world will go on spinning
Without me now
(Thriving Ivory - Twilight)
Se on syksy. Sen tietää siitä, että ajatukseni seilaavat melankolisesti menneisyyteen, niin kuin oikeastaan aina syksyisin. Silloin on tapahtunut niin paljon kaikkia asioita, yleensä tähän aikaan New York Travis alkaa suunnitella matkaa tänne.
Eikä se ole pelkästään se. Aika tasan 4 vuotta sitten maailmani sekoitti se toinen T ja muistan niin hyvin siitäkin ihan kaiken. Näin jotain uniakin siitä kuukausi takaperin, kai mieleni maisemaa nyt vähän aikaa taas koristaa tällainen ylenpalttinen haikeus. Ei sillä että tahtoisin sinne takaisin, niihin epätietoisuuden ja epäuskon hetkiin. Siltikin harmaus ja maahan pudonneet lehden ajoittain tuovat mieleen samoja fiiliksiä kuin silloin oli.
On ollut vaikea kirjoittaa. Jotenkin katosi sellainen tarve K:n myötä. Se on ollut elämässäni tänään tasan 7 kuukautta, joka on aika pitkä aika minun poikaystävähistoriassani. Näin pitkälle on päässyt kaiketi ainoastaan Ryan, jonka kanssa kituutimme yli kaksi vuotta. Sinne meillä on matkaa, mutta onhan tämä koko suhde nyt aivan erilainen kuin se ensimmäinen etäsuhteeni.
K:n kanssa puhumme edelleen päivittäin. Riitelemme joskus, yleensä aivan typeristä asioista, mutta minusta se on jotenkin rohkaisevaa, että pystyn. Olen aina ollut todella huono riitelemään kenenkään kanssa, koska yleensä riitatilateet ovat johtaneet aivan eeppiset mittasuhteet saaviin lopputuloksiin. Ei se ole K:n kanssa sellaista. Siitä tosin huomaa että tämä on sen ensimmäinen vakava parisuhde, koska se yleensä riidan edetessä kovasti huolestuu siitä, että sellaista tapahtuu. Olemme monella tavalla niin samanlaisia, mutta sitten taas jotkin asiat meissä ovat aivan vastakohtia, joten en uumoile että yhteisestä matkastamme tulee aivan mutkatonta koskaan.
Jotenkin minua vaan surettaa etten saanut elämääni mitenkään mahdutettua sekä K:ta että New York Travista. Niin uhosin loppukesästä, että niin on parempi, mutta kun viikot vierivät ja Traviksesta ei kuulu sanaakaan, on se vaan niin outoa. Varmaan jos kirjoittaisin sille se kyllä vastaisi, mutta edelleen en pysty ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa sille olisi mitään laittaa. Mitäpä sitä edes sanoisi, toisaalta en halua aiheuttaa siinä mitään ylemmyydentunteita, joka olisi kai väistämätöntä. Emmehän me oikeastaan loppuvaiheessa edes mistään puhuneet, diibadaabaa lähinnä. Senkin muistan, kuinka paljon se minua raivostutti että se meni sellaiseksi.
Mutta kai se on kohdattava faktat, ja se fakta sailyy kai hamaan ikuisuuteen, että se ihminen on minulle tärkeä ja Traviksesta tulen aina välittämään. Vaikkakaan en näe miten sen elämästä enää saisin mitään tietää, ei sillä että se siitä olisi jakanut mitään infoa edes silloin kuin puhuimme. Toivon kovasti että tämä hiljaisuus on merkki siitä, että se on löytänyt jonkun ja on niin onnellinen omassa elämässään kuin nyt sellaisen ihmisen on mahdollista olla. Siltikin...kaiketi se joskus minua ajattelee. Olisi vaan niin kiva jos se sellaisina hetkinä edes kerran kirjoittaisi jotain. Mutta kai tämä on sitä sen mainostamaa tough lovea, se on siinä erittäin hyvä.
Kirjoittelin myös sille toiselle Travikselle joku aika sitten. Tiedän, yli vuosi sitten torjuin sen aika totaallisesti facebookissa ja myöhemminkin annoin ymmärtää että painuisi ikuisesti johonkin pois. Ja siksi varmaan se ei vastannut. MySpacen piilotin, ja tavallaan annoin sille mailissa mahdollisuuden kysyä kuulumisia jos sitä niin kiinnosti, mutta todella, vastausta ei ikinä tullut ja siitä on jo sen verran aikaa, että en elättele mitään toiveita että sellaista olisi edes tulossa. Ei se tuntunut pahalta, ja totta vie en tiedä olisinko välttämättä halunnut kuulla siltä mitään tyttöystävä/vaimo-hehkutuksia, joten ehkä tämä yksinkertaisesti on parempi näin.
Mutta näin se vaan on. Valtavan tärkeät ihmiset elämästä katoavat ikuisiksi ajoiksi mutta tämä pallomme se vaan jatkaa pyörimistään.
lauantai, 16. heinäkuuta 2011
Now the Tables Have Turned, It's Our Memories Instead
Maybe you're gone forever, some other time
You're somewhere across the great divide
All I wanted to say were the thoughts running through my head
Now the lesson is learned everything remains unsaid
Now that you're gone, yesterdays can leave me alone
Maybe I'm ordinary, maybe I'm not
Somehow you have to carry on in your heart
Maybe there's a way to the heart of my desire for a ceasefire
(Howie Day - Ceasefire)
Time flies, this is crazy, K sanoi eteisessä kun kiiruhdimme älytöntä vauhtia autolle. Se ei tiennyt, mutta olisi varmaan sekunneista kiinni sen kerkeäminen junaan. Minä kyllä tajusin, sen verran monta kertaa olen ajanut vanhemmiltani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Vastahan se oli tullut, ihmettelin ääneen minäkin kun viimein istuimme autossa ja huristelimme kohti junaa.
Hain sen viime viikon perjantaina Riihimäeltä 1:44 junalta. Yöllä, oli harvinaisen kaunista kun pelloilta nousi usva ja huudatin suhteellisen kovaa Owl Citya koko matkan. Olin perillä 1:43 ja hetken päästä jo hämmentävän tuttu hahmo käppäili autoa kohti jostain varjoista. Se oli aivan hektinen, minä olisin halunnut vaan ihailla hiljaista yömaisemaa, mutta se jaksoi selittää matkastaan. Se esitteli vauhkootuneena saamaansa lippua josta ei selvinnyt oikeastaan mitään. What are these numbers I ask you? Minua vain nauratti. Calm down, totesin hymyillen ja laskin käteni sen polvelle.
Muistan kun se tuli tänne ensimmäisen kerran. Se oli ottanut paatin Talllinnasta Helsinkiin lauantaina aamupäivällä. Seuraavaksi se oli tullut aamulaivalla. Ja nyt iltalaivalla perjantaina. I can't come on Saturday anymore, se totesi kun pääsimme kotiin tuolloin perjantaiyönä. I have to spend as much time with you as possible.
Ja ehkä senkin takia tämä viikonloppu on kamalaa. K ei päässyt tulemaan, sillä oli työjuttuja. Viime viikonloppu oli täydellisyyttä, olimme vanhemmillani kun ne olivat mökillä. Kävimme tosin Tampereella katsomassa Melancholian ja syömässä lauantaina, joka oli aivan ihanuutta sekin. Myöhäiset koiralenkit, kaikki oli vaan niin juuri sellaista jota olen aina halunnutkin. Ajelimme Linnatuuleen lauantaiyönä ostamaan jäätelöä ja kävimme hautausmaan kautta, koska minun täytyi käydä tsekkaamassa istuttamamme kukkien vointi. Siinä se K kyykisteli isovanhempieni haudalla yömyöhällä, heistä toinen on ollut kuolleena kohta kohta 40 vuotta ja toinen kuoli 90-luvun alussa. You know we are doing everything in the wrong order, K totesi jonkin ajan kuluttua. Katsahdin siihen kysyvästi. I've met your dead grandparents before I meet your parents. Pudistin päätäni huvittuneena ja lähdin kohti autoa. Se liittyi hetken päästä seuraan ja kävelimme hautojen keskellä käsi kädessä sprinklereiden kastellessa kevyesti vaatteitamme.
Mutta tänä viikonlopuna kuunnellessani Howie Dayn uutta levyä pysähdyin pitkästä aikaa ajattelemaan Travista. Se on varmaan jo takaisin Floridassa, lähtenyt New Yorkista ikuisiksi ajoiksi. En usko että se tulee muuttamaan sinne takaisin. Hulluhan se olisi, oli se siellä niin onneton ollut. Viimeinen asia jota se sanoi minulle joskus iäisyys sitten oli se, että meidän pitäisi puhua enemmän. Sitä ei tapahtunut. Sellainen serves you right-asenne on minusta kadonnut jo kauan sitten. Jotenkin ajattelin että vaikka löytäisin jonkun, T olisi kuitenkin siellä jossain taustalla ystävänä jolle voisin välillä jutella. Ja nyt kun se on kokonaan pois, on se tavallaan tosi surullistakin. Minä en enää edes muista miltä se kuulostaa.
Toisaalta paljon sanoo sekin, etten minäkään enää tietäisi mitä sille kertoa. K:sta? En jotenkin usko. K on minun elämäni paras asia, enkä ole koskaan tuntenut kenestäkään samalla tavalla, ja kaikki on sen kanssa niin helppoa. En voinut kuvitellakaan että parisuhteessa oleminen voisi olla tällaista, ettei tarvitse jatkuvasti olla varpaillaan ja miettiä, että mitä voi sanoa ilman että toinen suuttuu tai käsittää väärin. Eikä tarvitse pelätä mitään syvällisiä tunteita tai sanoja, voi sanoa mitä haluaa. Ehkä sitä on vaan aikuisempi nyt kuin ennen. Voin olla myös K:n kanssa tasan niin idioottimainen pöljäilijä kun haluan, se näkee sen lähinnä hellyyttävänä.
Tämä kesä on myös ollut erikoinen sen takia, että yksi läheisistä ystävistäni yhtäkkiä päätti jättää poikaystävänsä. Muistan kun ne 8 vuotta sitten aloittivat jotenkin tosi mutkattoman suhteensa, ja kuinka ne muuttivat kuusi vuotta sitten yhteen. En ajatellut että eroaisivat koskaan. Ja jotenkin kun ystäväni ilmoitti asiasta ensimmäisen kerran, minä halusin taistella vastaan. Että ei se voi lähteä ja jättää poikaystäväänsä näin monen vuoden jälkeen. Kuitenkin viikkojen edetessä olen tajunnut yhden asian. Ei ole rakkautta. Sitä en jotenkin pysty ymmärtämään, että miten se voi olla niin. Miten rakkaus voi vaan kadota ilman mitään valtavia dramaattisia käänteitä. Muuttua vihaksi ja katkeruudeksi. Ihan kokonaan. Minäkin olen vihannut ja katkeroitunut, mutta kaikki, joita olen koskaan rakastanut, ovat ikuisesti leimattuja johonkin syvälle. Ryan ja kaksi Traivista. Siellä ne ovat niin kauan kun järjissäni pysyn.
Jatkuvasti Statcounter kertoo samaa tarinaa kuin aiemminkin. Kirurgi-Travis käy MySpacessa säännöllisesti lukemassa vanhoja blogeja. Viime viikolla kymmenen kertaa. K kysyi mistä voin tietää että se on se. No, ellei joku muu Mayon lääkäri tai siellä töissä käyvä ihminen ole addiktoitunut vanhoihin blogeihini, se on se.
Ja tällaisina hetkinä minut valtaa siltikin tietty haikeus. Ei menetetyistä tulevaisuuksista entisten rakkauksien kanssa. Mutta niistä kaikista ihmisistä jotka olen matkan varrella menettänyt. Kaikki niin kovin tärkeitä omina aikoinaan, kaikki tunsivat minut niin hyvin. Sellaisena kuin silloin olin. Katselen K:ta joskus ja toivon sydämeni pohjasta, että en tule sitä menettämään. Ja kun se puristaa minut itseään vasten niin kovaa kun uskaltaa, tuntuu käsittämättömältä että se koskaan minut jättäisi.
On sitä ennenkin oltu väärässä. Mutta pliis. Ei tällä kertaa.
You're somewhere across the great divide
All I wanted to say were the thoughts running through my head
Now the lesson is learned everything remains unsaid
Now that you're gone, yesterdays can leave me alone
Maybe I'm ordinary, maybe I'm not
Somehow you have to carry on in your heart
Maybe there's a way to the heart of my desire for a ceasefire
(Howie Day - Ceasefire)
Time flies, this is crazy, K sanoi eteisessä kun kiiruhdimme älytöntä vauhtia autolle. Se ei tiennyt, mutta olisi varmaan sekunneista kiinni sen kerkeäminen junaan. Minä kyllä tajusin, sen verran monta kertaa olen ajanut vanhemmiltani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Vastahan se oli tullut, ihmettelin ääneen minäkin kun viimein istuimme autossa ja huristelimme kohti junaa.
Hain sen viime viikon perjantaina Riihimäeltä 1:44 junalta. Yöllä, oli harvinaisen kaunista kun pelloilta nousi usva ja huudatin suhteellisen kovaa Owl Citya koko matkan. Olin perillä 1:43 ja hetken päästä jo hämmentävän tuttu hahmo käppäili autoa kohti jostain varjoista. Se oli aivan hektinen, minä olisin halunnut vaan ihailla hiljaista yömaisemaa, mutta se jaksoi selittää matkastaan. Se esitteli vauhkootuneena saamaansa lippua josta ei selvinnyt oikeastaan mitään. What are these numbers I ask you? Minua vain nauratti. Calm down, totesin hymyillen ja laskin käteni sen polvelle.
Muistan kun se tuli tänne ensimmäisen kerran. Se oli ottanut paatin Talllinnasta Helsinkiin lauantaina aamupäivällä. Seuraavaksi se oli tullut aamulaivalla. Ja nyt iltalaivalla perjantaina. I can't come on Saturday anymore, se totesi kun pääsimme kotiin tuolloin perjantaiyönä. I have to spend as much time with you as possible.
Ja ehkä senkin takia tämä viikonloppu on kamalaa. K ei päässyt tulemaan, sillä oli työjuttuja. Viime viikonloppu oli täydellisyyttä, olimme vanhemmillani kun ne olivat mökillä. Kävimme tosin Tampereella katsomassa Melancholian ja syömässä lauantaina, joka oli aivan ihanuutta sekin. Myöhäiset koiralenkit, kaikki oli vaan niin juuri sellaista jota olen aina halunnutkin. Ajelimme Linnatuuleen lauantaiyönä ostamaan jäätelöä ja kävimme hautausmaan kautta, koska minun täytyi käydä tsekkaamassa istuttamamme kukkien vointi. Siinä se K kyykisteli isovanhempieni haudalla yömyöhällä, heistä toinen on ollut kuolleena kohta kohta 40 vuotta ja toinen kuoli 90-luvun alussa. You know we are doing everything in the wrong order, K totesi jonkin ajan kuluttua. Katsahdin siihen kysyvästi. I've met your dead grandparents before I meet your parents. Pudistin päätäni huvittuneena ja lähdin kohti autoa. Se liittyi hetken päästä seuraan ja kävelimme hautojen keskellä käsi kädessä sprinklereiden kastellessa kevyesti vaatteitamme.
Mutta tänä viikonlopuna kuunnellessani Howie Dayn uutta levyä pysähdyin pitkästä aikaa ajattelemaan Travista. Se on varmaan jo takaisin Floridassa, lähtenyt New Yorkista ikuisiksi ajoiksi. En usko että se tulee muuttamaan sinne takaisin. Hulluhan se olisi, oli se siellä niin onneton ollut. Viimeinen asia jota se sanoi minulle joskus iäisyys sitten oli se, että meidän pitäisi puhua enemmän. Sitä ei tapahtunut. Sellainen serves you right-asenne on minusta kadonnut jo kauan sitten. Jotenkin ajattelin että vaikka löytäisin jonkun, T olisi kuitenkin siellä jossain taustalla ystävänä jolle voisin välillä jutella. Ja nyt kun se on kokonaan pois, on se tavallaan tosi surullistakin. Minä en enää edes muista miltä se kuulostaa.
Toisaalta paljon sanoo sekin, etten minäkään enää tietäisi mitä sille kertoa. K:sta? En jotenkin usko. K on minun elämäni paras asia, enkä ole koskaan tuntenut kenestäkään samalla tavalla, ja kaikki on sen kanssa niin helppoa. En voinut kuvitellakaan että parisuhteessa oleminen voisi olla tällaista, ettei tarvitse jatkuvasti olla varpaillaan ja miettiä, että mitä voi sanoa ilman että toinen suuttuu tai käsittää väärin. Eikä tarvitse pelätä mitään syvällisiä tunteita tai sanoja, voi sanoa mitä haluaa. Ehkä sitä on vaan aikuisempi nyt kuin ennen. Voin olla myös K:n kanssa tasan niin idioottimainen pöljäilijä kun haluan, se näkee sen lähinnä hellyyttävänä.
Tämä kesä on myös ollut erikoinen sen takia, että yksi läheisistä ystävistäni yhtäkkiä päätti jättää poikaystävänsä. Muistan kun ne 8 vuotta sitten aloittivat jotenkin tosi mutkattoman suhteensa, ja kuinka ne muuttivat kuusi vuotta sitten yhteen. En ajatellut että eroaisivat koskaan. Ja jotenkin kun ystäväni ilmoitti asiasta ensimmäisen kerran, minä halusin taistella vastaan. Että ei se voi lähteä ja jättää poikaystäväänsä näin monen vuoden jälkeen. Kuitenkin viikkojen edetessä olen tajunnut yhden asian. Ei ole rakkautta. Sitä en jotenkin pysty ymmärtämään, että miten se voi olla niin. Miten rakkaus voi vaan kadota ilman mitään valtavia dramaattisia käänteitä. Muuttua vihaksi ja katkeruudeksi. Ihan kokonaan. Minäkin olen vihannut ja katkeroitunut, mutta kaikki, joita olen koskaan rakastanut, ovat ikuisesti leimattuja johonkin syvälle. Ryan ja kaksi Traivista. Siellä ne ovat niin kauan kun järjissäni pysyn.
Jatkuvasti Statcounter kertoo samaa tarinaa kuin aiemminkin. Kirurgi-Travis käy MySpacessa säännöllisesti lukemassa vanhoja blogeja. Viime viikolla kymmenen kertaa. K kysyi mistä voin tietää että se on se. No, ellei joku muu Mayon lääkäri tai siellä töissä käyvä ihminen ole addiktoitunut vanhoihin blogeihini, se on se.
Ja tällaisina hetkinä minut valtaa siltikin tietty haikeus. Ei menetetyistä tulevaisuuksista entisten rakkauksien kanssa. Mutta niistä kaikista ihmisistä jotka olen matkan varrella menettänyt. Kaikki niin kovin tärkeitä omina aikoinaan, kaikki tunsivat minut niin hyvin. Sellaisena kuin silloin olin. Katselen K:ta joskus ja toivon sydämeni pohjasta, että en tule sitä menettämään. Ja kun se puristaa minut itseään vasten niin kovaa kun uskaltaa, tuntuu käsittämättömältä että se koskaan minut jättäisi.
On sitä ennenkin oltu väärässä. Mutta pliis. Ei tällä kertaa.
lauantai, 2. heinäkuuta 2011
Now I Radiate Both Dark and Light
And I complicate
In a disconcering heartfelt way
But I have good intentions
I don't care for shiny things
Don't wear a puzzle ring
I'm always listening to a sea shell
But you have this tiny light
And no one else can see
It pulses randomly
And I can feel it.
(Darren Hayes - Random Blinking Light)
K tarjosi minulle autossa Domino-keksin, jonka otin hymyillen vastaan. Se oli pötkön viimeinen, olimme syöneet niitä koko automatkan juna-asemalle. Irrotin Dominosta toisen puolen, ja ojensin sille sen, jossa ei ollut yhtään täytettä. K hymähti ja silitti selkeästi vaikuttuneena päätäni samalla kun ajoin. You remember everything, se huokasi onnellisena. Dominot olivat olleet meidän juttumme oikeastaan heti alusta, ja olin vitsaillut silloin 13 viikkoa aiemmin että voisin kyllä jakaa Dominoni sen kanssa, mutta se saisi aina vain keksistä sen osan missä ei ole sitä ihanaa mössöä. Deal, se oli tuolloin sanonut. Minä vain pidin sopimuksestamme kiinni.
Aika tasan 24 tuntia aiemmin olin hermostuksissani odottanut sitä Tampereen rautatieasemalla. Niihin hetkiin ei ikinä, koskaan totu. Tietysti pieni hermoilu, että miten sen ihmisen tunnistaa kun sitä ei ole koskaan tavannut oikeasti. Ja miten siihen kaikkeen sitten reagoi. Vaikeita asioita, ja vaikka se oli jo viikkoja ollut omasta fiiliksestään muka varma, epäilin silti. Ja miksipä en, tyhmää olisi olettaa että olisin sellainen kuin se oli odottanutkin.
Siltikin huomasin sen heti kun se astui junasta pois valtavassa ihmismassassa. Se myös huomasi minut ja käveli luokseni rauhallisesti hymyillen. Minä, tietenkin, olin kaikkea muuta kuin rauhallinen, mutta painauduin sen syliin ja se ehkä aavistuksen hämmentyneenä laittoi käsivartensa ympärilleni. Se ei ollut sellainen romanttinen, pitkä halaus, se myöhemmin kuvaili minulle naureskellen. Kuulemma oli ollut hirveän nopea ja olin vaan lähtenyt marssimaan kohti parkkipaikkaa välittömästi sen irrotettua otteensa. Minusta se oli ihan normaali halaus. Hitto vie.
Kuten arvata saattaa, ajotaitoni pääsivät ihan kunnollisesti koetukselle. En päässyt millään parkkikselta pois, siellä oli joku aivan kaamea ryysis. K laskeskeli siinä istuessamme, että minulla kesti kokonaista 20 minuuttia. Good icebreaker, se totesi kun viimein pääsimme liikkumaan parkkipaikan ollessa melkein tyhjä. Minun teki mieli ehkä vähän läppästä sitä, mutta oikeasti minua hymyilytti kovasti. Se oli ihana.
Ajoin yliopiston kautta, se ihasteli sitä. It does look like a hospital, much more impressive than our university for sure though. I win, totesin voitokkaana. Melkein kuulin sen silmienpyöräytyksen. Minua melkein hämäsi kuinka se oli niin paljon samanlainen kuin minä. Ja sellainen kuin olin odottanutkin. Sen silmät olivat minulle valtavan tutut vaikken ollut sitä ikinä aiemmin silmiin katsonutkaan. Ja ne olivat aivan vaalean harmaat.
Autossa ei ollut ollenkaan vaivaantunut tunnelma. Eikä hississä. Tosin aistin siitä vähän jotain hermostuneisuutta juuri kun avasin ovea. You ready to meet the most important creatures in my life, kysyin. No pressure, K totesi sarkastisesti. Vanhempi koira ryntäsi minun luokseni, ja nuorempi lensi sen syliin, josta ei sitten irrottautunutkaan seuraavaan viiteen minuuttiin. Todella odottamatonta, ihmettelin itsekseni, enkä vieläkään oikeastaan tajua miten siinä niin kävi. K oli collienkarvainen hyvin äkkiä, sillä oli päällään mustat housut, musta t-paita ja musta kauluspaita.
Se kierteli asuntoani. It's not at all like I imagined it to be, it's somehow...bigger. Se oli nähnyt kämpästäni osan webcamista, mutta loppu oli täysin sen mielikuvituksen varassa. Näytin sille saunan, jota se sanoi suloiseksi, ja makkarin. You'll sleep on the balcony though, totesin katsoen partsin suuntaan. Oh really? Se vaikutti hyvin huvittuneelta.
Seuraavat kaksi tuntia oli sellaista deittailun pikakelausta. Istuimme lattialla ja se heitteli koirille tennispalloa. Minä olin jossain vaiheessa melkein kokonaan sen sylissä, mutta silti jatkoimme kieltämättä suhteellisen söpöä peliämme. Will they, won't they, K kuvaili sitä seuraavana päivänä, ja sitä se tosiaan oli. Kun tuli aika viedä koirat lenkille, kellon ollessa aika tasan 20:00, se viimein veti minut kiinni itseensä päättäväisesti ja siinä se sitten oli, ensimmäinen suudelma. Molemmat naurahdimme häkeltyneenä kun vetäydyimme kauemmas toisistamme. Kieltämättä kovin, kovin lupaava startti.
Lenkki oli hauska. Se oli aivan ihmeissään kun kävelin nurmikolla koirien kanssa, Tallinnassa se ei ikinä kävellyt nurmella. Minusta se oli ihan kummallista, ihan kuin se ei olisi ikinä tehnyt moista. Is it not allowed, yritin kysyä, mutta se sanoi ettei se kyllä kiellettyä ollut. Kai. Kukaan vaan ei tehnyt sellaista. Sadepilvet bongattuani kiirehdimme kotiin, ja olisimme me varmaan muutenkin kiirehtineet. Kaikki oli vaan niin uutta ja jännittävää. 13 viikkoa, laskeskelin itsekseni. Siihen meni 13 viikkoa että saimme viimein olla yhdessä.
Kotona aloin tehdä pizzaa. Tarjosin sille juotavaa ja se meni istumaan matolle koirien kanssa. Nuorempi laittoi päänsä sen reidelle ja nukahti. K katseli sitä hymyillen, ja tajusin että se ehkä oikeasti piti koiristani tosi paljon. Se tuli jossain vaiheessa katsomaan mitä hommailin. Annoin sille tölkinavaajan ja ananaspurkin. Se ei osannut käyttää sitä avaajaa. Näytin sille, mutta tietenkin demonstroidessani onnistuin viiltämään itseäni kyseisellä esineellä. K pudisti päätään ja selitti että heillä oli niin paljon paremmat avaajat. Ne joita väännettiin, se selitti. It's not usually like this, tuskailin. Mm hmm, se totesi. And it doesn't USUALLY take you 20 minutes to get out of a parking lot. Tökkäsin sitä vatsaan, ja se välittömästi tarttui minuun ja pehmeästi painoi minut keittiötasoa vasten. I'm trying to make food for you, protestoin. Se kohotti kulmakarvaansa. Ephasis on "trying".
Siirsimme tietokoneeni olkkariin ja se leikki asetuksilla hetken. Saakelin nörtti, tuumin, mutta sillä tuntui olevan kivaa. Se oli tuonut leffankin, Blue Valentine. Katsoimme sitä samalla kun viimein söimme minun upeaa pizzaani ja joimme vähän viiniä siinä samalla. Ihan onnistuneesti katselumme alkoi, mutta jossain puolentoistatunnin kohdalla keskittymisemme herpaantui eikä meillä vieläkään ole aavistustakaan miten se elokuva loppui.
Koirien lenkitystä yöllä. Hyttysiä, toki, mutta meitä ei haitannut. K meni juoksentelemaan koirien kanssa nurmelle, vaikka varoitin sitä että vanhempi riemastuu moisesta joskus vähän liikaakin. Istahdin penkille ja katselin niitä mietteissäni. Joskus ikusuudelta tuntuva aika sitten samalla nurmella kirurgi-Travis leikki vanhemman koiran kanssa minun niitä katsellessa ja tuolloin minut täytti sellainen ylitsevuotava onnellisuus. Nyt lähinnä sellainen tyyni olo, se kaikki silloin muinoin oli ollut niin nopeaa, räiskyvää, intohimoista ja kaikki tunteeni, hyvät ja pahat, niin äärimmäisiä. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, jättäen jäljet joita en saa ikinä kokonaan peitettyä. Tämä kaikki oli jotenkin vähemmän vaarallista, varovaista. Pidin siitä, että minulla oli tilaa ja aikaa sopeutua, ja että K ei rynnistänyt mihinkään suuntaan. Ettei minulla ollut tarvetta suojella itseäni ollenkaan. Pohdin, josko tämä oli kaikessa rauhallisuudessaan yksinkertaisesti taivaallista.
Ei ollut omituista kömpiä sänkyyni sen viereen. Tai nukahtaa sen puristukseen. Kumpikaan emme tykkää nukkua kiinni toisessa, joten aamulla herätessäni sain aivan rauhassa venytellä. Vaikkakin sen tajutessa minun olevan hereillä, se tarttui minuun välittömästi ja rutisti oikein lujaa. Pidin siitä enemmän kuin voin kuvailla. Enemmän kuin oikeastaan mistään siihen asti. K:n vierestä oli hyvä herätä.
Tein sille vohveleita. Se ei halunnut kahvia, minä join sitten teetä. Hirveän haikeaa, kaikki. Sen piti lähteä kotiin. Yksi yö, mutta ainakin olimme nyt sitten helpottuneita siitä, että mitä välillämme olikaan netissä, oli siellä myös oikeassa elämässä.
I'll admit I did worry about it, K sanoi kun pakkasi lenkin jälkeen suihkunraikkaana kamojaan. I know, sanoin vakana katsellen sitä. I wondered if it would be the same. Like, ever. Like I'd go home and we would no longer talk every night. Huokasin. Exactly. Tuijotimme toisiamme jonkun hetken. Ja sitten heitin sitä sohvatyynyllä.
Joten päädyimme autoon syömään Dominoita. Ah dammit, tajusin yhtäkkiä. I left my headphones at home. Ei musiikkia lenkillä, höh. K melkein välittömästi kurottautui reppuaan päin ja kaivoi iPodinsa taskusta. Here, have this. Maybe you won't hate everything, but if you do, just use the headphones. Pudistin päätäni hämmentyneenä, mutta se laittoi laitteensa laukkuuni ja sulki sen päättäväisesti. I'll be wanting that back, se lisäsi. So you'd better have it with you next time. Next time, kysyin hymyillen. Se tyytyi vain laittamaan kätensä kädelleni.
K astui junaan Hämeenlinnassa. Olimme olleet yhdessä melkein minuutilleen tasan 24 tuntia. Ajoin pois aivan tyynenä, ei mitään ongelmaa. Viisi minuuttia myöhemmin tekstiviesti, jonka luin heti. I'll come back next weekend. I really don't have ANY time but man screw it.
Ja niinpä seuraavan viikon lauantaina odotin sitä koirien kanssa samaisella asemalla puoliltapäivin. Ja se todella tuli takaisin. Tällä kertaa siltä jäi jälkeen DVD-soitin.
In a disconcering heartfelt way
But I have good intentions
I don't care for shiny things
Don't wear a puzzle ring
I'm always listening to a sea shell
But you have this tiny light
And no one else can see
It pulses randomly
And I can feel it.
(Darren Hayes - Random Blinking Light)
K tarjosi minulle autossa Domino-keksin, jonka otin hymyillen vastaan. Se oli pötkön viimeinen, olimme syöneet niitä koko automatkan juna-asemalle. Irrotin Dominosta toisen puolen, ja ojensin sille sen, jossa ei ollut yhtään täytettä. K hymähti ja silitti selkeästi vaikuttuneena päätäni samalla kun ajoin. You remember everything, se huokasi onnellisena. Dominot olivat olleet meidän juttumme oikeastaan heti alusta, ja olin vitsaillut silloin 13 viikkoa aiemmin että voisin kyllä jakaa Dominoni sen kanssa, mutta se saisi aina vain keksistä sen osan missä ei ole sitä ihanaa mössöä. Deal, se oli tuolloin sanonut. Minä vain pidin sopimuksestamme kiinni.
Aika tasan 24 tuntia aiemmin olin hermostuksissani odottanut sitä Tampereen rautatieasemalla. Niihin hetkiin ei ikinä, koskaan totu. Tietysti pieni hermoilu, että miten sen ihmisen tunnistaa kun sitä ei ole koskaan tavannut oikeasti. Ja miten siihen kaikkeen sitten reagoi. Vaikeita asioita, ja vaikka se oli jo viikkoja ollut omasta fiiliksestään muka varma, epäilin silti. Ja miksipä en, tyhmää olisi olettaa että olisin sellainen kuin se oli odottanutkin.
Siltikin huomasin sen heti kun se astui junasta pois valtavassa ihmismassassa. Se myös huomasi minut ja käveli luokseni rauhallisesti hymyillen. Minä, tietenkin, olin kaikkea muuta kuin rauhallinen, mutta painauduin sen syliin ja se ehkä aavistuksen hämmentyneenä laittoi käsivartensa ympärilleni. Se ei ollut sellainen romanttinen, pitkä halaus, se myöhemmin kuvaili minulle naureskellen. Kuulemma oli ollut hirveän nopea ja olin vaan lähtenyt marssimaan kohti parkkipaikkaa välittömästi sen irrotettua otteensa. Minusta se oli ihan normaali halaus. Hitto vie.
Kuten arvata saattaa, ajotaitoni pääsivät ihan kunnollisesti koetukselle. En päässyt millään parkkikselta pois, siellä oli joku aivan kaamea ryysis. K laskeskeli siinä istuessamme, että minulla kesti kokonaista 20 minuuttia. Good icebreaker, se totesi kun viimein pääsimme liikkumaan parkkipaikan ollessa melkein tyhjä. Minun teki mieli ehkä vähän läppästä sitä, mutta oikeasti minua hymyilytti kovasti. Se oli ihana.
Ajoin yliopiston kautta, se ihasteli sitä. It does look like a hospital, much more impressive than our university for sure though. I win, totesin voitokkaana. Melkein kuulin sen silmienpyöräytyksen. Minua melkein hämäsi kuinka se oli niin paljon samanlainen kuin minä. Ja sellainen kuin olin odottanutkin. Sen silmät olivat minulle valtavan tutut vaikken ollut sitä ikinä aiemmin silmiin katsonutkaan. Ja ne olivat aivan vaalean harmaat.
Autossa ei ollut ollenkaan vaivaantunut tunnelma. Eikä hississä. Tosin aistin siitä vähän jotain hermostuneisuutta juuri kun avasin ovea. You ready to meet the most important creatures in my life, kysyin. No pressure, K totesi sarkastisesti. Vanhempi koira ryntäsi minun luokseni, ja nuorempi lensi sen syliin, josta ei sitten irrottautunutkaan seuraavaan viiteen minuuttiin. Todella odottamatonta, ihmettelin itsekseni, enkä vieläkään oikeastaan tajua miten siinä niin kävi. K oli collienkarvainen hyvin äkkiä, sillä oli päällään mustat housut, musta t-paita ja musta kauluspaita.
Se kierteli asuntoani. It's not at all like I imagined it to be, it's somehow...bigger. Se oli nähnyt kämpästäni osan webcamista, mutta loppu oli täysin sen mielikuvituksen varassa. Näytin sille saunan, jota se sanoi suloiseksi, ja makkarin. You'll sleep on the balcony though, totesin katsoen partsin suuntaan. Oh really? Se vaikutti hyvin huvittuneelta.
Seuraavat kaksi tuntia oli sellaista deittailun pikakelausta. Istuimme lattialla ja se heitteli koirille tennispalloa. Minä olin jossain vaiheessa melkein kokonaan sen sylissä, mutta silti jatkoimme kieltämättä suhteellisen söpöä peliämme. Will they, won't they, K kuvaili sitä seuraavana päivänä, ja sitä se tosiaan oli. Kun tuli aika viedä koirat lenkille, kellon ollessa aika tasan 20:00, se viimein veti minut kiinni itseensä päättäväisesti ja siinä se sitten oli, ensimmäinen suudelma. Molemmat naurahdimme häkeltyneenä kun vetäydyimme kauemmas toisistamme. Kieltämättä kovin, kovin lupaava startti.
Lenkki oli hauska. Se oli aivan ihmeissään kun kävelin nurmikolla koirien kanssa, Tallinnassa se ei ikinä kävellyt nurmella. Minusta se oli ihan kummallista, ihan kuin se ei olisi ikinä tehnyt moista. Is it not allowed, yritin kysyä, mutta se sanoi ettei se kyllä kiellettyä ollut. Kai. Kukaan vaan ei tehnyt sellaista. Sadepilvet bongattuani kiirehdimme kotiin, ja olisimme me varmaan muutenkin kiirehtineet. Kaikki oli vaan niin uutta ja jännittävää. 13 viikkoa, laskeskelin itsekseni. Siihen meni 13 viikkoa että saimme viimein olla yhdessä.
Kotona aloin tehdä pizzaa. Tarjosin sille juotavaa ja se meni istumaan matolle koirien kanssa. Nuorempi laittoi päänsä sen reidelle ja nukahti. K katseli sitä hymyillen, ja tajusin että se ehkä oikeasti piti koiristani tosi paljon. Se tuli jossain vaiheessa katsomaan mitä hommailin. Annoin sille tölkinavaajan ja ananaspurkin. Se ei osannut käyttää sitä avaajaa. Näytin sille, mutta tietenkin demonstroidessani onnistuin viiltämään itseäni kyseisellä esineellä. K pudisti päätään ja selitti että heillä oli niin paljon paremmat avaajat. Ne joita väännettiin, se selitti. It's not usually like this, tuskailin. Mm hmm, se totesi. And it doesn't USUALLY take you 20 minutes to get out of a parking lot. Tökkäsin sitä vatsaan, ja se välittömästi tarttui minuun ja pehmeästi painoi minut keittiötasoa vasten. I'm trying to make food for you, protestoin. Se kohotti kulmakarvaansa. Ephasis on "trying".
Siirsimme tietokoneeni olkkariin ja se leikki asetuksilla hetken. Saakelin nörtti, tuumin, mutta sillä tuntui olevan kivaa. Se oli tuonut leffankin, Blue Valentine. Katsoimme sitä samalla kun viimein söimme minun upeaa pizzaani ja joimme vähän viiniä siinä samalla. Ihan onnistuneesti katselumme alkoi, mutta jossain puolentoistatunnin kohdalla keskittymisemme herpaantui eikä meillä vieläkään ole aavistustakaan miten se elokuva loppui.
Koirien lenkitystä yöllä. Hyttysiä, toki, mutta meitä ei haitannut. K meni juoksentelemaan koirien kanssa nurmelle, vaikka varoitin sitä että vanhempi riemastuu moisesta joskus vähän liikaakin. Istahdin penkille ja katselin niitä mietteissäni. Joskus ikusuudelta tuntuva aika sitten samalla nurmella kirurgi-Travis leikki vanhemman koiran kanssa minun niitä katsellessa ja tuolloin minut täytti sellainen ylitsevuotava onnellisuus. Nyt lähinnä sellainen tyyni olo, se kaikki silloin muinoin oli ollut niin nopeaa, räiskyvää, intohimoista ja kaikki tunteeni, hyvät ja pahat, niin äärimmäisiä. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, jättäen jäljet joita en saa ikinä kokonaan peitettyä. Tämä kaikki oli jotenkin vähemmän vaarallista, varovaista. Pidin siitä, että minulla oli tilaa ja aikaa sopeutua, ja että K ei rynnistänyt mihinkään suuntaan. Ettei minulla ollut tarvetta suojella itseäni ollenkaan. Pohdin, josko tämä oli kaikessa rauhallisuudessaan yksinkertaisesti taivaallista.
Ei ollut omituista kömpiä sänkyyni sen viereen. Tai nukahtaa sen puristukseen. Kumpikaan emme tykkää nukkua kiinni toisessa, joten aamulla herätessäni sain aivan rauhassa venytellä. Vaikkakin sen tajutessa minun olevan hereillä, se tarttui minuun välittömästi ja rutisti oikein lujaa. Pidin siitä enemmän kuin voin kuvailla. Enemmän kuin oikeastaan mistään siihen asti. K:n vierestä oli hyvä herätä.
Tein sille vohveleita. Se ei halunnut kahvia, minä join sitten teetä. Hirveän haikeaa, kaikki. Sen piti lähteä kotiin. Yksi yö, mutta ainakin olimme nyt sitten helpottuneita siitä, että mitä välillämme olikaan netissä, oli siellä myös oikeassa elämässä.
I'll admit I did worry about it, K sanoi kun pakkasi lenkin jälkeen suihkunraikkaana kamojaan. I know, sanoin vakana katsellen sitä. I wondered if it would be the same. Like, ever. Like I'd go home and we would no longer talk every night. Huokasin. Exactly. Tuijotimme toisiamme jonkun hetken. Ja sitten heitin sitä sohvatyynyllä.
Joten päädyimme autoon syömään Dominoita. Ah dammit, tajusin yhtäkkiä. I left my headphones at home. Ei musiikkia lenkillä, höh. K melkein välittömästi kurottautui reppuaan päin ja kaivoi iPodinsa taskusta. Here, have this. Maybe you won't hate everything, but if you do, just use the headphones. Pudistin päätäni hämmentyneenä, mutta se laittoi laitteensa laukkuuni ja sulki sen päättäväisesti. I'll be wanting that back, se lisäsi. So you'd better have it with you next time. Next time, kysyin hymyillen. Se tyytyi vain laittamaan kätensä kädelleni.
K astui junaan Hämeenlinnassa. Olimme olleet yhdessä melkein minuutilleen tasan 24 tuntia. Ajoin pois aivan tyynenä, ei mitään ongelmaa. Viisi minuuttia myöhemmin tekstiviesti, jonka luin heti. I'll come back next weekend. I really don't have ANY time but man screw it.
Ja niinpä seuraavan viikon lauantaina odotin sitä koirien kanssa samaisella asemalla puoliltapäivin. Ja se todella tuli takaisin. Tällä kertaa siltä jäi jälkeen DVD-soitin.
tiistai, 17. toukokuuta 2011
You'll Remember Me in the Morning
You'll remember me tonight
Say this is not an accident, no
this is just how you planned it
As he looks into your eyes, he says if, says if
If you could only know, only know
She looks into your eyes, and screams say something
Say that your heart beats for me
Are we breathing? Are we breathing?
(Morning Parade - A&E)
Kuinka monta kertaa olen avannut tämän laatikon ja yrittänyt pukea sanoiksi viimeisen kahdeksan viikon tapahtumat. En edes tiedä. Varmaan tusinan. Pue sanoiksi sitten 300 tuntia, liioittelematta, keskustelua. Empimistä ja miettimistä. Ja sitten se viimeinen isku kun tajuaa, että kaikki on muuttumassa ilman että on tajunnut mitä edes tapahtuu. Ja antaa sen tapahtua, vaikka tietää miten kaikki voi tuhoutua ja millaiset realiteetit ovat vastassa.
Olen aina ajatellut ettei ole tyhmää uskoa ihmisiin. Ettei ole tyhmää antaa mahdollisuuksia ja laittaa itsensä likoon. Mutta tyhmää on olla tajuamatta tai hyväksymättä niitä totuuksia tästä meidän maailmastamme, jos kuitenkin pitäisi tietää paremmin. Jos on yhtä monta huonoa kokemusta maankamarallepalautusta kuin minulla on, ei pitäisi olla edes mahdollista olla siinä tilanteessa kuin minä nyt olen. Varsinkaan tapaus Moseksen jälkeen.
Aloitetaan kevään ensimmäisestä päivästä. Se oli kaiketi virallisesti 20.3. Päädyin jotenkin mystisesti keskustelemaan Skypessä virolaisen miehen kanssa. Mies, joka oli yrittänyt tuloksetta ottaa minuun yhteyttä jo vuosi sitten, taas uudestaan syksyllä, ja vielä kerran jouluna. En tiedä miksi sitten kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen viimein vastasin sille. Se vastasi takaisin tunnin sisään, selkeästi iloisena että viimein olin sille kirjoittanut, vaikkei minun viestissäni mitään järkevää ollutkaan. Yritin ehdottaa sille Skypeä, koska en millään olisi jaksanut kirjoittaa, mutta se vastasi aika legendaarisesti antamalla minulle sähköpostiosoitteensa. Se olisi voinut päättyä siihen, koska minulla ei ollut aikomustakaan kirjoitella mitään sähköposteja, niin epäkiinnostunut minä sitten kuitenkin tyypistä olin.
Kuitenkin se seuraavana päivänä yllättäen lisäsikin minut Skypeensä. Sillä ei kuitenkaan ollut mikkiä, tyypillistä. Joten kirjoittelimme ensimmäisenä iltana jonkun pari tuntia, olin todella vaikuttunut sen kirjoituskyvystä, sen englanti oli virheetöntä ja se käytti sitä taitavasti. Ja voi luoja kun se kirjoitti nopeasti, ajattelin kun 7 riviä tekstiä ilmestyi samassa ajassa kun minä olin saanut naputeltua ehkä kaksi.
Aika nopeasti heti alusta huomasimme että meillä on hyvin samanlainen maailmankuva. Olimme aivan friikeistäkin asioista samaa mieltä, ja jotenkin koin keskustelumme yhtäkkiä todella inspiroivaksi ja kiinnostavaksi. Mietin usein millainen sen ääni olisi, ja päätin että viimeistään se saisi minut totaalisesti epäkiinnostuneeksi taas. Minä olen ääninatsi, se sanottakoon nyt. Minulla on ollut liikaa kivaäänisiä miehiä, äänestä vaan on tullut niin hirveän tärkeä asia.
Viikon päästä se viimein sitten hankki mikin. Minua jännitti aivan tolkuttomasti sitten kuitenkin, huomasin haluavani niin paljon että sillä olisi kiva ääni. Ihan idioottimaista, nyt kun jälkeenpäin miettii, mutta niin se vaan oli. Valtava hämmennys valtasi mieleni kun se viimein tervehti syvällä, mutta selkeällä äänellään. Sillä oli sellainen hienoinen slaavilaisentyylinen aksentti, josta pidin välittömästi.
Ja tästä alkoi meidän suhteellisen eeppinen puhemaraton. Se on opiskelija, joka käy myös kokopäiväisesti töissä. Silti puhuimme 3 viikkoa putkeen joka yö 5 tuntia, yleensä lähdimme neljältä. En tiedä miten jaksoimme, ystäväni uskoivat kaikki että pystyisimme jatkamaan tätä korkeintaan 2 viikkoa. Yhden viikonlopun olimme erillämme, kunnes taas puhuimme yöt läpeensä. Kaikesta. Töistä se kirjoitteli minulle pitkiä viestejä Facebookiin ja minä luin niitä hymyillen ja vastasin yhtä pitkästi. En ole sellaisia viestejä kirjoittanut sitten australialaisen eksäni, jolle kirjoittelin valtavia maileja melkein päivittäin, kuitenkin vaan saadakseni selville myöhemmin, ettei se ollut lukenut niistä kuin murto-osan.
Elävinä mieleeni on painunut montakin hetkeä. Se kaikista hämmentävin oli eräs yö kun se puhui siitä, kuinka on miettinyt jo pidempään että vain löytäisi jonkun kivan ihmisen kenen kanssa viettää elämänsä. Että ei se epäile etteikö rakastaisi, varmasti rakastaisi, ja perustaisi tämän henkilön kanssa perheen ja olisi suhteellisen onnellinen siinä elämässä. Sen taustat ovat osin samanlaiset kuin minun, melkoisia pettymyksiä on sekin saanut elämässään kokea. Joten kun se puhui tästä tyytymisestä johonkin turvalliseen ja helppoon ja niin, realistiseen, se jotenkin kolahti. Niin minäkin olin ajatellut.
Olin kauan hiljaa. Mietin vaikka kuinka että miten sen sanoisin ilman että se olisi siitä kuulostanut pelottavalta. Toisaalta minullakin meni ikuisuus käsittää mitä minä edes yritin sanoa. Mutta jotenkin minä tajusin että jos tästä tulisi jotain, se ei olisi sitä tyytymistä. En tiedä miten en ollut sitä aiemmin tajunnut, ehkä se vaan tuli niin nopeasti. Minunhan piti olla ammattilainen näissä asioissa, minä, maailman varovaisin ihminen olin ehkä oikeasti ihastumassa. Eritavalla kuin pitkään aikaan, en pystynyt tuossa hetkessä muistamaan että minulla olisi ollut sellaista fiilistä kenestäkään kolmeen ja puoleen vuoteen.
Mutta kun lopulta sain jotenkin vähemmän jäsennellysti puettua ajatukseni sanoiksi, se tuntuikin valtavan hyvältä sanoa se kaikki. K reagoi mietteliäästi, mutta varmasti ja sanoi, että sillä on ollut samansuutaisia ajatuksia. Mutta liian äkkiä, kaikki oli tapahtumassa liian äkkiä. Joten päätimme vähän jarrutella, toistaiseksi.
Jarrutella. No joo. Perjantaina tätä on jatkunut 2kk, aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Se on tulossa käymään kesäkuussa viikonlopuksi ja olemme niin yrittäneet olla kasaamatta mitään odotuksia. Mutta voi kuinka se on välillä niin vaikeaa. Aivan odottamaton juttu koko tilanne, en oikein vieläkään pysty käsittämään että edes kirjoitan tätä. En voi kuin toivoa että tämä on todellista.
Travis oli jättänyt minulle viestin vastaajaan viikko sitten. Life is getting in the way of us, sen ääni sanoi vähän surumielisesti. But I will find you soon. I love you.
Se ennusti tämän tilanteen viime syksynä enkä minä uskonut. Minun ajoitukseni siitä irrottautumiseen oli mainio, sen voi ainakin sanoa. Ja niin. Ehkä minä en halua tulla löydetyksi.
Say this is not an accident, no
this is just how you planned it
As he looks into your eyes, he says if, says if
If you could only know, only know
She looks into your eyes, and screams say something
Say that your heart beats for me
Are we breathing? Are we breathing?
(Morning Parade - A&E)
Kuinka monta kertaa olen avannut tämän laatikon ja yrittänyt pukea sanoiksi viimeisen kahdeksan viikon tapahtumat. En edes tiedä. Varmaan tusinan. Pue sanoiksi sitten 300 tuntia, liioittelematta, keskustelua. Empimistä ja miettimistä. Ja sitten se viimeinen isku kun tajuaa, että kaikki on muuttumassa ilman että on tajunnut mitä edes tapahtuu. Ja antaa sen tapahtua, vaikka tietää miten kaikki voi tuhoutua ja millaiset realiteetit ovat vastassa.
Olen aina ajatellut ettei ole tyhmää uskoa ihmisiin. Ettei ole tyhmää antaa mahdollisuuksia ja laittaa itsensä likoon. Mutta tyhmää on olla tajuamatta tai hyväksymättä niitä totuuksia tästä meidän maailmastamme, jos kuitenkin pitäisi tietää paremmin. Jos on yhtä monta huonoa kokemusta maankamarallepalautusta kuin minulla on, ei pitäisi olla edes mahdollista olla siinä tilanteessa kuin minä nyt olen. Varsinkaan tapaus Moseksen jälkeen.
Aloitetaan kevään ensimmäisestä päivästä. Se oli kaiketi virallisesti 20.3. Päädyin jotenkin mystisesti keskustelemaan Skypessä virolaisen miehen kanssa. Mies, joka oli yrittänyt tuloksetta ottaa minuun yhteyttä jo vuosi sitten, taas uudestaan syksyllä, ja vielä kerran jouluna. En tiedä miksi sitten kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen viimein vastasin sille. Se vastasi takaisin tunnin sisään, selkeästi iloisena että viimein olin sille kirjoittanut, vaikkei minun viestissäni mitään järkevää ollutkaan. Yritin ehdottaa sille Skypeä, koska en millään olisi jaksanut kirjoittaa, mutta se vastasi aika legendaarisesti antamalla minulle sähköpostiosoitteensa. Se olisi voinut päättyä siihen, koska minulla ei ollut aikomustakaan kirjoitella mitään sähköposteja, niin epäkiinnostunut minä sitten kuitenkin tyypistä olin.
Kuitenkin se seuraavana päivänä yllättäen lisäsikin minut Skypeensä. Sillä ei kuitenkaan ollut mikkiä, tyypillistä. Joten kirjoittelimme ensimmäisenä iltana jonkun pari tuntia, olin todella vaikuttunut sen kirjoituskyvystä, sen englanti oli virheetöntä ja se käytti sitä taitavasti. Ja voi luoja kun se kirjoitti nopeasti, ajattelin kun 7 riviä tekstiä ilmestyi samassa ajassa kun minä olin saanut naputeltua ehkä kaksi.
Aika nopeasti heti alusta huomasimme että meillä on hyvin samanlainen maailmankuva. Olimme aivan friikeistäkin asioista samaa mieltä, ja jotenkin koin keskustelumme yhtäkkiä todella inspiroivaksi ja kiinnostavaksi. Mietin usein millainen sen ääni olisi, ja päätin että viimeistään se saisi minut totaalisesti epäkiinnostuneeksi taas. Minä olen ääninatsi, se sanottakoon nyt. Minulla on ollut liikaa kivaäänisiä miehiä, äänestä vaan on tullut niin hirveän tärkeä asia.
Viikon päästä se viimein sitten hankki mikin. Minua jännitti aivan tolkuttomasti sitten kuitenkin, huomasin haluavani niin paljon että sillä olisi kiva ääni. Ihan idioottimaista, nyt kun jälkeenpäin miettii, mutta niin se vaan oli. Valtava hämmennys valtasi mieleni kun se viimein tervehti syvällä, mutta selkeällä äänellään. Sillä oli sellainen hienoinen slaavilaisentyylinen aksentti, josta pidin välittömästi.
Ja tästä alkoi meidän suhteellisen eeppinen puhemaraton. Se on opiskelija, joka käy myös kokopäiväisesti töissä. Silti puhuimme 3 viikkoa putkeen joka yö 5 tuntia, yleensä lähdimme neljältä. En tiedä miten jaksoimme, ystäväni uskoivat kaikki että pystyisimme jatkamaan tätä korkeintaan 2 viikkoa. Yhden viikonlopun olimme erillämme, kunnes taas puhuimme yöt läpeensä. Kaikesta. Töistä se kirjoitteli minulle pitkiä viestejä Facebookiin ja minä luin niitä hymyillen ja vastasin yhtä pitkästi. En ole sellaisia viestejä kirjoittanut sitten australialaisen eksäni, jolle kirjoittelin valtavia maileja melkein päivittäin, kuitenkin vaan saadakseni selville myöhemmin, ettei se ollut lukenut niistä kuin murto-osan.
Elävinä mieleeni on painunut montakin hetkeä. Se kaikista hämmentävin oli eräs yö kun se puhui siitä, kuinka on miettinyt jo pidempään että vain löytäisi jonkun kivan ihmisen kenen kanssa viettää elämänsä. Että ei se epäile etteikö rakastaisi, varmasti rakastaisi, ja perustaisi tämän henkilön kanssa perheen ja olisi suhteellisen onnellinen siinä elämässä. Sen taustat ovat osin samanlaiset kuin minun, melkoisia pettymyksiä on sekin saanut elämässään kokea. Joten kun se puhui tästä tyytymisestä johonkin turvalliseen ja helppoon ja niin, realistiseen, se jotenkin kolahti. Niin minäkin olin ajatellut.
Olin kauan hiljaa. Mietin vaikka kuinka että miten sen sanoisin ilman että se olisi siitä kuulostanut pelottavalta. Toisaalta minullakin meni ikuisuus käsittää mitä minä edes yritin sanoa. Mutta jotenkin minä tajusin että jos tästä tulisi jotain, se ei olisi sitä tyytymistä. En tiedä miten en ollut sitä aiemmin tajunnut, ehkä se vaan tuli niin nopeasti. Minunhan piti olla ammattilainen näissä asioissa, minä, maailman varovaisin ihminen olin ehkä oikeasti ihastumassa. Eritavalla kuin pitkään aikaan, en pystynyt tuossa hetkessä muistamaan että minulla olisi ollut sellaista fiilistä kenestäkään kolmeen ja puoleen vuoteen.
Mutta kun lopulta sain jotenkin vähemmän jäsennellysti puettua ajatukseni sanoiksi, se tuntuikin valtavan hyvältä sanoa se kaikki. K reagoi mietteliäästi, mutta varmasti ja sanoi, että sillä on ollut samansuutaisia ajatuksia. Mutta liian äkkiä, kaikki oli tapahtumassa liian äkkiä. Joten päätimme vähän jarrutella, toistaiseksi.
Jarrutella. No joo. Perjantaina tätä on jatkunut 2kk, aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Se on tulossa käymään kesäkuussa viikonlopuksi ja olemme niin yrittäneet olla kasaamatta mitään odotuksia. Mutta voi kuinka se on välillä niin vaikeaa. Aivan odottamaton juttu koko tilanne, en oikein vieläkään pysty käsittämään että edes kirjoitan tätä. En voi kuin toivoa että tämä on todellista.
Travis oli jättänyt minulle viestin vastaajaan viikko sitten. Life is getting in the way of us, sen ääni sanoi vähän surumielisesti. But I will find you soon. I love you.
Se ennusti tämän tilanteen viime syksynä enkä minä uskonut. Minun ajoitukseni siitä irrottautumiseen oli mainio, sen voi ainakin sanoa. Ja niin. Ehkä minä en halua tulla löydetyksi.
torstai, 7. huhtikuuta 2011
I'm Caught in a Moment out in the Rain
I'm caught in a moment out in the rain
Tell me there's something we can say
Miles and miles from where you are
Maybe the hardest things are the dreams that we've been given
There's one way in and there's one way out
(Mat Kearney - Annie)
Puhelin soi. Oli sunnuntai, joku aikainen aamu. En noussut, vaan käänsin kylkeäni ja toivoin että kuka sitten yrittikään minua siiihen aikaan tavoittaa, jatkaisi sekin uniaan.
Puhelin soi uudestaan. Uni katoaa silmistäni sillä hetkellä kun katseeni nauliutuu soittajan nimeen. New York-Travis, voi luoja.
Kaikki on ollut niin helppoa. Out of sight, out of mind, sanoisin. Kun Yahoo!-messengeriä tai AIM:ia ei ole ollut koneella häiritsemässä en ole välillä edes muistanut Traviksen olemassaoloa. Nyt sitä oli aika hankala unohtaa, en ollut kyllä odottanut mitään puhelinsoittoa. Ainakaan vielä pitkään aikaan.
Hello, vastasin yrittäen kuulostaa vähemmän vastaheränneeltä kuin olin. Hi, se vastasi. Hiljaisuus. So, erm, what's up? Hiljaisuus. Tässä me juttelemme puhelimessa, me rakastavaiset, ajattelin ja sain melkein aiheutettua itselleni naurukohtauksen. Ok so I know this might be an odd reason to get back in touch with you but I have something that might be of interest to you.
Mitä sitten odotinkaan, en ainakaan tuota. Mietin jo kauhuissani että olisiko sillä joku työtarjous minulle tai jotain, sellaiselta se nimittäin jotenkin kuulosti. Well, se viimein aloitti. There is a mistake fare. From HEL to some cities in South America. It will be there today only, someone will fix it tomorrow, you can be sure of that. I thought your brother might be interested.
Se oli varmaankin lukenut asiasta sieltä foorumilta. Mutta miten vain, oli aika uskomatonta että se soitti tästä asiasta minulle että voisin vinkata veljeäni. Thank you Travis, sanoin hyvin vilpittömästi. I'll give him a call. Do it NOW, he'll have to decide right away. But call me back when you're done.
No, soitin suoraa veljelleni, joka varasi heti lennot itselleen ja tyttöystävälleen. Eilen oli suomalaisissakin lehdissä juttua tästä virhehommelista, mutta siellä annettiin ymmärtää että lippujen varaus toimi vain lauantaina "pari tuntia", joka on aivan puppua, koska veljeni kavereistakin muutama varasi liput vielä sunnuntai-iltana.
Mietin hetken kannattaisiko minun soittaa kuitenkaan takaisin. En minä millään jaksanut puhua asioista joista olisi pakko keskustella. Toki, järkeilin, se voisi soittaa takaisin enivei, ja olisi ihan raukkamaista pakoilla tätä asiaa. Joten valitsin sen nimen valikosta ja painoin vihreää. Puhelin kerkesi soida kerran.
My brother will love you forever, totesin juhlallisesti. T naurahti, kind of not what I was going for, wrong sibling. Hymähdin vähän vaikeasti. Se kertoi että oli aloittamassa jonkinlaista omaa yritystä ja annoin sen puhua, vaikken nyt enää muista ollenkaan mitä se edes aikoi tehdä. Matkustaa paljon, ainakin käsittääkseni.
Aivan järkyttävän randomisti sitten viimein sanoin sen mitä mielessäni oli. Hey Travis, we need to talk about stuff. Mmmk, se vastasi selkeästi vähän vastahakoisesti. Tai sillätavalla että se oli jotenkin odottanutkin minun sanovan jotain vastaavaa. Minua ärsytti välittömästi. I just don't see the point of this anymore. I mean we don't talk, we just don't and even now it feels somehow forced. Se huokasi. I thought about you the other day. And I also though you might be thinking along these lines. Oh yes, I'm so very predictable, sanoin vähän kärkkäästi.
Well, Eeva, you see...I know it's different for you. Us not talking doesn't bother me. But I'm just weird, you know that. Kyllähän minä tätä osasinkin odottaa. Minä olin nyt se ylireagoija ja idiootti, kun se vain kunnioitti sopimustamme. Se jatkoi tästä vielä muutakin, mutta se rivienvälistä erottuva teksti oli aika selvä. Me emme olleet yhdessä, minä en saanut olla sille vihainen siitä ettei se ollut tavoitettavissa. And anyway, se sanoi aivan kuin lukien ajatuksiani. If you need to talk to me, all you have to do is send me an e-mail and I'll be online if I have time.
Istuin keittiöjakkaralle ja tuijottelin hetken jääkaapin ovessa olevia joulukortteja. Ehkä ne pitäisi kohta ottaa pois. Järkeni juoksi harvinaisen kirkkaasti, ja jotenkin oli helppo sanoa mitä ajattelin. I won't, totesin vakavana. I won't ever send you an e-mail like that, your ego might explode. Se naurahti, mutta minä vain vähän hymyilin. Totuus oli oikeammin, etten ikinä lähettäisi sille moista mailia, koska en ikinä koskaan myöntäisi sille niin selkeästi että sitä tarvitsin yhtään mihinkään. Eikä minun pitäisikään sitä tarvita. Ei sekään selkeästi tällä hetkellä tarvinnut minua.
It's just, we haven't talked at all since...I don't even know. 2 months ago we talked for a bit I guess. T mietti hetken ennen kuin vastasi, nyt sen sävy oli jotenkin erikoisen puolusteleva. Well it seemed to me that you were trying to meet new people. So I decided to stay away. Kurtistin kulmiani itsekseni.
That hasn't stopped you before though. Ärsyttävää miten se nyt yritti jotain tällaista, kun totuus oli se, että se oli itse tavannut jonkun ja siksi tämä oli sille nyt ihan toisarvoista. Kuulin sen äänestä jo sen tason ärsyyntyneisyyttä että tiesin että tough love-strategia ei ollut kaukana. Mutta sitä en halunnut kuulla.
Look, it doesn't matter, totesin hetken päästä. None of this does, I think my point here just is that maybe our time came and went. And we did manage to make some good memories, don't you think? Se oli taas hiljaa. Raivostuttava puhelinkeskustelu.
You don't want to come see me. Se tuli sen suusta todella painokkaasti, ihan kuin joku kuolemantuomio. Ei todellakaan kysymys. Ihan hätkähdin. But how can I, kysyin hiljaa. I can't trust any of this at all. I mean, who are you even, I sometimes feel like I don't know. Se huokasi turhautuneena. Varmaan tusinatta kertaa. This is up to you. I know where I stand. I don't want any of this to end.
Siinä sitä sitten oltiin. Syy miksi tämä kaikki olisi ollut netissä niin paljon helpompaa. Se kuulosti väsyneeltä ja surulliselta. Niitä hetkiä elämässä kun tahtoisi vaan valehdella itselleen ja muuttaa mieltään koska se olisi helpompaa. Hymähdin surumielisesti. Maybe this simply isn't what we need right now.
Pitkä hiljaisuus. Ok, se totesi. I'll be here though, if you ever change your mind. And anyway, I'll be here. More than I have been. En oikein tiennyt mitä vastata, joten kiitin sitä ja sanoin, että minun pitäisi varmaan lähteä aamulenkille. Taas hiljaisuus. Niitä hetkiä kun sanoo hyvästit jollekin ihmiselle ja katsoo niitä kasvoihin miettien onko se viimeinen kerta. Jossain leffassakin oli tästä, en vaan muista mikä se oli. Bye, Travis, sanoin ihan normaalisti. I love you, Eeva, se vastasi taas sillä sävyllä. Ihan kuin se olisi joku ikuisuuden totuus. En minä tiennyt mitä siihen sanoa ollenkaan, joten en sanonut mitään. Lopetin puhelun ja käperryin sänkyyn olematta kykenevä olemaan itsestäni edes ylpeä.
Tell me there's something we can say
Miles and miles from where you are
Maybe the hardest things are the dreams that we've been given
There's one way in and there's one way out
(Mat Kearney - Annie)
Puhelin soi. Oli sunnuntai, joku aikainen aamu. En noussut, vaan käänsin kylkeäni ja toivoin että kuka sitten yrittikään minua siiihen aikaan tavoittaa, jatkaisi sekin uniaan.
Puhelin soi uudestaan. Uni katoaa silmistäni sillä hetkellä kun katseeni nauliutuu soittajan nimeen. New York-Travis, voi luoja.
Kaikki on ollut niin helppoa. Out of sight, out of mind, sanoisin. Kun Yahoo!-messengeriä tai AIM:ia ei ole ollut koneella häiritsemässä en ole välillä edes muistanut Traviksen olemassaoloa. Nyt sitä oli aika hankala unohtaa, en ollut kyllä odottanut mitään puhelinsoittoa. Ainakaan vielä pitkään aikaan.
Hello, vastasin yrittäen kuulostaa vähemmän vastaheränneeltä kuin olin. Hi, se vastasi. Hiljaisuus. So, erm, what's up? Hiljaisuus. Tässä me juttelemme puhelimessa, me rakastavaiset, ajattelin ja sain melkein aiheutettua itselleni naurukohtauksen. Ok so I know this might be an odd reason to get back in touch with you but I have something that might be of interest to you.
Mitä sitten odotinkaan, en ainakaan tuota. Mietin jo kauhuissani että olisiko sillä joku työtarjous minulle tai jotain, sellaiselta se nimittäin jotenkin kuulosti. Well, se viimein aloitti. There is a mistake fare. From HEL to some cities in South America. It will be there today only, someone will fix it tomorrow, you can be sure of that. I thought your brother might be interested.
Se oli varmaankin lukenut asiasta sieltä foorumilta. Mutta miten vain, oli aika uskomatonta että se soitti tästä asiasta minulle että voisin vinkata veljeäni. Thank you Travis, sanoin hyvin vilpittömästi. I'll give him a call. Do it NOW, he'll have to decide right away. But call me back when you're done.
No, soitin suoraa veljelleni, joka varasi heti lennot itselleen ja tyttöystävälleen. Eilen oli suomalaisissakin lehdissä juttua tästä virhehommelista, mutta siellä annettiin ymmärtää että lippujen varaus toimi vain lauantaina "pari tuntia", joka on aivan puppua, koska veljeni kavereistakin muutama varasi liput vielä sunnuntai-iltana.
Mietin hetken kannattaisiko minun soittaa kuitenkaan takaisin. En minä millään jaksanut puhua asioista joista olisi pakko keskustella. Toki, järkeilin, se voisi soittaa takaisin enivei, ja olisi ihan raukkamaista pakoilla tätä asiaa. Joten valitsin sen nimen valikosta ja painoin vihreää. Puhelin kerkesi soida kerran.
My brother will love you forever, totesin juhlallisesti. T naurahti, kind of not what I was going for, wrong sibling. Hymähdin vähän vaikeasti. Se kertoi että oli aloittamassa jonkinlaista omaa yritystä ja annoin sen puhua, vaikken nyt enää muista ollenkaan mitä se edes aikoi tehdä. Matkustaa paljon, ainakin käsittääkseni.
Aivan järkyttävän randomisti sitten viimein sanoin sen mitä mielessäni oli. Hey Travis, we need to talk about stuff. Mmmk, se vastasi selkeästi vähän vastahakoisesti. Tai sillätavalla että se oli jotenkin odottanutkin minun sanovan jotain vastaavaa. Minua ärsytti välittömästi. I just don't see the point of this anymore. I mean we don't talk, we just don't and even now it feels somehow forced. Se huokasi. I thought about you the other day. And I also though you might be thinking along these lines. Oh yes, I'm so very predictable, sanoin vähän kärkkäästi.
Well, Eeva, you see...I know it's different for you. Us not talking doesn't bother me. But I'm just weird, you know that. Kyllähän minä tätä osasinkin odottaa. Minä olin nyt se ylireagoija ja idiootti, kun se vain kunnioitti sopimustamme. Se jatkoi tästä vielä muutakin, mutta se rivienvälistä erottuva teksti oli aika selvä. Me emme olleet yhdessä, minä en saanut olla sille vihainen siitä ettei se ollut tavoitettavissa. And anyway, se sanoi aivan kuin lukien ajatuksiani. If you need to talk to me, all you have to do is send me an e-mail and I'll be online if I have time.
Istuin keittiöjakkaralle ja tuijottelin hetken jääkaapin ovessa olevia joulukortteja. Ehkä ne pitäisi kohta ottaa pois. Järkeni juoksi harvinaisen kirkkaasti, ja jotenkin oli helppo sanoa mitä ajattelin. I won't, totesin vakavana. I won't ever send you an e-mail like that, your ego might explode. Se naurahti, mutta minä vain vähän hymyilin. Totuus oli oikeammin, etten ikinä lähettäisi sille moista mailia, koska en ikinä koskaan myöntäisi sille niin selkeästi että sitä tarvitsin yhtään mihinkään. Eikä minun pitäisikään sitä tarvita. Ei sekään selkeästi tällä hetkellä tarvinnut minua.
It's just, we haven't talked at all since...I don't even know. 2 months ago we talked for a bit I guess. T mietti hetken ennen kuin vastasi, nyt sen sävy oli jotenkin erikoisen puolusteleva. Well it seemed to me that you were trying to meet new people. So I decided to stay away. Kurtistin kulmiani itsekseni.
That hasn't stopped you before though. Ärsyttävää miten se nyt yritti jotain tällaista, kun totuus oli se, että se oli itse tavannut jonkun ja siksi tämä oli sille nyt ihan toisarvoista. Kuulin sen äänestä jo sen tason ärsyyntyneisyyttä että tiesin että tough love-strategia ei ollut kaukana. Mutta sitä en halunnut kuulla.
Look, it doesn't matter, totesin hetken päästä. None of this does, I think my point here just is that maybe our time came and went. And we did manage to make some good memories, don't you think? Se oli taas hiljaa. Raivostuttava puhelinkeskustelu.
You don't want to come see me. Se tuli sen suusta todella painokkaasti, ihan kuin joku kuolemantuomio. Ei todellakaan kysymys. Ihan hätkähdin. But how can I, kysyin hiljaa. I can't trust any of this at all. I mean, who are you even, I sometimes feel like I don't know. Se huokasi turhautuneena. Varmaan tusinatta kertaa. This is up to you. I know where I stand. I don't want any of this to end.
Siinä sitä sitten oltiin. Syy miksi tämä kaikki olisi ollut netissä niin paljon helpompaa. Se kuulosti väsyneeltä ja surulliselta. Niitä hetkiä elämässä kun tahtoisi vaan valehdella itselleen ja muuttaa mieltään koska se olisi helpompaa. Hymähdin surumielisesti. Maybe this simply isn't what we need right now.
Pitkä hiljaisuus. Ok, se totesi. I'll be here though, if you ever change your mind. And anyway, I'll be here. More than I have been. En oikein tiennyt mitä vastata, joten kiitin sitä ja sanoin, että minun pitäisi varmaan lähteä aamulenkille. Taas hiljaisuus. Niitä hetkiä kun sanoo hyvästit jollekin ihmiselle ja katsoo niitä kasvoihin miettien onko se viimeinen kerta. Jossain leffassakin oli tästä, en vaan muista mikä se oli. Bye, Travis, sanoin ihan normaalisti. I love you, Eeva, se vastasi taas sillä sävyllä. Ihan kuin se olisi joku ikuisuuden totuus. En minä tiennyt mitä siihen sanoa ollenkaan, joten en sanonut mitään. Lopetin puhelun ja käperryin sänkyyn olematta kykenevä olemaan itsestäni edes ylpeä.
torstai, 17. maaliskuuta 2011
I'm So Tired of the Red Tape That Holds Me to a Heartache
And I'm so tired of the same fight
That keeps me at the crash site
What do you mean you can't hold on?
It's been this way for far too long
I've cleared all the cobwebs
There's nothing here but dust
(Thriving Ivory - Cobwebs)
Kävelin siltaa pitkin Istanbulissa keskiviikkona iltahämyssä katsellen niitä uskomattoman kauniita moskeijota ja rakennuksia, jotka olivat seisoneet paikoillaan satoja vuosia. Ilman täytti puoli kahdeksan rukoushetken melu, joka oli jotenkin äärimmäisen kaunista. T ei osaisi arvostaa tätä, ajattelin ja tajusin, että se oli ensimmäinen kerta kun olin ajatellut sitä koko matkan aikana.
Poistelin kaksi viikkoa sitten AIMin ja Yahoo-messengerin koneeltani. Hupaisasti ne ovat aina olleet ne ohjelmat jotka olen ensimmäisenä asentanut kaikkiin tietokoneisiin, joiden kanssa olen tässä vuosien saatossa ollut pidempään tekemisissä. Ja vain sen takia että voisin olla Traviksen tavoitettavissa. Meseä sillä ei ole, eikä tule olemaan. Poisto-operaatio oli iisimpi kuin olin ajatellut, ainahan ne toki takaisin saa, mutta en minä niitä kaipaa. Pelottavan helppoa.
Ehkä pelkuruuttani en ole sille itselleen mitään näistä asioista maininnut. Se sellainen viha ja ärsytys katosi ja jäljelle jäi kummallinen tajuamus siitä, että ehkä minä en oikeastaan edes hirveästi välitä että tämä on tällaista. Luulen vähän että sillä on ollut samoja ajatuksia jo pidempään. En vaan jaksa sitä sen ihmettelyä dramaattisuudestani jos tästä alan sille jutella, mutta toisaalta tajuan että olisi kaiketi fiksuinta ottaa puhelin kauniiseen käteen ja soittaa. Ja sanoa mitä, I wonder. Jotain järkevää, mutta olenko minä sellaista ikinä osannut.
Kiinnostaa myös nähdä kuinka kauan menee ennen kuin se yrittää ottaa yhteyttä jotain muuta kautta. Siihen voi toki mennä ikuisuus, voi olla ettei sitä tule koskaan tapahtumaan. Olisi melkoinen antikliimaksi tälle kaikelle, ja vastoin sitä kaikkea mitä me olemme tässä sopineet. Mutta minusta se sopimus kattoi vähän muutakin, ennen kuin voi olla mitään FWB-suhdetta, pitäis eka olla edes ystäviä. Ja kyllähän me olemme toisillemme todella läheisiä. Välillä. Mutta minä en sitten jaksanutkaan tätä fade in - fade out - juttua. On tosi raskasta. Sille se on helppoa. Siltikään en kadu mitään, meillä on ollut tosi hauskaakin yhdessä, ja on ollut hetkiä sen kanssa joillaisia en varmasti tule kokemaan kenenkään muun kanssa. Hyvässä ja pahassa, mutta lähinnä nyt tarkoitan niitä hyviä juttuja.
En sitten tiedä onko tämä jotain ikäkriisiäkin. Tuntuu että olen ihan liian vanha vellomaan jossain epätietoisuuden virrassa, ikuisesti haluamatta sitoutua mihinkään koska jossain on joku Travis. En tosin oikeasti tiedä onko T edes se syy sitoutumiskyvyttömyyteeni, luultavasti ei. Ehkä minä vaan olen vähän sellainen.
Puhuin eilen pitkästä aikaa Mosekselle. Se yritti vihjailla että olisi kiva lentää Suomeen käymään. Heti seuraava lause tosin taas hienosti illustroi sitä älyttömyyttä mitä sen suusta oli tullut nyt joka kerta kun olimme puhuneet. You know, women here in Norway are so much fitter than in...I mean, than in general. Tuijotin seinää yrittämättä purskahtaa hysteeriseen nauruun. Tällainen oli sitten minun viimeisen kolmen kuukauden miessaldo. It's a good thing you're staying there, then, totesin kuivasti. Voisin tehdä listan asioista mitkä Moseksen raporttien mukaan Norjassa ovat paremmin, se olisi kuulkaa pitkä raapustus se. Yleensä naisiin liittyen.
On vähän nyt mietityttänyt tämän bloginkin kohtalo, ainakaan nimensä mukainen ei sisällöltään ole kai ollut pitkään aikaan. Kuitenkin tätä on ollut kiva kirjoittaa ja vielä mukavampaa lukea jälkikäteen ja pyöritellä silmiään itselleen. Ainakin on mustaa valkoisella, että mikään ei ole mustavalkoista. Hyvä todistus myös siitä että piru vie, vieläkään en tiedä mistään mitään.
That keeps me at the crash site
What do you mean you can't hold on?
It's been this way for far too long
I've cleared all the cobwebs
There's nothing here but dust
(Thriving Ivory - Cobwebs)
Kävelin siltaa pitkin Istanbulissa keskiviikkona iltahämyssä katsellen niitä uskomattoman kauniita moskeijota ja rakennuksia, jotka olivat seisoneet paikoillaan satoja vuosia. Ilman täytti puoli kahdeksan rukoushetken melu, joka oli jotenkin äärimmäisen kaunista. T ei osaisi arvostaa tätä, ajattelin ja tajusin, että se oli ensimmäinen kerta kun olin ajatellut sitä koko matkan aikana.
Poistelin kaksi viikkoa sitten AIMin ja Yahoo-messengerin koneeltani. Hupaisasti ne ovat aina olleet ne ohjelmat jotka olen ensimmäisenä asentanut kaikkiin tietokoneisiin, joiden kanssa olen tässä vuosien saatossa ollut pidempään tekemisissä. Ja vain sen takia että voisin olla Traviksen tavoitettavissa. Meseä sillä ei ole, eikä tule olemaan. Poisto-operaatio oli iisimpi kuin olin ajatellut, ainahan ne toki takaisin saa, mutta en minä niitä kaipaa. Pelottavan helppoa.
Ehkä pelkuruuttani en ole sille itselleen mitään näistä asioista maininnut. Se sellainen viha ja ärsytys katosi ja jäljelle jäi kummallinen tajuamus siitä, että ehkä minä en oikeastaan edes hirveästi välitä että tämä on tällaista. Luulen vähän että sillä on ollut samoja ajatuksia jo pidempään. En vaan jaksa sitä sen ihmettelyä dramaattisuudestani jos tästä alan sille jutella, mutta toisaalta tajuan että olisi kaiketi fiksuinta ottaa puhelin kauniiseen käteen ja soittaa. Ja sanoa mitä, I wonder. Jotain järkevää, mutta olenko minä sellaista ikinä osannut.
Kiinnostaa myös nähdä kuinka kauan menee ennen kuin se yrittää ottaa yhteyttä jotain muuta kautta. Siihen voi toki mennä ikuisuus, voi olla ettei sitä tule koskaan tapahtumaan. Olisi melkoinen antikliimaksi tälle kaikelle, ja vastoin sitä kaikkea mitä me olemme tässä sopineet. Mutta minusta se sopimus kattoi vähän muutakin, ennen kuin voi olla mitään FWB-suhdetta, pitäis eka olla edes ystäviä. Ja kyllähän me olemme toisillemme todella läheisiä. Välillä. Mutta minä en sitten jaksanutkaan tätä fade in - fade out - juttua. On tosi raskasta. Sille se on helppoa. Siltikään en kadu mitään, meillä on ollut tosi hauskaakin yhdessä, ja on ollut hetkiä sen kanssa joillaisia en varmasti tule kokemaan kenenkään muun kanssa. Hyvässä ja pahassa, mutta lähinnä nyt tarkoitan niitä hyviä juttuja.
En sitten tiedä onko tämä jotain ikäkriisiäkin. Tuntuu että olen ihan liian vanha vellomaan jossain epätietoisuuden virrassa, ikuisesti haluamatta sitoutua mihinkään koska jossain on joku Travis. En tosin oikeasti tiedä onko T edes se syy sitoutumiskyvyttömyyteeni, luultavasti ei. Ehkä minä vaan olen vähän sellainen.
Puhuin eilen pitkästä aikaa Mosekselle. Se yritti vihjailla että olisi kiva lentää Suomeen käymään. Heti seuraava lause tosin taas hienosti illustroi sitä älyttömyyttä mitä sen suusta oli tullut nyt joka kerta kun olimme puhuneet. You know, women here in Norway are so much fitter than in...I mean, than in general. Tuijotin seinää yrittämättä purskahtaa hysteeriseen nauruun. Tällainen oli sitten minun viimeisen kolmen kuukauden miessaldo. It's a good thing you're staying there, then, totesin kuivasti. Voisin tehdä listan asioista mitkä Moseksen raporttien mukaan Norjassa ovat paremmin, se olisi kuulkaa pitkä raapustus se. Yleensä naisiin liittyen.
On vähän nyt mietityttänyt tämän bloginkin kohtalo, ainakaan nimensä mukainen ei sisällöltään ole kai ollut pitkään aikaan. Kuitenkin tätä on ollut kiva kirjoittaa ja vielä mukavampaa lukea jälkikäteen ja pyöritellä silmiään itselleen. Ainakin on mustaa valkoisella, että mikään ei ole mustavalkoista. Hyvä todistus myös siitä että piru vie, vieläkään en tiedä mistään mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
